maanantai 31. heinäkuuta 2017

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi


Millainen on hyvän mielen vaatekaappi? Onko se iso vaatehuone täynnä toinen toistaan ihanampia vaatteita, kenkiä ja asusteita? Onko se vaaterekki, jolla roikkuu muutama kallis designer-vaate hillityissä väreissä ja it-laukku? Vai onko se kaappi, jonka jokaista vaatetta yksinkertaisesti rakastaa?

Rinna Saramäen mukaan hyvän mielen vaatekaappi tuottaa iloa paitsi käyttäjälleen, myös muulle maailmalle. Toisin sanoen hyvän mielen vaatekaappi ottaa huomioon eettiset ja ekologiset näkökohdat, eikä kaapissa ole tarpeettomia tai huonolaatuisia vaatteita.

Saramäen kirja jakautuu kahteen osaan. Pahan mielen vaatekaappi käsittelee vaateteollisuuden ongelmia ja tarjoaa joitakin vinkkejä siihen, mitä tavallinen kuluttaja voisi noiden ongelmien ratkaisemiseksi tehdä. Vaateteollisuuden epäkohdat ovat varmasti useimmille tuttuja, vähintäänkin yleisellä tasolla, mutta Saramäki käsittelee aihetta varsin perusteellisesti ja konkreettisia esimerkkejä antaen.

Mielenkiintoisia olivat esimerkiksi laskelmat siitä, kuinka paljon halvan hintatason maassa ompelijalle maksettu palkka vaikuttaa lopullisen tuotteen hintaan. Palkankorostus, joka esimerkiksi  Bangladeshissa merkitsisi selvää elämänlaadun paranemista, merkitsisi minulle vain muutamaa euroa kalliimpaa vaatetta. Ja vaikka laskelmassa otettaisiin huomioon myös tuotantoketjun muut portaat, vaatteen hinta ei edelleenkään kasvaisi erityisen suureksi. Yhden laskelman mukaan ompelijalle maksettu reilu palkka nostaisi 13,19 euron hintaisen T-paidan hinnan 15,67 euroon, eikä kaikin puolin reilu paitakaan maksaisi kuin 23,68 euroa.

Moni olisi varmasti valmis maksamaan paidasta ylimääräiset kymmenen euroa, jos se takaisi, että paita on eettisesti (tai edes normaalia eettisemmin) tuotettu. Eettisen muodin sijaan suuri osa vaatekaupoista tuntuu kuitenkin tarjoavan pikamuotia: halvalla tuotettuja huonolaatuisia vaatteita, joiden ei ole tarkoituskaan kestää käyttöä. Kuluttaja joutuu näkemään melkoisesti vaivaa löytääkseen vaatteen, joka on paitsi eettinen ja hyvälaatuinen myös oman maun mukainen.

Saramäki ei yritäkään väittää, että vaatteet olisivat pelkästään käyttöesineitä, joiden tarkoitus on vain lämmittää ja suojata ruumista. Vaatteet ovat myös esteettisiä esineitä, joilla ihmiset ilmaisevat itseään.  Saramäki kehottaakin kuluttajia lähestymään suoraan lempivaatemerkkiensä tuottajia ja pyrkiä näin vaikuttamaan niiden toimintatapoihin. Kirjassa on jopa valmiina esimerkkejä kysymyksistä, joita firmoille voi esittää.

Pahan mielen vaatekaapista Saramäki kulkee kohti hyvän mielen vaatekaappia. Tässä osiossa käydään läpi mm. ostotottumuksia, vaatekaapin järjestämistä ja vaatteiden huoltoa. Saramäki antaa myös vinkkejä siitä, kuinka hyvälaatuinen vaate tunnistetaan ja kuinka laaditaan ostobudjetti. Tähtäimessä on vaatekaappi, johon ostetaan vain tarpeeseen, jonka vaatteita käytetään ja vaalitaan ja jonka käyttäminen on helppoa.

Hauskan lisän kirjaan antavat lainaukset vanhoista puketumisoppaista eri ajoilta. Niistä käy ilmi, että ihmisiä on jo sata vuotta sitten kehotettu välttämään pikamuotia ja hankkimaan vähemmän mutta parempaa. Pujeutumisoppaista on poimittu myös listoja vaatteista, joita naisen on eri vuosikymmeninä katsottu tarvitsevan puvustoonsa, asusteet ja alusvaatteet mukaan lukien. 1930-luvulla oltiin ylenpalttisia ja tarvittiin noin 95 vaatetta, 60-luvulla pärjättiin 70 vaatteella. 70-luvulla Nuorten  pukeutumisopas suosittelee noin 50 vaatetta. En ole laskenut omia vaatteitani, mutta pelkään pahoin, että vaatekaappini ylittää 30-luvunkin lukemat, vaikka pidän iteäni varsin maltillisena vaatteiden hankkijana.

Suosittelen Hyvän mielen vaatekaappia, jos vaatteiden eettisyys tai oma kulutuskäyttäytyminen mietityttää. Jos aihe on jo hyvin tuttu, ja oma vaatekaappi täyttää hyvän mielen kriteerit, kirja ei ehkä tarjoa uutta, mutta uskon että monille kirja antaa ainakin jonkin verran ajateltavaa.

Kirjan ovat lukeneet myös Taina, Katja ja Katri, Elina ja M.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi. Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat.
Kansi: Sami Saramäki
Piirrokset: Rinna Saramäki
Atena,2013

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Katja Kallio: Yön kantaja


"Sen hirveän hetken hallassa Amanda paleltui silmuasentoon. Tiukalle ruusukkeelle kiertyneet nuoret lehdet jähmettyivät ja kuivuivat ruskeiksi ja rispaantuneiksi. Rumina ja kurisevina kuin ruvet ne jäivät törröttämään hänessä.
Rupien takia hän ei voi pysähtyä hetkeksikään. Ei hetkeksikään." 

Kirja alkaa huumaavasti, kuumailmapallossa. Amanda Aaltonen lentää kohti Pariisia ja kuulee kuinka jousiorkesteri soittaa jossain alhaalla valssia.

Jos on lentänyt pilvien läpi ja matkustanut Pariisissa ja Moskovassa, kuinka voi elää vuosikausia mielisairaalassa, maailmasta eristettynä. Amanda voi, koska ei voi muutakaan. Lapsena hänet on tunnettu Hassu-Amandana – aikuisena hän on ollut irtolainen, prostituoitu ja vanki. Turun lääninsairaalassa hän on saanut diagnoosin insania epileptica menstrualis. Amanda lähetetään houruinlaitokseen Seilin saarelle.

Yön kantaja on runsas kirja, vaikka se ei tiiliskivi olekaan. Se pitää sisällään paljon, niin tarinallisesti kuin temaattisestikin. Alkupuolella tuntuu, että ehkä vähän liiankin paljon, kun kertomus pyrähtelee levottomasti Turusta Pariisin, Amandasta tämän äitiin, sairaalaraporteista lapsuusmuistoihin. Kiehtovaa kaikki, mutta keskittymiskykyni ei tahdo aivan kantaa. Kirja tuntuu hajanaiselta. Kun kerronta tiivistyy Seilin saarelle, kirja herää eloon ja lukemisesta tulee nautinnollista.

Kallio kirjoittaa kauniisti, ehkä kauniimmin kuin koskaan aikaisemmin. Sanat tipahtelevat juuri oikeille paikoilleen, silloinkin kun ne paikat ovat yllättäviä. Kallio ei vain kuvaile – hän saa katsomaan uudesta kulmasta. Kieli on äärimmilleen viriteltyä ja hiottua, mutta silti siinä on säilynyt aito ja luonnollinen sointi. Kirjoittamisen ilo säteilee tekstistä.

Kirja saa pohtimaan erilaisuutta, normaalia, hyväksyttävää. Miten normaali määritellään, ja missä kulkee se raja, jonka ylittäminen johtaa yhteisöstä eristämiseen? Kirjan naisista moni tuntuu aikansa uhrilta: kuuluivatko nämä naiset todella mielisairaalaan? Olivatko he oikeasti sairaita, vai eivätkö he vain sopineet naiselle sorvattuun ahtaaseen muottiin? Entä kuinka on nykyään? Millaisia rajoja vedämme; kuinka tuomitsemme normaalit ja poikkeavat?

Yön kantajassa on samanaikaisesti läsnä maailman raskas paino ja sen kaikki keveys. Kirjan teemat ovat tummia, mutta mukana on valoa, joka loistaa yllättävän kirkkaasti. Amandalta vietiin elämä, ja hän sai tilalle vain jotain elämää muistuttavaa, mutta kenties hän silti ehti hetkittäin elää enemmän kuin moni muu.

Yön kantajasta on äskettäin kirjoittanut  myös Suketus, joka linkittää moniin muihin blogijuttuihin.

Katja Kallio: Yön kantaja
Kansi: Piia Aho
Otava, 2017

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo


Viime aikoina on tullut luettua useampia paksuja ja vaativiakin kirjoja. Mieli kaipasi vaihteeksi jotakin lyhyttä  ja nopeasti ahmaistavaa. Uutinen Eeva Tenhusen kuolemasta muistutti mieleen hänen mainiot dekkarinsa ja sen, etten ole vielä lukenut niistä läheskään kaikkia. Käväisin siis kirjastossa ja nappasin mukaan Tenhusen viimeisen dekkarin Joka uniinsa uskoo.

Tenhusen vakiopariskunta Martti ja Liisa Halla matkustavat tässä kirjassa  Liisan palvoman Tuure-sedän kuolinpäiville Kirkkosaareen. Tuure Sarvo on Liisan tädin entinen puoliso – joka ei tosin käytännössä ole eronnut entisesta vaimostaan, vaikka onkin elänyt jo useamman vuoden uuden puolisonsa kanssa. Kuolinpäiviään tämä omalaatuinen, keskipisteenä viihtyvä mies on viettänyt useina kesinä, nähtyään kerran unen jossa hänen kuolemansa on ennustettu tapahtuvan elokuun kolmantenatoista.

On luonnollisesti helppo arvata, mitä tällaisesta ennustuksesta dekkarissa seuraa. Tenhunen kunnioittaa muutenkin perinteisen dekkarin muotoseikkoja: suhteellisen suljettuun tilaan on kokoontunut joukko ihmisiä, joiden menneisyyteen mahtuu roppa kaupalla erilaisia kaunoja ja intohimoja, ja kaikilla on luonnollisesti enemmän tai vähemmän pätevä motiivi murhaan.

Vaikka Tenhusen dekkarit eivät juonikuvioiltaan ole erityisen omaperäisiä, kirjoissa on kuitenkin aivan omanlaisensa tunnelma. Niissä on hauskaa vanhahtavuutta, joka syntyy paitsi dekkariperinteen uskollisesta noudattamisesta myös kirjoitusajankohdan heijastumista. Tenhusen henkilöhahmot ovat sopivan värikkäitä, ja aivan erityisen mausteen kirjoille antaa Tenhusen huumori.

Parhaimmillaan Tenhusen kirjoissa on myös kutkuttavaa jännitystä, jopa ahdistavuutta. Joka uniinsa uskoo ei kovin jännittävä ollut: tämän kirjan valtteja olivat enemmänkin huumori ja kesäinen tunnelma. Ei siis Tenhusta parhaimmillaan, mutta kyllä tämän kirjan parissa viihtyi vallan mainiosti. Ja ennen kaikkea tekee mieli lukea vielä lisää Tenhusta.

Kirjan ovat lukeneet myös Amma ja Hanna.

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo
Kansi: Matti Louhi
WSOY, 1987 

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Miki Liukkonen: O


"90-luvun nuorilla, niin sanotulla "X-sukupolvella" oli sentään "ihan sama", mutta mitä heillä oli? Miten internetin ääreen syntyneen sukupolven voi määritellä tukeutumatta ainoastaan internet-ajan ilmiöihin? Sen vaikutukseen minäkuvan muutoksessa ja yksityisyydessä, merkkijärjestelmän sirpaloitumisessa? Entä mitä ajatella lisääntyneestä stressistä ja uupumuksesta, masennuksesta ja itsemurhista? Nihilistejä he eivät olleet. Nihilismi on jo kuollut; kaiken tämän turhauttavan hämmennyksen ja runsauden seassa oli nimittäin myös osallistumista, arvoja ja liikehdintää; vain arvojen luonne oli muuttunut. Niin kauan kuin on uutisia on sotia. Minun päätäni särkee."

Mitä voisi kertoa Miki Liukkosen massiivisesta romaanista, joka väittää olevansa yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat? Jo kirjan alaotsikosta voi päätellä, ettei O ota itseään liian vakavasti: se saattaa olla suuruudenhullu, suorastaan ylitsepursuava ja ehkä hiukan liian täynnä itseään, mutta mukana on kyllä aimo annos poikamaista velmuilua, mikä takaa ettei meno ole liian ryppyotsaista.

O on henkilöhahmoja ja aihioita pullollaan, mutta jotkut isot teemat nousevat kokonaisuudesta muita voimakkaammin esille. Aika ja kuinka sen koemme; ajankuva, informaatioähky ja digitalisaatio; neuroosit ja pakkomielteet; taiteen ja todellisuuden suhde. O on kuin langanpätkistä kokoon puristeltu pallo: täynnä irrallisia ja yhteenkuulumattomia palasia, joista yhdessä kuitenkin muodostuu kirjava kokonaisuus.

Kirjan alku ihastutti: miten hienoa kieltä, miten osuvaa kuvailua! Alkuinnostuksen jälkeen seurasi hämmennyksen vaihe, jolloin kirja tuntui sekavalta, itsetarkoituksellisen kikkailevalta ja vähän rasittavaltakin. Aina kun tunsin saaneeni jostakin tarinanpalasesta kiinni, siirryttiin toiseen, ja keskittyminen tahtoi herpaantua. Mutta vähitellen palasista alkoi hahmottua isompi kuvio ja kirjan rytmiin pääsi kiinni. Vaikka O ei ole varsinaisesti vaikea kirja, lukeminen vaatii kuitenkin aikaa ja tilaa. Sinne tänne säntäilevä, palapelimäinen kirja on parhaimmillaan, kun sitä lukee rauhassa, isoja lohkoja kerrallaan.

Taiteessa ei pitäisi olla loppuja, koska oikeassa elämässäkään ei ole tarinallisia lopetuksia, sanotaan O:ssa. Vaikka O ei ole realistinen romaani, se onnistuu tavoittamaan hyvin todentuntuisesti sen, kuinka tiettyjä asioita koetaan. Vaikka ihmiset hahmottavat elämää tarinoiden kautta, todellisuus saattaa oikeasti olla lähempänä O:n hajanaista, kehää kiertävää, pakkomielteissä junnaavaa, yksityiskohtiin takertuvaa maailmaa.

Oman elämän tarinallistaminen saattaa olla helpompaa ja tiedostetumpaa kuin koskaan, mutta todellisuuden luonne ei ole oikeasti sen tarinallisempi kuin ennenkään. Ja ehkä juuri sen vuoksi O:n henkilöhahmot yrittävät kontrolloida maailmaa tarinoiden lisäksi pakkomielteiden ja neuroosien kautta. Jos en voi luoda omaa tarinaani, luon ainakin omat rutiinini.

Kertooko O lupaustensa mukaan kaikesta kaiken? Ei tietenkään. Se ei luultavasti kerro edes mitään ennen kertomatonta. Mutta täytyy ihailla Liukkosen vision suuruutta. Välillä ärsyynnyin huumoriin ja nokkeluuksiin, ja totta kai kaikenlaista olisi voinut karsia pois. Lyhyempänä, siistimpänä ja hillitympänä O ei kuitenkaan olisi sama kirja. Muoto luo kirjaan merkityksiä: pituus, toisteisuus ja alaviitteet ovat se maailma, jota O kuvaa. Ja sitten on Liukkosen kieli joka tavoittaa yhtä lailla maailman kauneuden kuin rumuudenkin. Ja kirjan lopetus, ja se kuinka hienosti kaikki lopulta toimii yhteen.

O:n ovat lukeneet myös Anni, Hannele, Opus eka, Juha ja Arja.

Miki Liukkonen: O
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2017