lauantai 30. joulukuuta 2017

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt


Jos vuodelta 2017 pitäisi nostaa esiin yksi kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan, olisi se luultavasti Koko Hubaran Ruskeat Tytöt. Kirja, joka on suunnattu heille, joille ei aikaisemmin ole kirjoitettu – heille jotka eivät aikaisemmin ole voineet löytää itseään kirjojen sivuilta. Ruskeille Tytöille.

Lukiessa ei läheskään aina välttämättä ajattele omaa positiotaan lukijana. Sen tiedostaa ehkä ennen kaikkea silloin, kun kirja puhuttelee erityisen vahvasti: kun tuntee että kirja tavoittaa jotakin itselle erityisen tärkeää ja harvoin ilmaistua. Tai sen tiedostaa, kun tuntee syystä tai toisesta olevansa ulkopuolella: kun kirja puhuu jostakin itselle vieraasta tai vääräntuntuisesta tai torjutusta.

Ruskeissa tytöissä positio on jatkuvasti läsnä, niin Hubaran kuin lukijankin lähtökohdissa ja näkökulmissa. Hubara korostaa, että kirja on kirjoitettu Ruskealta Tytöltä Ruskeille Tytöille. Hubara puhuttelee lukijaa suoraan, henkilökohtaisesti, Ruskeana Tyttönä. Valkoisena lukijana joutuu harvinaisella tavalla kohtaamaan sen, ettei tätä kirjaa ole kirjoitettu minulle. Ruskealle tytölle tämä sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden sellaiseen samaistumiseen, jota valkoinen lukija pitää itsestäänselvyytenä.

Hubara kirjoittaa paljon samaistumisesta ja samaistumisen kokemuksen puuttumisesta. Miltä tuntuu, kun ei löydä itseään kirjoista, tv-sarjojen henkilöhahmoista, muotilehtien sivuilta, aikakauslehtien artikkeleiden kirjoittajista, yliopiston opettajista. Tai jos löytää, tarjottu roolimalli on ennalta-arvattava, stereotyyppinen, ei-samaistuttava. Ja miltä tuntuu, kun vihdoin löytää hahmoja ja ihmisiä, joista löytää itsensä.

Taiteesta puhutaan usein univeraalisena kielenä, kielenä joka ylittää kaikki rajat. Taide tarjoaa mahdollisuuden samaistumiseen, erilaisuuden kokemuksiin, horisontin laajentamiseen. Hubara tuo kuitenkin esille sen, että samaistumisesta puuttuu jotakin perustavanlaatuista, jos ei ole koskaan löytänyt itseään muistuttavia hahmoja. Myös samaistuminen erilaisuuteen ja vieraaseen on toisenlaista sen jälkeen, kun ensin on samaistunut samanlaisuuteen.

"Sinulla on oikeus lukea jonkun kaltaisesi tai itsesi tekemiä juttuja itsestäsi lehdistä, katsella itsestäsi kertovia ohjelmia televisiosta ja kuunnella omaa ääntäsi radiosta.  Ruskea Tyttö, sinä olet kulttuuri, taide, julkisuus, keskustelu, yhteiskunta, media."

Hubara kirjoittaa esseissään rakenteellisesta rasismista, seksuaalisesta väkivallasta, näkymättömyydestä, ennakkoluuloista ja vihasta. Painajaisista. Mutta tämä on vain osa tarinaa. Hän kirjoittaa myös unelmista. Hiphopista, kirjallisuudesta, tyttärestään, isästään ja Pariisista. Unelmista. Painajaisia ja unelmia ei voi aina erottaa toisistaan, mutta jos pitäisi valita, sanoisin että tämä kirja kertoo pohjimmiltaan unelmista. Se on voimaannuttava. Se kertoo Ruskeille Tytöille etteivät he ole yksin tai näkymättömiä, että he voivat olla mitä vain haluvat, että he ovat arvokkaita.

Kaiken tämän lisäksi Ruskeat Tytöt on yksinkertaisesti tavattoman hyvä kirja. Se on kaunis, nokkela, voimakas, sanoilla leikittelevä, koskettava, älykäs ja ajatuksia kutkuttava. Myös sen vuoksi jokaisen pitäisi lukea Ruskeat Tytöt.

Ruskeista tytöistä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Laura, KatriOmppu, Laura, riitta k, Helmi ja Erja.

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Kansi/kannen kuva: Tommi Tukiainen/Toni Härkönen
Like, 2017

maanantai 18. joulukuuta 2017

Hannu Linkola: Du & Jag Kent - Rakkaus kuin laulut joita kuulemme


Kuinka paljon musiikki voi ihmiselle merkitä. Tai kuinka paljon voi merkitä jokin tietty yhtye, jolloin ei ole kyse puhtaasti musiikista, vaan mukana on muutakin: bändin jäsenten persoonallisuus, yhtyeen estetiikka, keikat, muut fanit. Kuinka yhtyeestä voi tulla osa omaa identiteettiä, keino hahmottaa omaa elämää ja maailmaa. Kuinka yhtyeeseen voi rakastua ja pettyä, kuinka sen voi hylätä ja löytää uudelleen.

Hannu Linkolan Du & Jag Kent on harvinaisen kiehtova bändikirja, koska vaikka se kertoo yhtyeen tarinan, se kertoo paljon enemmän siitä, millaista on kasvaa varhaisaikuisuudesta keski-ikään Kentin kanssa. Se kuvaa ihastumisen hetket ja ensihuuman yhtyeen parissa, suvantovaiheet ja jälleennäkemiset. Ja se kertoo Kentin viimeisistä hetkistä, jäähyväiskiertueesta ja viimeisestä keikasta.

Kirjasta voi löytää monia tarinallisia linjoja. Ensinnäkin on tietysti Kentin tarina, sellaisena kuin se yleensäkin bändihistoriikeissa kerrotaan. Toisena on tarina Linkolasta ja Kentistä – se tarinan osa, joka varmasti viehättää jokaista, joka on joskus rakastunut musiikkiin ja määrittänyt itseään sen kautta. Kolmanneksi on tarina romantikoille: Linkolan ihmissuhteet ja se kuinka hän heijastaa niitä Kentin musiikin ja sanoitusten kautta. Neljänneksi on tarina Kentistä ja Suomesta: miten Kentistä tuli – erityisesti alkuaikoinaan – niin suosittu Suomessa ja millainen suhde Kentillä oli Suomeen. Viidekkeksi on tarina paikoista: paikoista jotka synnyttivät Kentin musiikin, ja paikoista joissa Linkola on Kentiä kuunnellut. Ja lopulta on tarina ajasta ja vanhenemisesta.

"Kaikki tuo on imeytynyt taustalla soiviin lauluihin, saanut merkityksen laulujen synnyttämien tunteiden kautta. Niin voimakkaasti olen halunnut samastua, nähdä elämän Isolan monokromifiltterin läpi. Vuodet ovat olleet nopeudestaan huolimatta pitkiä ja täysiä, ne ovat antaneet paljon. Silti en ole päässyt mihinkään, en yhtään tämän kauemmaksi itsestäni. Isola on yhä siellä jossakin."

Kirjasta nauttiakseen ei tarvitse olla Kentin intohimoinen fani, vaan kirjasta voi nauttia myös yleisenä kuvauksena bändifanituksesta, tietystä aikakaudesta, rakkaudesta ja vanhenemisesta. Sen verran suuressa osassa itse Kent kuitenkin kirjassa on, että kyllä lukijalla täytynee jonkinlainen suhde yhtyeeseen olla. Linkola käy esimerkiksi jokaisen Kentin albumin läpi kappale kappaleelta, mikä ei ehkä jaksa kiinnostaa, jos bändin musiikki ei ole ollenkaan tuttua. Toisaalta en itse tunne Kentin myöhäisempää tuotantoa juurikaan, eikä se häirinnyt lainkaan kirjan parissa viihtymistä. Koska pohjimmiltaan tässä kirjassa on kyse niin paljosta muustakin kuin vain yhdestä yhtyeestä.

Tämä on rakkaustarina.

Sanoitukset ja niiden merkitykset nousevat kirjassa voimakkaasti esille. Sanoitusten kautta Linkola pohtii paitsi Kentin ja sanoittaja Joakim Bergin kehitystä, myös itseään, omia virheitään, unelmiaan ja tunteitaan. Näistä peilauksista syntyy kirjan samaistuttavuus: ne kuljettavat lukijan lähemmäksi Kentiä, mutta ennen kaikkea ne kertovat siitä, millaista on olla fani, millaista on rakastaa musiikkia ja sanoja, millaista on etsiä itseään taiteen kautta.

"Muistin kirkkaasti, miten Kent antoi minulle täysin uudenlaisen käsityksen itsestäni, aluksi vieraudessaan kiehtovan, lopuksi tuttuudessaan niin oman, etten erottanut enää, mikä osa minusta oli musiikin synnyttämää."

Lue tämä kirja, jos olet joskus löytänyt itsesi Kentin kappaleista. Lue, jos olet kasvanut aikuiseksi musiikkia kuunnellen. Lue, jos Kent on kulkenut mukanasi yhden levyn verran tai koko uransa ajan. Lue, jos sinusta tuntuu, että onnettomat rakkauslaulut ovat pilanneet elämäsi. Tai pelastaneet sen. Lue, jos tiedät, millaista on olla fani.

Hannu Linkola: Du & Jag Kent. Rakkaus kuin laulut  joita kuulemme.
Kansi: Tuomo Parikka
Kuvat: Tomi Palsa
S&S, 2017

maanantai 4. joulukuuta 2017

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala


Hanna-Reetta Schreckin elämäkerta tuo eteemme muotokuvan vahvasta, omapäisestä ja omaäänisestä taiteilijasta. Ellen Thesleff loistaa Schreckin kuvaamana kirkasta ja lumoavaa valoa, joka houkuttelee uppoamaan syvälle taiteilijan elämään ja teoksiin.

Kirja etenee kronologisesti seuraten Thesleffin elämää lapsuudesta vanhuuteen ja kuolemaan. Ellenin elämänvaiheiden ohella Schreck kuvaa mm. naisen asemassa tapahtuvia muutoksia, taideopiskelijoiden elämää Pariisissa, Firenzen kansainvälistä taiteilijayhteisöä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ja maailmanpolitiikan myllerryksiä. Ellen koki läheltä niin Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan kuin kaksi maailmansotaakin. Kirja onkin paitsi mielenkiintoinen taiteilijamuotokuva, myös kiehtovaa ajankuvaa.

Jokaisen luvun aloittaa hiukan laajempi esittely jostakin Ellenin maalauksesta. Teoksia käsitellään luonnollisesti kirjassa muutenkin, mutta nämä pidemmät esittelyt olivat kirjassa olennaisia, koska ne tarjosivat lähikuvaa nimenomaan Ellenin taiteeseen. Itse olisin voinut lukea näitä teosanalyyseja enemmänkin, mutta koska kyseessä on ensimäinen perusteellinen elämäkerta Thesleffistä, on luonnollista että painopiste on enemmän juuri elämäntarinassa, ei niinkään teosten syväanalyysissä.

Ellen tulee lukijalle tutuksi paitsi maalaustensa, myös sanojensa kautta. Kirjassa on runsaasti lainauksia Ellenin kirjoituksista, erityisesti kirjeenvaihdosta. Kirjoitustyylissä on ajatustenvirtaa, huudahtelua ja ironiaa, itseriittoisuutta, innostusta ja voimakasta tahtoa. Kirjan lukuisat valokuvat puolestaan esittelevät naisen, joka haastaa vuosisadankin takaa suoralla katseellaan.

Niin Ellenin teoksista kuin sanoistakin huokuu voimaa ja elämänhalua. Sitä mielenkiiintoisempaa onkin lukea aikalaiskritiikkejä, jotka toistuvasti kuvasivat Thesleffiä värittömäksi, hennoksi ja henkistyneeksi. Toisaalta hänen taidettaan saatettiin vieroksua myös liian voimakkaana ja "maskuliinisena". Kritiikkiin vaikuttivat voimakkaasti käsitykset siitä, mitä naisen tai naistaiteilijan oletettiin olevan. Kun Thesleff ei tuntunut mahtuvan tuohon ahtaaseen muottiin, hänet yritettiin joko väkisin sovittaa siihen, tai hänen moitittiin olevan vääränlainen.

Suuren siivun kirjassa saa Thesleffin suhde teatterin merkkimieheen Gordon Craigiin. Ellenille Gordon oli mitä ilmeisimmin elämän suuri rakkaus, kun taas Gordonille Ellen oli yksi nainen monien joukossa, joskin "älykkäin nainen" jonka tämä oli koskaan tuntenut. Ystävyys ja taiteellinen sukulaissieluisuus joka tapauksessa kestivät heidän välillään vuosikymmenien ajan, jatkuen aina Ellenin kuolemaan saakka.

Vaikka Craigin merkitys Thesleffin elämässä epäilemättä oli suuri, hän tuntui saavan tässä kirjassa omaan makuuni vähän liikaakin tilaa. Ellen on sentään hurjan kiinnostava aivan omana itsenään, ei ainoastaan suhteessa mieheen! Mitään muuta kritisoitavaa en kirjasta löydäkään – laadukas, eläytyvä, kiehtova elämäkerta ja kaunis muotokuva tinkimättömästä taiteilijasta.

Kirjan ovat lukeneet myös tuijata, riitta k, Leena ja Hannele.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide
Kansi: Annukka Mäkijärvi
Teos, 2017