lauantai 29. huhtikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät


"Jo pienenä parasta olivat olleet sanat. Ei Elsa muistanut, miten sadussa paha sai palkkansa tai miten hyvä, miten mikin lintu pesi tai sieni iti. Mutta ne sanat. Akansieni ja puukiipijä, nuijakuukunen ja humala. Ja tatar ja tatti ja ratamo. Sanoissa maailma oli parhaimmillaan, niin kuin virsissä ja lastenlauluissa. Tee minut isoovaiseksi vaikka. Tiutalitautali ratiriti silivati sulahopsansaa, huaiaiaiaipuh. Ja hulabalobalai. Merirosvoja ja mastoja, joista näkyi kauas merelle, jossa aallot lobalai."

Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö, joka kokee uskonnollisen herätyksen helluntalaisyhteisössä. Elsan helluntalaisuus on järkytys niin tapauskovaiselle äidille kuin körttiläisille isovanhemmille. Mutta Elsalle uskonto merkitsee paikkaa maailmassa, turvaa ja varmuutta. Muutamaa vuotta myöhemmin Kolumbiassa Elsan usko kuitenkin tuntuu horjuvan. Erilaiset maalliset houkutukset häiritsevät uskovaisen mielenrauhaa, samoin sissien vankina ollut Manuel, joka piirtää Elsan ihoon köynnöksiä ja lintuja.

Elsan tarina etenee kahdessa aikatasossa vuoroluvuin. Keino on paljon käytetty, mutta minulle kyllä usein mieluinen: kirjaan on mahdollista rakentaa voimakas jännite, kun kirjailija voi paljastaa tarinan eri ketjuissa juuri sopivasti toisiaan täydentäviä elementtejä. Jännitteen kannalta on myös tärkeää, että eri aikatasot ovat lukijalle suunnilleen yhtä vetovoimaisia. Törmälehdon kirjassa tämä ei aivan minun kohdallani toteutunut, sillä lukioikäisen Elsan tarina oli minulle kiinnostavampi ja ehjempi kokonaisuus kuin Kolumbiaan sijoittuvat osiot.

Pidin siitä, kuinka Törmälehto kuvaa nuoren Elsan uskonnollista etsimistä. Elsa on uskossaan samaan aikaan ehdottoman varma ja hapuillen epäilevä. Konfliktit kotiväen kanssa ovat myös herkullisia: kuinka turvallisilta tavalliset kokeilut seksin ja alkoholin parissa tuntuisivat sen rinnalla että löytää tyttärensä puhumassa kielillä.

Kolumbiaan sijoittuvat jaksot tuntuivat minusta hajanaisemmilta – niistä oli välillä vaikea saada otetta. Kiinnostavia elementtejä tuntuu olevan liikaakin: on Kolumbian kulttuuri väkevine väreineen ja makuineen, sissiliike ja levottomuudet, Elsan uskonnollinen kriisi, monia henkilöhahmoja jotka jäävät kaikki hiukan etäisiksi. Ehkä jostakin olisi voinut karsia, ja keskittää huomion voimakkaammin Elsan hengelliseen kriisiin, joka nyt jää sekin hiukan hahmottomaksi.
 
Kielillä puhuminen on kirjassa hyvin voimakkaasti esillä. Se on Elsalle merkki oikeasta uskosta, osoitus siitä että on tarpeeksi hyvä uskovainen. Toisaalta se on myös kilvoittelun väline: kuka saa ensimmäiseksi puhumisen lahjan, kenen kieli on kauneinta ja voimakkainta, onko jonkun kieli valheellista tai huijausta. Ulkopuolisille kielillä puhuminen  taas edustaa kaikkea sitä, mikä helluntalaisissa oudoksuttaa ja vieroksuttaa: se tuntuu sekopäisyydeltä, hihhuloinnilta tai rienaukselta.

Törmälehto ei pyri selittämään kielillä puhumista, mutta hän kuvaa sitä voimakkaasti, suorastaan ruumiillisesti. Ratkaisu on onnistunut – kielillä puhuminen ja uskonnolliset kokemukset tuntuvat kirjassa konkreettisilta ja samaan aikaan mystisiltä. Ajoittain lukiessa tuntui kuitenkin, että kielillä puhuminen sai kirjassa vähän liiankin suuren roolin ja vei tilaa muilta asioilta.

Törmälehto käyttää itse kieltä hienosti, kirjoittaen kaunista ja mielenkiintoista tekstiä, joka ei ainakaan minun makuuni lipsahda liian kauniin korukielen kategoriaan. Mukana on myös särmää ja huumoria. Kirjan lopetus on myös hieno –  se jättää haikean kauniin kaiun soimaan mieleen.

Muissa blogeissa: Amma ihaili kaunista kieltä mutta kaipasi yhteiskunnalllisempaa otetta helluntalaisuuteen; Simon mielestä kirjan parasta antia oli Elsan sisäisen taistelun kuvaus; uskonnollinen vakaumus ja Sinkkuelämä kulkevat sovussa käsi kädessä, tiivistää Omppu; Arja ymmärsi Elsaa täydellisesti vaikkei samaistunut; Jonna toteaa että Törmälehto luo kielestä omanlaistaan.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Kansi: Timo Numminen
Otava, 2017

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Oli se pitkä päivä ja ruppi kangistuu kylmästä ja märjästä, kun ei uskaltanut liikkua. Pelitätti niin perkeleesti, jotta täs voi toresta käyrä häjysti ja kuolema tulla. Karuttikin, jotta minkä ietunantähären minoon itteni tänne kunnian peräs tukkinu, miksen pysyny Hannukselas. Näläkäkin oli."

Sodassa voitettujen osa on kova, kirjoitin pari kuukautta sitten Anneli Kannon Veriruusuista, joka kuvaa Suomen sisällissotaa punaisten naiskaartilaisten näkökulmasta. Lahtareissa Kanto kuvaa voittajia, valkoisten puolella sotineita suojeluskuntalaisia, jääkäreitä  ja pohjalaisia nuorukaisia, ja osoittaa ettei voittajienkaan taakkaa ole helppo kantaa.

Suomen sisällissodan tunnetuimmat kuvaukset taiteissa taitavat olla pitkälti punaisen puolen näkökulmasta kerrottuja – hävinnäiden puolelle asettuvia teoksia. Syitä tähän on varmasti monia, mutta ehkä punaisten kohtaloon liittyvä tragedia on aiheena tavallaan "helpompi" kuin valkoisten voitto: häviäjää kohtaan on helppo tuntea myötätuntoa. Lahtareissa Kanto kuitenkin onnistuu kuvaamaan valkoisten voiton kaikessa kipeydessään ja ristiriitaisuudessaan. Voittajan ei ole helppo hymyillä, ja voitonparaatit tuntuvat merkityksettömiltä särkyneiden mielten ja menetettyjen elämien rinnalla.

Kanto rakentaa sodan ja valkoisen Suomen kuvan kaleidoskooppina, jossa asioita tarkastellaan kymmenien eri henkilöhahmojen kertomana. Osa pääsee ääneen vain kerran, mutta joukosta nousee myös päähenkilöitä, keskeisimpänä ehkä pohjalaisnuorukainen Hermanni ja keittäjä/arkuttaja/sensuurivirkailija Helena. Kumpikin muuttuu lyhyen sodan aikana perusteellisesti: sota kuorii ihmisestä kerroksia pois, ja jotkut näistä kerroksista saattavat olla olennaisia inhimillisyyden kannalta.

Pidin kovasti Veriruusuista, mutta Lahtarit teki vielä suuremman vaikutuksen. Se on minusta kaikin puolin taidokkaammin kerrottu  ja kuvattu. Siinä missä Veriruusut on melko perinteinen historiallinen romaani, Lahtarit on kokeellisempi ja vaativampi. Myös henkilökuvaus on syvempää ja moniulotteisempaa, mikä on ehkä yllättävää, kun kirja koostuu niin monesta sirpaleisesta henkilöhahmon palasesta. Mutta ehkä juuri tässä piilee kirjan nerokkuus: kokonainen kuva syntyy nimenomaan välähdyksistä, kertomuksista jotka täydentävät toisiaan, riitelevät keskenään, katsovat asiaa aivan eri näkökulmista.

Kanto tuo eteemme ihanteellisen isänmaallisuuden ja sotapropagandan kritiikittömät toistajat ja toisaalta nuorukaiset, jotka ovat keskellä sodan todellisuutta. Ristiriita on valtava. Riipaisevaa on myös se, kuinka yksin jokainen sotaan osallistunut jää voiton jälkeen. On paljon sellaista, mistä ei voi tai saa puhua. Joillekin tavallinen elämä ei enää sodan jälkeen tunnu riittävän voimakkaalta, toiset menettävät uskonsa elämään kokonaan.

Kannon romaanipari on hieno kuvaus itsenäisyyden verisistä ensiaskelista. Kummassakin kirjassa Kanto onnistuu vaikeassa asiassa: hänen punaisensa ja valkoisensa eivät ole sankareita tai konnia vaan tavallisia ihmisiä, epätäydellisiä mutta inhimillisiä. Kanto ei asetu kenenkään puolelle, eikä hänen sisällissodassaan ole kummallakaan puolella mitään komeaa tai ihailtavaa. Mutta hänen punaisissaan ja valkoisissaan on murheellista kauneutta.

Lahtareista ovat kirjoittaneet myös ainakin AiriElinaLauraKatjaKirjakko ruispellossa ja tuijata.

Anneli Kanto: Lahtarit
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2017

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


"Muuttuiko hänen ruumiinsa vankaksi puunrungoksi ja suikerteliko hänen kämmenistään valkoisia juuria, jotka kaivautuivat mustaan multaan? Kohosivatko hänen jalkansa kohti taivasta ja sukelsivatko hänen kätensä maapallon ytimeen saakka? Jännittyikö hänen ojentunut selkänsä, jotta hän voi kasvaa kahteen suuntaan? Imivätkö hänen solunsa auringon lämmössä märästä maasta vettä, kunnes hänen jalkoväliinsä puhkesi kukkia? Heräsivätkö nämä kuvitelmat hänen sielussaan, kun hän seisoi käsillään ja venyttäytyi niin pitkäksi kuin suinkin?"

Vegetaristi ei kerro kasvissyönnistä, vaikka kirja tapahtumat lähtevätkin liikkeelle siitä, kun hiljainen ja arkipäiväinen kotirouva Yeong-hye lopettaa lihansyönnin. Lihansyönti (tai syöminen ylipäätään) toimii kirjassa enemmänkin vertauskuvana, jonka kautta Han Kang käsittelee ruumiillisuutta, itsemääräämisoikeutta, seksuaalisuutta ja vallankäyttöä.

Kirjassa on kerroksia kuin sipulissa. Sitä voi lukea fantasiana tai kauhukertomuksena tai psykologisena tutkielmana naisesta, joka on ollut koko ikänsä hyväksikäytön kohteena. Siitä on helppo löytää sukupuoleen ja ruumiillisuuteen liittyviä vahvoja teemoja. Yeong-hye koetaan häiritsevänä ja uhkaavana hahmona, vaikka hänen kapinansa on passiivista ja negatiivista: hän kieltäytyy syömästä lihaa tai käyttämästä rintaliivejä eikä yleensäkäään pidä vaatteiden käyttämisestä. Missä määrin ihminen (ja nainen) saa päättää omasta ruumiistaan? Saako hän päättää, mitä syö tai syökö ollenkaan? Saako ihminen päättää kuolla?

Lihan syönti liittyy myös väkivaltaan. Kirjan veriset näyt yhdistyvät lihanpalaan, jota isä yrittää väkisin syöttää Yeong-hyelle. Henkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta on kirjassa jatkuvasti läsnä. Ja on myös väkivalta suhteessa eläinten syömiseen, vaikka sitä ei kirjassa suoraan käsitelläkään. Mutta jos ihmisen itsemääräämisoikeus on kontrolloitua ja rajallista, millainen on eläimen oikeus omaan ruumiiseensa?

Vegetaristi oli minulle vahvasti visuaalinen lukukokemus. Todellakin – en muista, koska kirja olisi viimeksi nostanut mieleen näin voimakkaita kuvia. Liikettä ja pysähtyneitä asetelmia. Hehkuvia värejä ja tummia sävyjä. Kukkia, verta, kiemurtelevia oksia, ihoa, tyhjäkatseisia silmiä, sadetta. Kirja kulkee eteenpäin kuvasarjana enemmän kuin tarinana.

Han Kang rikkoo tarinallisuutta myös kirjan rakenteessa. Kirja jakautuu kolmeen erilliseen osaan, joiden väliin jää kerronnan aukkoja. Ensimmäisessä osassa Yeong-hyen unet ja sisäinen monologi katkovat tämän aviomiehen minäkerrontaa. Viimeisessä osassa menneisyys, nykyhetki ja takautumat kauas lapsuuteen vuorottelevat ja melkein sekoittuvat toisiinsa. Loppua kohti kirja ei tunnut kulkevan kohti huipentumaa vaan kääntyy enemmänkin sisäänpäin, pienenee, hiljentyy.

Vegetaristi on rankka kirja. Se kuvaa vastenmielisiä asioita, se on täynnä rumuutta, hyväksikäyttöä, valheita ja ahdistusta. Ja kuitenkaan kirja ei ollut minulle ahdistava lukukokemus vaan oudolla tavalla lumoava ja kaunis. Ehkä kirja etääntyi niin kauas realismista, etteivät sen synkät maisemat masentaneet vaikka ne ajatuksia totisesti herättivätkin. Vegetaristi ei kuitenkaan ole pelkästään älyllinen kirja – siinä on padottujen tunteiden raskautta, mutta myös ilmavaa melankoliaa ja viipyilevää surua. Tunnelmaa ja intohimoa.

Vegetaristista ovat kirjoittaneet myös Katja, tuijataOmppuElinaLauraTuomas ja Maija.

Han Kang: Vegetaristi (Chaesikju-uija,2007)
Englanninkielestä suomentanut Sari Karhulahti
Kansi: Christopher Brand
Gummerus, 2017