torstai 30. marraskuuta 2017

Heidi Köngäs: Sandra


"Päähän ei millään mahdu että Janne lähti hevosen ja pyssyn kanssa niiden punakaartilaisten mukaan. Aikooko hän taistella? Ampua tai tulla ammutuksi? Mitä ne sillä kapinalla oikein meinaavat? En kuullut yhtään mitä ne miehet pihalla puhuivat, kun komensin poikia sisälle. Jäin vain ovelle katsomaan, kuinka minun mieheni vahva selkä loittoni pihalta maantielle."

Sandra on huutolaistyttönä kasvanut nainen, joka haluaisi elää omaa elämäänsä siivosti ja ahkerasti. Sandran miehellä Jannella on ollut elämässään kaksi onnen päivää: päivä jolloin hän vei Sandran vihille, sekä se päivä kun he muuttivat omaan torppaansa. Janne ja Sandra saavat elää torpassaan työteliästä mutta onnellista elämäänsä seitsemän vuotta, mutta sitten suuren maailman tapahtumat alkavat vaikuttaa syrjäisen Ylä-Väärin asukkaiden elämään. Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous, suurlakko ja lopulta kapina. Kapina, johon Janne viedään puoliväkisin, ja joka jättää Sandran yksin viiden lapsen kanssa.

Nykyhetkessä Sandran tyttärentytär Klaara kiinnostuu mummunsa tarinasta järjestellessään vanhoja papereita, joiden joukosta löytyy vanha vihko. Lyijykynällä kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä lukiessaan Klaara oppoutuu syvälle Sandran elämään. Klaaran ja Sandran tarinoiden rinnalla kulkee Jannen siskon Lyytin kirja: se kertoo levottomasta naisesta, joka etsii rakkautta.

En ole aikaisemmin lukenut Heidi Köngästä, vaikka hän on lukulistallani ollut jo pidempään. Nyt viimein monet kehut ja sisällissotateema houkuttivat minut Sandran pariin. En tiedä, edustaako tämä kirja Köngästä tyypillisimmillään, mutta kirja ei aivan vastannut sitä, mitä siltä odotin. Sandra oli minulle vain ihan hyvä kirja. Se ei päässyt ihon alle.

Jäin kaipaamaan Sandraan jotakin säröä tai ristiriitaa. Tämä pätee oikeastaan sekä kirjaan että Sandraan henkilöhahmona. Köngäs kuvaa toki järkyttäviä tapahtumia, mutta jokin jännite jäi minulta kirjasta puuttumaan. Jokin sellainen kulma, joka olisi ravistanut tai hätkähdyttänyt – saanut katsomaan tarinaa odottamattomasta kulmasta. Sandrassa henkilönä taas ei ollut juuri tarttumapintaa, koska hän on niin virheetön.

Kirjan etäistä vaikutusta korosti Köngäksen kieli, joka oli kaunista ja kuvailevaa juuri sellaisella tavalla, jonka usein koen itselleni vähän etäännyttäväksi. Tuntui, että Sandrankin kärsimys ja suru olivat kauniisti kuvailtuna kuin lumikukkia, joita Sandra ikkunalasista katselee. En kaipaa kurjuudella mässäilyä tai inhorealismia, mutta vierastan usein myös sitä, että julmia asioita kuvataan liian kauniisti.

Vaikka Sandra ei minuun vaikutusta tehnytkään, kiinnostus Köngästä kohtaan elää vielä. Ehkä kokeilen vielä Dora, Doraa – kenties siinä on enemmän kaipaamaani särmää.
 
Sandrasta ovat kirjoittaneet myös ainakin riitta k, Omppu, jaana, Elina ja Annika.

Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen.

Heidi Köngäs: Sandra
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2017 

maanantai 20. marraskuuta 2017

Rosa Liksom: Everstinna


"Sota-aika kokonaisuutena vain kirkasti minun ja Everstin tuntheita ja syvensi meän yhteistä olotillaa. Kuoleman lähheisyys toimi ko makneetti. En ole koskhaan ollu niin elossa ko silloin."

Olisinpa kirjoittanut Rosa Liksomin Everstinnasta heti kirjan luettuani. Mutta sanat tuntuivat pakenevan, enkä saanut hahmoteltua lukukokemustani ajatuksiksi ja virkkeiksi. Yhtä lailla ne sanat ovat kuitenkin kateissa nyt, kun olen sulatellut lukukokemusta jo useamman viikon ajan. Harvoin kirja mykistää minut samalla tavalla kuin Everstinna: se on hyvin syvällä mielessä ja tunteissa, mutta tuntuu etten pysty kuvailemaan kirjaa edes ajatuksissa, saati sitten kirjoitetuin sanoin.

Mikä Everstinnassa on niin mykistävää? Ehkä jo pelkästään se, että pieni kirja pitää sisällään niin paljon. Everstinnassa on sivuja alle kaksi sataa, mutta asiaa siinä on moninkertaisesti. Kirja on yhden naisen elämän tarina, mutta myös Suomen historia. Se kertoo parisuhdeväkivallasta, fasismista, Lapin luonnosta, sodasta, kirjoittamisesta, seksuaalisuudesta ja vallasta. Aiheet ja teemat limittyvät ja kerrostuvat toistensa päälle. Milloin rakkaus muuttuu vallankäytöksi ja vihaksi, milloin isänmaallisuus ja paremman maailman tavoittelu muuttuvat natsismiksi ja erilaisuuden vihaamikseksi? Ovatko ne loppujen lopuksi niin kaukana toisistaan? Sisältyykö hyvään aina pahan mahdollisuus?

Liksom ei lähesty aihettaan helpoimman kautta. Hänen everstinnansa ei ole viaton uhri tai edes passiivinen sivustakatsoja vaan aktiivinen osallistuja, innokas ja häpeilemätön natsi. Joka kuitenkin on toisten käsissä myös uhri ja viaton kärsijä. Everstinna ei tunne sääliä niitä kohtaan, joita hänen aatteensa sortaa: hän ei murehdi tapettuja juutalaisia, mutta itkee miehelleen sitä, että juutalaisten omaisuutta varastetaan. Kotikasvatuksen mukaanhan varastaminen on syntiä. Everstinnan käsittelyssä moraaliset kysymykset vääristyvät ja vinksahtavat paikoiltaan.

Lukijan kannalta mutkikasta on myös se, että Liksom on kirjoittanut everstinnastaan niin elinvoimaisen, sujuvasanaisen ja säkenöivän, ettei henkilöhahmoon voi olla vähän ihastumatta. Everstinna elää joka solullaan, hän on yhtä ympäröivän luonnon kanssa ja sanat ryöppyävät hänen tarinaansa kuin riivattuina. Everstinnassa on kaikki ainekset vaaralliseksi, karismaattiseksi johtajaksi. Hänessä on kyky hyvään ja pahaan – kumpi painaa vaakakupissa enemmän?

Ja Everstinnan kieli! Liksom on aina ollut taitava sanankäyttäjä, mutta tuntuu kuin hän olisi Everstinnassa kohonnut aivan uusiin korkeuksiin. Everstinnan monologi kulkee meänkielellä herkullisena, rytmiltään vastustamattomana, suussa sulavana. Tekisi mieli lukea ääneen ja makustella sanoja kunnolla. Kieli tempasi mukaansa niin, että luin kirjaa ehkä vähän liiankin nopeasti, ja välillä kenties sisällön kustannuksella. Täytyy toivoa, että joskus palaan Everstinnan pariin, ja maltan lukea sen hiukan rauhallisemmin ja keskittyneemmin. Kuoria kerroksia ja merkityksiä rauhassa, pohtia everstinnaa ja meitä ihmisiä.

Vuoden parhaita lukukokemuksia, ehdottomasti.

Everstinnasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Laura, Amma, tuijata, Nanna, Helmi ja Katja.

Rosa Liksom: Everstinna
Like, 2017

maanantai 13. marraskuuta 2017

Nathan Hill: Nix


"Kaikki murenee suoraan ihmisten silmien edessä. Heiltä menee työpaikat alta, eläkkeet katoavat yhdessä hetkessä. Heille lähetetään kolmen kuukauden välein selvitys, jonka mukaan heidän eläkesijoituksensa arvo on pudonnut kymmenen prosenttia kuutena kvartaalina perätysten. Heidän talonsa arvo on pudonnut puoleen siitä mitä he maksoivat siitä, eivätkä heidän työnantajansa enää saa lainaa palkanmaksuun, ja Washingtonin touhu on pelkkää ilveilyä, ja heidän kotinsa on täynnä  kiinnostavaa tekniikkaa ja he katsovat älypuhelintaan ja kysyvät itseltään: 'Miten ihmeessä maailma, joka pystyy tuottamaan jotain näin uskomatonta, voi olla niin paska?' Sitä he kysyvät. Meillä on tutkittu tätä."

Lähdin lukemaan Nathan Hillin kehuttua Nixiä suurin odotuksin. Olihan kirjaa ylistetty melkein joka puolella, ja lisäksi sen teemat kuulostivat kiinnostavilta: 1960-luvun yhteiskunnallinen liikehdintä, 2000-luvun talousromahdus ja totuudenjälkeinen aika sekä perhetarina jossa poika pyrkii selvittämään äitinsä salaisuuksia.

Kun kirjasta oli takana noin kolmannes, olin lukijana turhautunut. Kirja eteni jotenkin tahmeasti: siinä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, mutta se ei myöskään temmannut mukaansa. Kirjassa tuntui olevan valtavasti aiheita, henkilöitä ja juonenpätkiä, mutta mikään niistä ei hirveästi houkutellut lukemaan eteenpäin. Tuntui, että kirjassa oli hirveästi tavaraa mutta kovin vähän painoa.

Mistä Nix sitten kertoo? Yhtäältä se on tarina miehestä, joka on lapsena joutunut äitinsä hylkäämäksi. Samuel Andresen-Anderson on kirjallisuuden opettaja, joka on kymmenen vuotta yrittänyt kirjoittaa esikoisromaania lunastaakseen yhden julkaistun novellin nostattamat suuret odotukset. Aihe suureen romaaniin ilmestyy yllättäen tosielämästä: Samuelin äiti on hyökännyt tulevan presidenttiehdokkaan kimppuun ja päätynyt ainakin hetkeksi maan ykköspuheenaiheeksi. Samuel lupaa kirjoittaa törkykirjan äidistään, kuitatakseen yhdekkä iskulla sekä esikoiskirjasta maksetut ennakot että äitiä kohtaan tuntemansa katkeruuden.

Toisaalta kirja seuraa Samuelin äidin, Fayen nuoruuden tarinaa. Faye on kiltti tyttö, joka on aina pelännyt epäonnistumista niin paljon, että jokainen askel riskinottamisen suuntaan on laukaissut paniikkikohtauksen. Kuinka tämä kiltti tyttö siis on päätynyt osaksi Chicagon mielenosoituksia ja joutunut pidätetyksi syytettynä prostituutiosta?

Samuelin ja Fayen lisäksi kirjassa seurataan esimerkiksi Samuelin oppilasta joka huijaa tiensä läpi opintojen, nettipeliaddikti Pwnagea, Chicagon opiskelija-aktivisteja, opiskelijatyttöön rakastunutta poliisia ja Allen Ginsbergiä.

Voi olla, että lähdin lukemaan Nixiä väärin odotuksin. Olin innostunut erityisesti lupauksista 60-luvun poliittisen liikehdinnän kuvauksesta, ja odotin kirjan pureutuvan nimenomaan yhteiskunnallisiin kysymyksiin, aatteisiin ja ajankuvaan. Mutta kävikin ilmi, että vuoden 68-tapahtumat ovat kirjassa enemmänkin tapahtumien näyttämö kuin aihe.

Olin pettynyt siihen, kuinka yhteiskunnallinen kantaaottavuus typistyy Hillin käsittelyssä lähinnä henkilökohtaisten tunteiden kuvaukseksi. Faye on ajelehtija, joka osuu keskelle mielenosoituksia lähinnä sattumalta ja koska on ihastunut liikkeen kauniskasvoiseen johtajaan. Poliisiväkivalta kuvataan yhden mustasukkaisen poliisin kostoretken kautta. Henkilö, jolla tuntuu olevan selkeimmät motiivit toiminnalleen, on häikäilemätön opportunisti.

Ehkä juuri tässä onkin Hillin sanoma. Ei ole mitään suuria aatteita, on vain harhailevia ihmisiä henkilökohtaisine ongelmineen ja itsekkäine tarpeineen. Tätä näkemystä tuntuvat vahvistavan myös kirjan nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat. Ja varmasti yhteiskunnallisten liikkeiden ympärillä onkin paljon niitä, jotka vain liikkuvat ajan ja massojen mukana, niitä jotka ajavat vain omia etujaan, ja niitä jotka ovat valmiita kääntymään tuulen mukana. Mutta onko siinä kaikki?

Nixin loppupuoliskon lukeminen sujui sutjakammin kuin alku, ehkä siksi että olin jo hyväksynyt sen, että kirja oli erilainen kuin odotukseni siitä. Ajoittain Hillin kerronta veti hyvin, toisinaan tunsin edelleen tylsistyväni luettelomaisen kuvailun ja loputtomien sivuhenkilöiden tungoksessa. Lopussa kirja tuntui vielä kerran lässähtävän, koska Hill sortui selittämään kirjansa sanomaa melkein rautalangasta vääntäen. Henkilöiden ongelmat ja keskinäiset suhteet myös ratkeavat odottamattoman siististi, juonenpätkät punoutuvat yhteen, ja kaikki on kovin seesteistä. Valtakunnassa on kaikki hyvin.

Luulen, että nuorempana olisin pitänyt Nixistä paljon enemmän kuin nyt. Ehkä olen vain ehtinyt lukea jo liian monta Suurta Amerikkalaista Romaania, eikä Hill tarjoa tuohon perinteeseen mitään kovin uutta ja yllättävää. Toki on muistettava, että kyseessä on Hillin esikoisromaani, mikä ehkä selittää sekä ylitsepursuavaa runsautta, että tiettyä omaperäisyyden puutetta. Tulevaisuus näyttää, löytääkö Hill kirjalliseen ääneensä enemmän jotakin omaa.

Nixin ovat lukeneet myös esimerkiksi Kirjaluotsi, Erja, Amma, Laura, MarikaOksa sekä Kirsin Book Clubin jäsenet.

Nathan Hill: Nix (The Nix, 2016)
Suom. Raimo Salminen
Kansi: Oliver Munday
Gummerus, 2017

tiistai 7. marraskuuta 2017

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja Nyrjähdyksiä - Koko maailman paino


Taas yksi vuosi takana, taas yksi Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumi lisää kokoelmissa. Kuinka mukavaa onkaan palata taas vanhojen tuttujen seuraan ja elää heidän mukanaan elämän pieniä ja vähän suurempiakin asioita.


Uusimmassa albumissa mietiskellään esimerkiksi iän mukanaan tuomia kremppoja, Tampereen raitiovaunua, Mauno Koiviston kuolemaa ja miehenä olemista.


Esko muistelee nuorena kaivanneensa jotakin, mitä vastaan kapinoida – Thatcherin Britannian tyyliin – mutta ahdistuu huomatessaan nyky-Suomessa olevan vähän liikaakin kapinoinnin syitä. Risto on niin seestynyt, ettei oikeastaan edes tunne houkutusta syrjähyppyihin. Tanja suree äitinsä kuolemaa. Ja Heidi saa rakkauskirjeen Eskolta.


Päähenkilöiden elämä on siis varsin seesteistä ja rauhallista. Vähän niin kuin omakin elämä. He ovat myös tasoittuneet mielipiteissään, varsinkin Esko, joka tuntuu nykyään näkevän enemmän harmaan sävyjä kuin nuorempana. Henkilöiden vanheneminen näkyy juuri tällä tavalla luontevasti ja samaistuttavasti. Viime kesänä luin jälleen kerran ensimmäisiä Kramppi-albumeja, ja hämmästelin sitä, kuinka nuorilta henkilöt tuntuivat. Vähän lapsellisilta ja hirveän ehdottomilta. Tuntui vähän kiusalliselta, vähän kuin olisi kurkistanut vanhaan päiväkirjaansa.

Ja tässä juuri on Kramppien nerokkuus. Se kuvastaa niin aidosti henkilöidensä ajatuksia ja tunteita, että heissä näkee itsenänsä ja oman historiansa vuodesta toiseen. Tähän ei moni muu teos pysty.


Pauli Kallio, Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Koko maailman paino
Suuri Kurpitsa, 2017