tiistai 28. maaliskuuta 2017

Sadie Jones: Kotiinpaluu


Luin pari vuotta sitten Sadie Jonesin hittikirjan Ehkä rakkaus oli totta, kuten varmaan joka toinen muukin kirjoja kuluttava ihminen. Kirja kuului niihin tapauksiin, joista lukiessa pitää kohtalaisen paljon, mutta joissa on myös jotakin ärsyttävää – ja joiden ärsyttävät puolet alkavat lukemisen jälkeen kasvaa mielessä positiivisia puolia suuremmiksi. Jonkin aikaa lukemisen jälkeen aloinkin olla sitä mieltä, etten oikeastaan pitänyt kirjasta niin paljon kuin aluksi ajattelin.

En siis ollut kauhean kiinnostunut lukemaan Jonesin esikoisromaania Kotiinpaluu, kun se uutuuden menestyksen siivittämänä ilmestyi suomeksi viime vuonna. Mutta kun Kotiinpaluu sitten voitti kirjabloggaajien äänestyksessä vuoden parhaan käännöskirjan tittelin, päätin kuitenkin mahdollisesti lukea kirjan jossain vaiheessa – olenhan lukenut kaikki muutkin Blogistanian Globalian voittajakirjat, ja totta kai minua kiinnosti tietää millainen viime vuoden voittaja olisi.

Kotiinpaluun syvästi ahdistunut päähenkilö, 19-vuotias Lewis lukee jossain vaiheessa Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Ja rikoksesta ja rangaistuksesta tässä kirjassa on monella tapaa kyse. Päällisin puolin on kyse Lewisin tekemästä rikoksesta, jonka vuoksi hän on joutunut vankilaan. Kirjan alussa Lewis palaa kotiin kahden vuoden tuomion kärsittyään, ja lukijalle selviää pikku hiljaa, mikä Lewisin rikos on ollut, ja miten hän on tekoonsa päätynyt. Mutta lisäksi kirja käsittelee isoja ja vähän pienempiä rikoksia, joita ihmiset lain sallimissa puitteissa toisilleen tekevät. Kuinka vanhemmat kohtelevat lapsiaan, kuinka yhteisö rankaisee erilaisuudesta, kuinka helppo heikompia on käyttää hyväksi.

Kotiinpaluussa oli asioita, joista pidin. Ensinnäkin Jones kirjoittaa hyvin, hänen tekstinsä virtaa miellyttävästi ja mukaansatempaavasti. Toiseksi Lewisin masennus ja rikkinäisyys oli kuvattu uskottavasti: mustanpuhuva ahdistus tuntuu raskaalta ja tukahduttavalta. Kokonaisuudessaan en kuitenkaan juurikaan pitänyt kirjasta, ja kahden lukemani kirjan perusteella tuntuu, ettei Jones ehkä ole kirjailija minulle. Hänen kirjoissan on minun makuuni aivan liikaa melodraamaa.

Erityisesti tässä esikoisteoksessa Jones kuvaa rankkoja asioita, mutta aika ennalta-arvattavasti ja helpoin keinoin. On helppo kauhistella ymmärtämättömän yhteisön suhtautumista Lewis-parkaa kohtaan, mutta Jones ei oikeastaan saa lukijaa kyseenalaistamaan omaa asemaansa – kysymään, olisinko itse toiminut toisin. Lewisia ja ehkä äitipuoli-Alicea lukuunottamatta henkilöhahmot ovat myös melko yksiylotteisia, mikä vähentää samaistumisen ja ymmärtämisen mahdollisuutta. En myöskään pitänyt kirjan lopetuksesta – myös Ehkä rakkaus oli totta -kirjan lopetus oli aikoinaan minusta heppoinen. Ja kirjojen loput – ne ovat tärkeitä.

Ehkä jätän jatkossa Jonesin kirjat muille lukijoille, niille jotka löytävät niistä jotain mikä minulta jää tavoittamatta.

Kotiinpaluusta ovat kirjoittaneet myös Mai Laakso, Nanna, Opus eka, bleue, Kirsi ja tuijata.

Sadie Jones: Kotiinpaluu (The Outcast, 2008)
Suom. Marianna Kurtto
Otava, 2016

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut


Jake Whyte on nuori nainen, joka asuu yksin karulla englantilaisella saarella ja kasvattaa lampaita. Jake haluaa pysytellä erillään muista saaren asukkaista mutta joutuu pakostakin tekemisiin heidän kanssaan, kun hänen lampaitaan alkaa löytyä raa'asti tapettuna. Samalla kun tarina seuraa Jaken elämää nykyhetkessä, se kertoo takautuvasti menneisyydestä, edeten yhä kauemmas kohti hetkeä, joka muutti Jaken elämän.

Evie Wyldin kirja on kerronnaltaan vähäeleinen, mutta tapahtumiltaan ja teemoiltaan runsas teos. Kaikkien aiheiden joukosta voimakkaimmin minulle nousi esiin yksinäisyys. Melkein kaikki kirjan henkilöt tuntuvat olevan pohjattoman, raastavan yksinäisiä. Jotkut ovat sitä olosuhteiden seurauksena, jotkut menetettyään läheisensä, jotkut vastoin omaa tahtoaan. Toiset oma luonne ajaa ulkopuolisiksi, toiset päätyvät yksinäiseen elämään tekojensa seurauksena. Nämä yksinäiset voivat olla valmiita epätoivoisiin ja tuhoisiin tekoihin saadakseen läheisyyttä. Ja toisaalta he haparoivat kömpelösti mutta vilpittömästi kohti toista ihmistä.

Wyldin kirja on hienosti kirjoitettu, ja sen takautuvasti aukeava tarina koukuttaa tehokkaasti. Kirjan lukeminen oli ajatustyönä antoisaa, mutta en voi sanoa, että se olisi tunnetasolla koskettanut minua kovinkaan paljon. Ehkä kirjan menneisyyden arvoituksen ratkaiseminen vei mukanaan lukiessa niin tehokkaasti, etteivät tapahtumat päässeet ihon alle. Lukiessa korostui enemmän se, mitä on tapahtunut, miten tähän tilanteeseen on päädytty, kuin se mitä henkilöhahmot tuntevat tai millaisia he ovat.

Jake on päähenkilönä kyllä mukavan omalaatuinen – isokokoinen, miehekkääksi luonnehdittu nainen, erakkoluonne, tunteidensa kanssa täysin eksyksissä. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä helpompi Jakea kohtaan on tuntea myötätuntoa, sitä helpompi häntä on ymmärtää. Kuitenkin minusta tuntui välillä siltä, ettei nykyhetken Jake ollut sama ihminen kuin takautumien Jake, vaikka juuri takautumat selvittivät sitä, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on.  Loogisesti Jaken kehityskulku on kyllä uskottava, mutta silti minulle ei ihan syntynyt Jakesta kuvaa kokonaisena ihmisenä.

En siis ihastunut Kaikkiin laulaviin lintuihin varauksetta, mutta lukukokemuksena kirja oli silti ehdottomasti suositeltava. Aina kirjojen ei tarvitsekaan hurmata, vaan rittää että niiden lukeminen on kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Laura, Katri, Hannele ja Jonna.

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut (All the birds, singing, 2013)
Suom. Sari Karhulahti
Tammi, 2016

torstai 16. maaliskuuta 2017

Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko


Varhainen aamu, ulkona vielä aivan pimeää. Väki on kuitenkin jo hereillä ja matkalla kirkkoon. Tähdet tuikkivat ja aisakellot helähtelevät – kynttilät tuikkivat ikkunoissa. On jouluaamu Koiramäessä.

Ylen Kirjojen Suomi -hankkeessa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet kirjan edustamaan jokaista itsenäisyyden vuotta. Kaikista kirjoista julkaistaan juttu myös kirjablogissa. Minun kohdalleni osui Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka ilmestyi vuonna 1997.


Mauri Kunnaksen kirjat ovat epäilemättä tuttuja useamman sukupolven lapsille, ja moni osaa varmasti nimetä omat suosikkinsa laajasta tuotannosta. Minulle rakkaimpia ovat Joulupukki ja Suomalainen tonttukirja, ja myös Suuri urheilukirja on tullut luettua läpi lukemattomia kertoja (edelleen moukarinheittoa katsoessa mieleen nousee väistämättä lausahdus "Kössi Kumu unohti jälleen irrottaa moukarista".) Koiramäki-kirjoista pidin myös, koska kaikki "vanhan ajan" elämää kuvaava viehätti minua lapsena loputtomasti. Koiramäen joulukirkkoa en ole aikaisemmin lukenut, koska sen ilmestyessä olen ollut jo aikuinen, mutta olisin varmasti ihastunut kirjaan lapsena, sillä siinä kuvataan vanhan ajan lisäksi toista suosikkiasiaani, joulua.


Katsokaa, kuinka kauniisti kynttilöiden valo on kuvattu!

Koiramäen joulukirkko on aivan pieni kirjanen, vain kymmenkunta sivua pituudeltaan, mutta tunnelmaltaan se on viehättävä. Kuten Kunnaksella aina, viehätys piilee ennen kaikkea kuvituksessa. Pienet yksityiskohdat ilahduttavat kaiken ikäisiä lukijoita. Voi ihailla esimerkiksi reen koristekuviointia, kirkkoväen innokkaita tai uneliaita ilmeitä sekä vanhaa Raamattua. Tässä kirjassa kiinnitin erityisesti huomiota valon kuvaukseen. Kuvissa siirrytään aamun sysipimeydestä joulukirkon lempeään kynttilänvaloon ja lopulta vaaleansiniseen aamupäivän talvivaloon.

Koiramäen joulukirkko on kunnianosoitus Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle, joka tuhoutui tuhopoltossa vuonna 1997. Kunnas kirjoitti kirjan jo saman vuoden aikana, ja sen tuotot lahjoitettiin kirkon jälleenrakennustyöhön.

Voit tutustua kirjaan tarkemmin Ylen sivuilla, josta löytyy esimerkiksi Kunnaksen haastattelu.

  
Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko
Otava, 1997

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 
"Vene kellui kaislikossa ja sudenkorennot säihkivät sen yllä äänettömässä elokuun helteessä. Juho Tiihonen nosti kiikarit silmilleen. Selkävesi kimmelsi, ja häikäisyn keskellä leijui kuin aineettomana hiekkarantainen saari. Idässä saaren taustalla kohosivat poutapilvien tornit. Hietasalo."

Kuopio-sarjan kuudennessa osassa tutut kirjalliset ystävämme ovat kerääntyneet sotakesän viettoon Kesäkallioon, Selma Kelon huvilalle. Eletään elokuisia hellekesän hetkiä hiostavine päivineen ja tummuvine iltoineen. Tomaatit kypsyvät, marjoista keitetään mehua ja auringosta kerätään voimia kestää jossakin lähistöllä odottava arki. Kesäpäivien keskellä sotakin tuntuu melkein unohtuvan – mutta todellisuudessa mieli ei pääse sotaa pakoon, vaan se vaikuttaa kaiken taustalla, niin lasten kuin aikuistenkin ajatuksissa.

Kähkönen on luonut Hietakehtoon hienon tunnelman, jossa raukea kesäinen rauha yhdistyy painostavaan huolen ja pelon tuntuun. Uhka pysyttelee taustalla, mutta ei voi olla vaikuttamatta ihmisten ajatuksiin ja tekoihin. Toisaalta sekä kesä että sota tuntuvat myös lähentävän ihmisiä ja murtavan perinteisiä muureja: herrasväki ja palvelijat, miehet ja naiset, lapset ja aikuiset joutuvat toimimaan yhdessä pienessä yhteisössään ja omaksumaan itselleen vieraita rooleja.

Kun suurin osa miehistä on sodassa, naisten on pakostakin tartuttava miesten töihin. Lapset kantavat aikuisten huolia ja pelkoja ymmärtäen niistä ehkä enemmän kuin aikuiset tajuavat. Miehet laitetaan keittiöpuuhiin, ja pikkutytöt saattavat haaveilla tähtitieteilijän urasta. Roolien sekoittuminen huipentuu kohtauksessa, jossa suunnitellaan naamiaisia. Hilda Tuomi saa ylleen herrasrouvan leningin, ja Selma Kelo pukeutuu housuihin ja lievetakkiin, ja kummankin olemukseen tulee jotain uutta, kätkössä ollutta.

Kähkönen piirtää henkilöhahmoja ja tunnelmaa hienovaraisesti, herkin vedoin ja rauhallisesti. Erot ja jälleennäkemiset rytmittävät kirjaa: jokaisella on joku joka on lähtenyt tai jättänyt. On sodassa kaatuneita omaisia, lapsensa hyljänneitä vanhempia, eronneita aviopuolisoita. Sota korostaa ihmisten pohjatonta yksinäisyyttä, mutta tarjoaa myös tilaisuuden lähentymiselle: sotaan lähtevät tai sodasta palaavat miehet kohtaavat lapsensa ja puolisonsa eri tavalla kuin tavallisessa arjessa. Hietakehdossa on riipaisevaa kaipauksen ja hauraan toivon tunnetta: jatkuisipa tämä kesä aina, se tuntuu sanovan. Voisinpa unohtaa kavalan maailman, ja viipyä hetken tässä.

Hietakehdon ovat lukeneet myös esimerkiksi Maija, Margit, Amma ja jaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava, 2012

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Minna Eväsoja: Melkein geisha - hurmaava ja hullu Japani


Tunnustan suhtautuneeni hiukan ennakkoluuloisesti tähän Minna Eväsojan Melkein geishaan, kun ensimmäisiä kertoja kuulin kirjasta. Ajattelin, että tässä yritetään nyt kirjoittaa vastinetta (ehkä jopa kopiota) Mia Kankimäen Asioista jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tuumin, ettei Eväsoja voi mitenkään pärjätä Kankimäelle tässä kirjavertailussa.

Onneksi kuitenkin päätin ylittää ennakkoluuloni ja antaa Geishalle mahdollisuuden. Eväsojan kirja ansaitsee kyllä tulla luetuksi, vaikka se ei ihanuudessa Asioille todellakaan pärjää. Mutta vaikka Kankimäen ja Eväsojan kirjojen lähtökohdat ovat samanlaiset – Japaniin hurahtaneet suomalaisnaiset kirjoittavat Japanista omien kokemustensa kautta – kirjat ovat muuten aika erilaisia. Molemmille on siis tilaa meidän Japanista kiinnostuneiden lukemistossa.

Eväsoja on japanilaisen estetiikan dosentti Helsingin yliopistossa, ja hän on asunut pitkiä aikoja Japanissa, opiskellen mm. teetaidetta. Hän siis oletettavasti tuntee Japanin suunnilleen niin hyvin kuin muukalainen voi vieraan maan ja kulttuurin tuntea. Geishassa Eväsoja kuvaa kokemuksiaan pienin, anekdoottimaisin kappalein: kirjan 45 lukua käsittelevät mm. tohveleiden käyttöä, sairastamista, talojen lämmitystä, teetaidetta, sakea, juhlia, sukupuolten välisiä eroja ja luontoa.

Eväsoja kuvaa paljon kulttuurieroja: kuinka omituisilta monet japanilaiset tavat ja näkemykset tuntuvat suomalaisesta, ja kuinka paljon ihmetystä suomalaisnainen voi toisaalta japanilaisissa herättää. Viehättävimmillään kirja on kuitenkin silloin, kun luovutaan kummastelusta ja erikoisuuksien esittelystä ja keskitytään vain kuvaamaan asioita sellaisina kuin ne on koettu. Eväsoja kirjoittaa toteavasti ja rauhallisesti, ja vähäeleistä tyyliä kuorruttaa usein lakoninen huumori. Kirjan tunnelmassa on jotakin viehättävää, jotakin mikä vie ajatukset mielikuvien Japaniin: teehetkiin, putoaviin kirsikankukkiin ja hillittyyn käytökseen.

Kirjassa on aika paljon toistoa, mikä näinkin lyhyessä ja pienimuotoisessa kirjassa hiukan häiritsi. Kokonaisuus oli kuitenkin miellyttävää luettavaa. Eväsoja ei kirjoita mitenkään erityisen omaperäistä tekstiä, mutta kiinnostavaa kerrottavaa hänellä riittää. Ja halu päästä joskus Japaniin nousi kirja lukemisen jälkeen välittömästi taas pintaan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Lukuneuvoja, Suketus, Jenni, Kirjahilla ja Arja.

Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2016