lauantai 22. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Oli se pitkä päivä ja ruppi kangistuu kylmästä ja märjästä, kun ei uskaltanut liikkua. Pelitätti niin perkeleesti, jotta täs voi toresta käyrä häjysti ja kuolema tulla. Karuttikin, jotta minkä ietunantähären minoon itteni tänne kunnian peräs tukkinu, miksen pysyny Hannukselas. Näläkäkin oli."

Sodassa voitettujen osa on kova, kirjoitin pari kuukautta sitten Anneli Kannon Veriruusuista, joka kuvaa Suomen sisällissotaa punaisten naiskaartilaisten näkökulmasta. Lahtareissa Kanto kuvaa voittajia, valkoisten puolella sotineita suojeluskuntalaisia, jääkäreitä  ja pohjalaisia nuorukaisia, ja osoittaa ettei voittajienkaan taakkaa ole helppo kantaa.

Suomen sisällissodan tunnetuimmat kuvaukset taiteissa taitavat olla pitkälti punaisen puolen näkökulmasta kerrottuja – hävinnäiden puolelle asettuvia teoksia. Syitä tähän on varmasti monia, mutta ehkä punaisten kohtaloon liittyvä tragedia on aiheena tavallaan "helpompi" kuin valkoisten voitto: häviäjää kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa. Lahtareissa Kanto kuitenkin onnistuu kuvaamaan valkoisten voiton kaikessa kipeydessään ja ristiriitaisuudessaan. Voittajan ei ole helppo hymyillä, ja voitonparaatit tuntuvat merkityksettömiltä särkyneiden mielten ja menetettyjen elämien rinnalla.

Kanto rakentaa sodan ja valkoisen Suomen kuvan kaleidoskooppina, jossa asioita tarkastellaan kymmenien eri henkilöhahmojen kertomana. Osa pääsee ääneen vain kerran, mutta joukosta nousee myös päähenkilöitä, keskeisimpänä ehkä pohjalaisnuorukainen Hermanni ja keittäjä/arkuttaja/sensuurivirkailija Helena. Kumpikin muuttuu lyhyen sodan aikana perusteellisesti: sota kuorii ihmisestä kerroksia pois, ja jotkut näistä kerroksista saattavat olla olennaisia inhimillisyyden kannalta.

Pidin kovasti Veriruusuista, mutta Lahtarit teki vielä suuremman vaikutuksen. Se on minusta kaikin puolin taidokkaammin kerrottu  ja kuvattu. Siinä missä Veriruusut on melko perinteinen historiallinen romaani, Lahtarit on kokeellisempi ja vaativampi. Myös henkilökuvaus on syvempää ja moniulotteisempaa, mikä on ehkä yllättävää, kun kirja koostuu niin monesta sirpaleisesta henkilöhahmon palasesta. Mutta ehkä juuri tässä piilee kirjan nerokkuus: kokonainen kuva syntyy nimenomaan välähdyksistä, kertomuksista jotka täydentävät toisiaan, riitelevät keskenään, katsovat asiaa aivan eri näkökulmista.

Kanto tuo eteemme ihanteellisen isänmaallisuuden ja sotapropagandan kritiikittömät toistajat ja toisaalta nuorukaiset, jotka ovat keskellä sodan todellisuutta. Ristiriita on valtava. Riipaisevaa on myös se, kuinka yksin jokainen sotaan osallistunut jää voiton jälkeen. On paljon sellaista, mistä ei voi tai saa puhua. Joillekin tavallinen elämä ei enää sodan jälkeen tunnu riittävän voimakkaalta, toiset menettävät uskonsa elämään kokonaan.

Kannon romaanipari on hieno kuvaus itsenäisyyden verisistä ensiaskelista. Kummassakin kirjassa Kanto onnistuu vaikeassa asiassa: hänen punaisensa ja valkoisensa eivät ole sankareita tai konnia vaan tavallisia ihmisiä, epätäydellisiä mutta inhimillisiä. Kanto ei asetu kenenkään puolelle, eikä hänen sisällissodassaan ole kummallakaan puolella mitään komeaa tai ihailtavaa. Mutta hänen punaisissaan ja valkoisissaan on murheellista kauneutta.

Lahtareista ovat kirjoittaneet myös ainakin AiriElinaLauraKatjaKirjakko ruispellossa ja tuijata.

Anneli Kanto: Lahtarit
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017

10 kommenttia:

  1. Minusta sinun arviosi kirjan asetelmasta on oikea, olen lukenut joitain arvioita, joissa asetelmaa ei ole ymmärretty.
    Hyvin blogattu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jokke. :)

      Hyvä kirja tarjoaa tietysti mahdollisuuksia monenlaisiin tulkintoihin. Ja Lahtarit on aiheeltaankin sellainen, että ihmiset jo lähtökohtaisesti lukevat sitä eri tavoilla.

      Poista
  2. "Murheellinen kauneus" kuvaa hyvin Lahtareiden henkeä. Kirja vaikutti syvästi ja paljasti sodan julmuuden hyvin konkreettisesti.

    Olen samaa mieltä Kannon kertojaäänen vahvistumisesta ja syvenemisestä Veriruusuista tähän Lahtareihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, Lahtarit on tosiaan vahvempi kirja kuin Veriruusut, joka sekin on hieno ja vaikuttava. Mutta Lahtareissa mennään syvemmälle henkilöhahmoihin ja vaaditaan lukijaltakin enemmän. Hieno kirja.

      Poista
  3. Totta, tämä on taidolla kirjoitettu ja rakenteeltaankin kaikkea muuta kuin helppo. Hieno, hieno romaani, joka vakuutti minut monin tavoin. En ole lukenut muuta Kannon tuotantoa, mutta täytyy lukea ainakin Veriruusut jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, minuunkin tämä vaikutti suuresti. Veriruusut kannattaa ehdottomasti lukea, se on hyvä vastapari Lahtareille, vaikka onkin kirjana perinteisempi.

      Poista
  4. Pidin tästä ihan palavasti ja tiedän, että Lahtarit on kirjavuoteni parhaimmistoa. Kaikki pysyy taidokkaasti kasassa, vaikka teos on hyvin moniääninen. Kannon tuotanto on muuten minulle vierasta, mutta Lahtareiden jälkeen Veriruusut alkoi kiinnostaa kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, täytyy tosiaan ihailla sitä, kuinka eheän kokonaisuuden Kanto rakentaa kaikista pienistä palasista. Minäkään en ollut ennen Veriruusuja lukenut Kantoa, mutta kyllä kannatti häneen tutustua!

      Poista
  5. Kirjan ja ruusun päivänä kirjakaupassa tämä oli yksi kirja, jota pyörittelin kädessäni. Mutta vaihtoehtoja oli liikaa ja valinta vaikea pienellä budjetilla. Ja lopulta ostin toisen kirjan... Mutta kyllä tämä pitää joskus lukea, kyllä se sen verran kiinnostaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syksyn lehti, tuttu (positiivinen) ongelma tuo kiinnostavien kirjojen runsauden pula. Mutta onneksi kirjat eivät katoa minnekään.

      Poista