keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Miki Liukkonen: O


"90-luvun nuorilla, niin sanotulla "X-sukupolvella" oli sentään "ihan sama", mutta mitä heillä oli? Miten internetin ääreen syntyneen sukupolven voi määritellä tukeutumatta ainoastaan internet-ajan ilmiöihin? Sen vaikutukseen minäkuvan muutoksessa ja yksityisyydessä, merkkijärjestelmän sirpaloitumisessa? Entä mitä ajatella lisääntyneestä stressistä ja uupumuksesta, masennuksesta ja itsemurhista? Nihilistejä he eivät olleet. Nihilismi on jo kuollut; kaiken tämän turhauttavan hämmennyksen ja runsauden seassa oli nimittäin myös osallistumista, arvoja ja liikehdintää; vain arvojen luonne oli muuttunut. Niin kauan kuin on uutisia on sotia. Minun päätäni särkee."

Mitä voisi kertoa Miki Liukkosen massiivisesta romaanista, joka väittää olevansa yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat? Jo kirjan alaotsikosta voi päätellä, ettei O ota itseään liian vakavasti: se saattaa olla suuruudenhullu, suorastaan ylitsepursuava ja ehkä hiukan liian täynnä itseään, mutta mukana on kyllä aimo annos poikamaista velmuilua, mikä takaa ettei meno ole liian ryppyotsaista.

O on henkilöhahmoja ja aihioita pullollaan, mutta jotkut isot teemat nousevat kokonaisuudesta muita voimakkaammin esille. Aika ja kuinka sen koemme; ajankuva, informaatioähky ja digitalisaatio; neuroosit ja pakkomielteet; taiteen ja todellisuuden suhde. O on kuin langanpätkistä kokoon puristeltu pallo: täynnä irrallisia ja yhteenkuulumattomia palasia, joista yhdessä kuitenkin muodostuu kirjava kokonaisuus.

Kirjan alku ihastutti: miten hienoa kieltä, miten osuvaa kuvailua! Alkuinnostuksen jälkeen seurasi hämmennyksen vaihe, jolloin kirja tuntui sekavalta, itsetarkoituksellisen kikkailevalta ja vähän rasittavaltakin. Aina kun tunsin saaneeni jostakin tarinanpalasesta kiinni, siirryttiin toiseen, ja keskittyminen tahtoi herpaantua. Mutta vähitellen palasista alkoi hahmottua isompi kuvio ja kirjan rytmiin pääsi kiinni. Vaikka O ei ole varsinaisesti vaikea kirja, lukeminen vaatii kuitenkin aikaa ja tilaa. Sinne tänne säntäilevä, palapelimäinen kirja on parhaimmillaan, kun sitä lukee rauhassa, isoja lohkoja kerrallaan.

Taiteessa ei pitäisi olla loppuja, koska oikeassa elämässäkään ei ole tarinallisia lopetuksia, sanotaan O:ssa. Vaikka O ei ole realistinen romaani, se onnistuu tavoittamaan hyvin todentuntuisesti sen, kuinka tiettyjä asioita koetaan. Vaikka ihmiset hahmottavat elämää tarinoiden kautta, todellisuus saattaa oikeasti olla lähempänä O:n hajanaista, kehää kiertävää, pakkomielteissä junnaavaa, yksityiskohtiin takertuvaa maailmaa.

Oman elämän tarinallistaminen saattaa olla helpompaa ja tiedostetumpaa kuin koskaan, mutta todellisuuden luonne ei ole oikeasti sen tarinallisempi kuin ennenkään. Ja ehkä juuri sen vuoksi O:n henkilöhahmot yrittävät kontrolloida maailmaa tarinoiden lisäksi pakkomielteiden ja neuroosien kautta. Jos en voi luoda omaa tarinaani, luon ainakin omat rutiinini.

Kertooko O lupaustensa mukaan kaikesta kaiken? Ei tietenkään. Se ei luultavasti kerro edes mitään ennen kertomatonta. Mutta täytyy ihailla Liukkosen vision suuruutta. Välillä ärsyynnyin huumoriin ja nokkeluuksiin, ja totta kai kaikenlaista olisi voinut karsia pois. Lyhyempänä, siistimpänä ja hillitympänä O ei kuitenkaan olisi sama kirja. Muoto luo kirjaan merkityksiä: pituus, toisteisuus ja alaviitteet ovat se maailma, jota O kuvaa. Ja sitten on Liukkosen kieli joka tavoittaa yhtä lailla maailman kauneuden kuin rumuudenkin. Ja kirjan lopetus, ja se kuinka hienosti kaikki lopulta toimii yhteen.

O:n ovat lukeneet myös Anni, Hannele, Opus eka, Juha ja Arja.

Miki Liukkonen: O
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2017

8 kommenttia:

  1. Tämä kiinnostaa ainakin jollakin tasolla. Alun lainauksesta voi olla montaa mieltä. Minusta ei ole millään tasolla todistettu että uupumus olisi lisääntynyt.
    Masennus on varmasti lisääntynyt, lähinnä siksi, että hoitoon hakeudutaan, diagnooseja saadaan ja ihmisten elinikä on kasvanut ....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, O tarjoaa ihan hyvän pohjan noidenkin kysymysten pohtimiseen. Ovatko mielenterveyden ongelmat lisääntyneet, osataanko ne vain tunnistaa paremmin vai onko niistä puhuminen tullut hyväksytymmäksi. O lähestyy aihetta liioittelun ja huumorinkin kautta, mutta herättää kyllä ajatuksia.

      Poista
  2. Olen tätä Liukkosen O:ta selaillut ja se kiinnostaa minua, mutta pitäisi olla aikaa keskittyä sen lukemiseen. Sait kiinnostukseni taas kasvamaan! Taitaapi olla tämän vuoden Finlandia-ehdokas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, O:lle kannattaa tosiaan varata aikaa. Minä luin alkua pienissä erissä, ja se haittasi keskittymistä, mutta loppupuoleen pääsin oikein paneutumaan.

      Voisi kuvitella, että O ainakin joitakin palkintoehdokkuuksia nappaa.

      Poista
  3. Hurjan kiinnostavahan tämä olisi lukea, mutta tälle pitäisi antaa oma aikansa. Luin juuri yhden tiiliskiven, joka oli kyllä koukuttava ja nopealukuinen, joten nyt on pienempien romaanien aika. O:n vuoro tullee joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, minäkin olen lukenut viime aikoina sen verran monta tiiliskiveä (ja kaikki tavalla tai toisella vaativia), että nyt oikein himoitsen kaikin tavoin keveämpiä kirjoja. :) Mutta tiiliskivienkin vuoro tulee taas.

      Poista
  4. Todella hyvin kuvaat kirjaa ja ajatuksia, joita se nostatti. Suuruudenhullu ja velmuileva - ja visiota on tosiaan pakko ihailla. Jotenkin tulkitsin tämän sukupolvikokemuksena, maailman hahmottamiselta tai paremminkin hahmottamattomuutena nuoren miehen silmin, ja tunsin, että pääsin kurkkaamaan "pään sisään". Tykkäsin kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, varmasti tämä on sukupolvikokemus, nuorehkon ihmisen näkemys ajasta. Mutta kyllä tähän pääsee vähän toisenkin sukupolven edustaja hyvin sukeltamaan sisälle - ei jää pelkäksi sisäpiirijutuksi.

      Poista