torstai 29. kesäkuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


"Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua."

Pieni elämä alkaa vähän liiankin tunnistettavasti. Neljä ystävystä New Yorkissa; neljä nuorta, kaunista ja lahjakasta miestä, opiskelijaelämää, koristeellista opiskelijaköyhyyttä ja vastapainoksi satumaisen varakkaita vanhempia. Luin kirjan ensimmäistä jaksoa laimean kiinnostuneena, ja mietin jaksaisinko kokonaiset 900 sivua elottomia henkilöhahmoja ja jaarittelevaa kerrontaa.

Kirja kuitenkin herää eloon, kun tarina alkaa keskittyä ystävysjoukon traagisimman hahmon Juden ympärille. Jude on syvästi haavoittunut ja haavoitettu ihminen, mutta se kuinka syvälle hänen haavansa ulottuvat, selviää lukijalle vasta pikku hiljaa. Kirja kuljettaa päähenkilönsä nuoruudesta keski-ikään, ja takautumien kautta myös lapsuuteen, ja mitä pidemmälle tarina etenee, sitä intensiivisemmin kirja pitää otteessaan. Pienen elämän kohdalla enemmän on todellakin enemmän: kirjan voima syntyy yksityiskohtaisuudesta, kertauksesta, jopa jankuttavuudesta. Yanagihara sivaltaa lukijaa yhä uudelleen ja uudelleen aivan kuin kysyäkseen, kestätkö vielä tämän; miltä tämä sinusta tuntuu?

Juden kärsimyksen määrä on niin massiivinen, että lukiessa alkaa lähes väistämättä miettiä, miksi Yanagihara on halunnut kuvata jotain näin raadollista ja kasata tällaiset määrät seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa, itseinhoa ja vihaa kirjansa sivuille. Onko kyse kurjuudella mässäilystä – vetoaako kirja siihen osaan meistä, joka saa nautintoa (fiktiivisistä) kauheuksista? Minusta Pienessä elämässä ei kuitenkaan ole kyse tästä. Kurjuuden maksimointi toimii pikemminkin etäännyttävästi, ja vie pikku hiljaa lukijan huomion muihin asioihin kuin siihen, mitä Judelle on tapahtunut. Luulen myös, että Juden kokemusten on oltava juuri näin kauheita, jotta lukija heräisi kysymään, voiko traumaattisista kokemuksista selvitä?

Fiktiossa olemme tottuneet siihen, että ihminen selviää. Hirvittävimpienkin tapahtumien ja suurimpien vääryyksien jälkeen pelastus odottaa rakkauden, itsetutkiskelun, terapian tai ystävyyden muodossa. Vaihtoehtoisesti tarina voi olla niin synkkä ja toivoton, että yleisölle jää nuhruisen likainen olo eikä missään näy toivon pilkahdustakaan. Pieni elämä tasapainoilee jossakin näiden vaihtoehtojen välissä. Se ei lupaa helpottavaa pelastusta mutta ei myöskään ole vailla valoa: toisinaan se loistaa niin kirkkaasti ja lämpimästi, että lukijaa pakahduttaa.

Kirkkaimmin Pieni elämä loistaa kuvatessaan rakkautta erilaisissa muodoissaan. Rakkaus voi olla romanttista rakkautta, ystävyyttä tai perheenjäsenten välistä rakkautta, ja kirjan muuten synkässä maailmassa rakkaus  lämmittää kuin liekki. Rakkaus ei ole virheetöntä: Yanagihara kuvaa hyvin sitä, kuinka pelko, häpeä tai itsekkyys voivat nakertaa myös niitä kaikkein tärkeimpiä ihmissuhteita. Eikä rakkaus aina riitä, edes rakkaus ei välttämättä pelasta ihmistä. Mutta varmaa on, että ilman rakkautta ihminen on hukassa.

Pieni elämä on vaikuttava lukukokemus, mutta täydellinen se ei minulle ollut. Olin loppuun asti sitä mieltä, että henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia (vaikka heihin kyllä kiintyy matkan varrella), eikä Yanagihara onnistu kuvaamaan heidän vanhenemistaan kovin uskottavasti: ystävykset tuntuivat minusta koko ajan parikymppisiltä. Kirjan kieli virtaa useimmiten kauniisti ja luontevasti, mutta dialogi on jotenkin kaavamaista. Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin niin vahva, etteivät puutteet suuremmin häiritse. Pieni elämä kuristi kurkkua, tunkeutui uniin ja – ennen kaikkea – se herätti ajatuksia, herätti ajattelemaan.

Pienestä elämästä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Lady Dandy, joka pohtii Yanagiharan tapaa käsitellä seksuaalisen hyväksikäytön teemaa; Sirri, jonka mielestä parasta olivat monisävyiset henkilöhahmot; Janne, joka ei uskonut kirjoitetun fiktion pystyvän tällaiseen lohduttomuuteen; Arja, joka oli vaikuttunut koko kirjan mitalta; Laura joka uskoo vasta sulattelun jälkeen tietävänsä kuinka paljon piti kirjasta; ja Katja jonka mielestä kirja on suuri rakkaustarina.

Hanya Yanagihara: Pieni elämä ( A Little Life, 2015)
Suom. Arto Schroderus
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2017

torstai 8. kesäkuuta 2017

Iris Murdoch: Meri, meri


Jo ennen kuin olin lukenut yhtäkään kirjaa Iris Murdochilta, olin lumoutunut tästä kirjasta – tai tarkemmin sanottuna sen nimestä. Meri, meri. The Sea, the Sea. Kuin huuto tai loitsu tai pala runoa. Mitä noin kiehtovan niminen kirja voisi pitää sisällään?

"Merta kattoivat kirkas harmaa valo ja paksu sadeverho. Sade näyttäytyi tässä valossa kuin se olisi valaistu säleikkö, ja sadepisarat näkyivät erikseen kuin helmet helmiverhossani. Siinä se riippui, heikosti väräjävänä kirkkaassa harmaassa ilmassa, samalla kun taloni hurisi kuin kone tasaisesti rapisten. Nousin vuoteesta ja laahustin ympäri keittiötä, keitin teetä pää painuksissa kuin jöröttävä villipeto polttavien pakottavien mietteiden ahdistamana."

Meri, meri on kirjana vähintään yhtä kiehtova kuin nimensä. Sen juoni on sinänsä hyvin yksinkertainen, mutta yksinkertaisen kehyksen sisällä risteilee pökerryttävän moninainen ja monitulkintainen aiheiden, henkilöhahmojen ja tunnelmien verkko. Murdochille tuttuun tyyliin kaikessa on jotain hiukan kummallista, hiukan mystistä, vaikka tapahtumat ovat periaatteessa hyvinkin arkisia.

Murdoch on mestari rakentamaann tunnelmaa, ja hänen kirjoissaan on jotakin viehättävän vanhanaikaista. Mutta ei sillä tavalla, että Murdoch jäljittelisi tai kopiosi menneiden aikojen tyyliä, vaan hänen omassa tyylissään on jotakin, mikä tuo mieleen varhaisemmat kirjailijat. Näin Brontën sisarukset olisivat ehkä kirjoittaneet jos he olisivat eläneet 1900-luvulla.

Charles Arrowby on vetäytynyt Lontoon teatterimaailmasta syrjäiseen maalaiskylään, rapistuneeseen huvilaan meren rannalla. Hän viettää päivänsä meressä uiden, syöden yksinkertaisia aterioita ja kirjoittaen jonkinlaista päiväkirjaa tai muistelmia. Samalla kun Charles muistelee elämänsä merkityksellisiä ihmisiä (erityisesti naisia), samat ihmiset alkavat varoittamatta vierailla huvilalla. Entiset kollegat, rakastajattaret ja vihamiehet, ja kaikkein kohtalokkaimpana kohtaamisena nuoruudenrakastettu Hartley. Alkaa pakkomielteinen jahti, jossa Charles yrittää voittaa Hartleyn takaisin itselleen.

Charles on henkilöhahmona mielenkiintoinen eikä välttämättä kovin miellyttävä. Heti ensi sivuilta sain vaikutelman melkoisen pöyhkeästä miehestä, joka pitää itseään muita ihmisiä parempana. Toisaalta Charlesista huokuu epävarmuutta ja pelkoa. Päiväkirjaansa hän kirjaa tunnollisen tarkasti päivän tapahtumat, menneisyyden ihmissuhdekiemurat ja keskustelut vieraidensa kanssa, mutta silti lukijasta tuntuu vahvasti siltä että Charlesin sanat peittävät yhtä paljon kuin paljastavat. Charles on epäluotettava kertoja – ei siksi että hän yrittäisi hämätä lukijaa vaan koska hän huijaa itseään.

Meri, meri tuntuu tarjoavan loputtomasti mahdollisuuksia tulkinnoille. Mistä tässä kaikessa on kysymys? Mistä kaikesta tässä on kysymys? Rakkaus monissa eri muodoissaan; henkinen matka; pakkomielteet; todellisuuden ja taiteen välinen suhde. Charlesin maailmassa todellisuus ja kuvitelmat tuntuvat sekoittuvan jatkuvasti: on painajaismaisia näkyjä merihirviöistä, tunteita jotka nousevat halusta tuntea, halu saada ihmiset esittämään tiettyjä rooleja Charlesin ohjaamassa elämässä.

Murdochin kirjoissa on välillä melkein epämiellyttäviä vivahteita, mutta niissä on myös kummallista kauneutta ja kirkkautta. Meri, meressä on paikoitellen niin painostava tunnelma, että lukeminen tuntuu raskaalta ja tahmaiselta, mutta toisaalta teksti virtaa vapaasti, mielikuvitusta ruokkien ja kauniita kuvia maalaten. Meren ja kalliorantojen kuvaukset ovat pakahduttavan hienoja, henkilöhahmoissa ja heidän välisissä suhteissaan on paljon huumoria. Meri, meri pitää sisällään valtavan paljon, ja sen omalaatuista lumovoimaa on mahdoton selittää. Se täytyy kokea.

Myös Elina ja Sari ovat kirjoittaneet Meri, merestä.

Iris Murdoch: Meri, meri (The Sea, the Sea, 1978)
Suom. Paavo Lehtonen
Kansi: Markus Heikkerö
Weilin+Göös, 1981