maanantai 31. lokakuuta 2016

Oi kirjamessut!

Takana on kolme päivää kirjamessuja. Ja kuinka hienot messut ne taas olivatkaan! Tuntuu että tänä vuonna onnistuin kuulemaan aivan erityisen kiinnostavia keskusteluja, ja olen aivan täynnä intoa kaikista kuulemistani viisaista sanoista. Lisäksi tuntuu että haluaisin lukea juuri nyt vähintään kymmenen eri kirjaa samaan aikaan. Tosiasiassa en tietenkään ole lukenut tänään mitään – olen vain yrittänyt selvitä arjesta messuhuuman jälkeen.

Perjantaina kiertelin ensin messualuetta ja haistelin yleistä tunnelmaa. Täällä sitä taas ollaan, tuolla ovat tutut osastot ja ohjelmapisteet, aika paljon ihmisiä liikkeellä. Vähitellen siirryin kuuntelemaan  Laura Honkasaloa, joka puhui yksinäisyydestä ja esimerkiksi siihen liittyvästä häpeästä. Honkasalon mukaan saatamme nykyään puhua avoimesti esimerkiksi masennuksesta, mutta yksinäisyyttä peitellään ja pelätään. Keskustelu oli varsin mielenkiintoinen, varsinkin koska sekä Honkasalo että häntä haastatellut Katriina Järvinen kertoivat avoimesti omista yksinäisyyden kokemuksistaan.


Piipahdin myös ruokamessujen puolella, jossa söin elämäni ensimmäisen nyhtökaura-aterian. Itämaiseen tyyliin maustettu annos oli erittäin maukas.


Sitten pikaisesti takaisin kirja-alueelle ja varaamaan hyvä paikka lavan läheisyydestä, sillä haastatteluvuorossa olivat Q-teatterin tarinan kertojat ja tekijät. Eeva Kemppi ja Maria Säkö kertoivat historiikin kirjoittamisesta ja Elina Knihtilä ja Antti Raivio teatterin perustamisesta ja sen 25 vuotta kestäneestä tiestä.


Tätä haastattelua kuuntelin kyllä ihan täysin fanityttö-asenteella. Q-teatteri on ollut minulle aivan tavattoman tärkeä, ja kirjan lukeminen oli paitsi mielenkiintoinen kurkistus teatterin kulisseihin, myös aikamatka omaan historiaani. Ja Elina Knihtilä! Ja Antti Raivio!


Haastattelun jälkeen sain soperreltua Eeva Kempille muutaman sanan siitä, kuinka innoissani olin kirjasta. Sen jälkeen vaeltelin antikvariaattiosastolla ja yritin keskittyä kirjoihin, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Pää oli täynnä pelkkää Q-teatteria.

Juttutuokio bloggaajakollegan kanssa selvitti päätä, ja siirryin kuuntelemaan Minna Rytisalon ja Linnea Alhon haastattelua. Harmi että viereisen lavan haastattelu pauhasi niin kovalla, ettei näiden esikoiskirjailijoiden puheesta kuullut läheskään kaikkea.


Messualueen sulkeuduttua ilta jatkui vielä viinilasillisen ja kirjallisten keskustelujen ääressä. Pohdinnan aiheena olivat niin syksyn kirjapalkintojen spekulointi, bloggausrutiinit kuin nuortenkirjatkin.

Lauantai alkoi perinteisellä Bonnierin brunssilla. Tänä vuonna vierailevina tähtinä olivat Anja Snellman, Hannu Mäkelä, Riitta Jalonen, Claes Andersson ja Tuula-Liina Varis. Kaikki kertoivat ensin omista uutuuskirjoistaan ja kirjoittamisesta yleisemmin, jonka jälkeen keskusteltiin jonkin aikaa lukemisesta ja blogeista. Jokaisella kirjailijalla oli hiukan erilainen suhde blogeihin: joku oli lukenut paljonkin omien teostensa blogiarvioita, toinen ei tuntenut blogeja ollenkaan. Anja Snellman hiukan haastoi bloggaajia kysymällä esimerkiksi suhtestamme kustantamoihin, sekä ottamalla meistä kuvan. Bloggaajat joutuivat hetkeksi pois tutusta roolistaan!

Omat takarivistä napsimani brunssikuvat olivat kaikki epäonnistuneita. Ei siis kirjailijakuvia tähän väliin.

Seuraavaksi riensin seuraamaan Suomen Penin paneelikeskustelua sananvapaudesta. Miten vihapuhe vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, pitääkö vihapuhetta ymmärtää tai sietää ja miten sananvapaus liittyy vastuuseen? Kiinnostavaa keskustelua, ja erityisesti Johanna Korhosta olisin kuunnellut enemmänkin.


Seuraavaksi hiukan erilaisiin tunnelmiin, sillä vuorossa oli kriitikkobattle. Kriitikot Maaria Ylikangas ja Otso Kantokorpi joutuivat arvostelemaan lennosta tekstinpätkiä, tietämättä mitään tekijästä tai kontekstista. Hauska idea!


Kriitikkobattlessa Paperi T:n runo sai molemmilta kriitikoilta melkoisen nuivan vastaanoton, joten battlesta täytyi luonnollisesti siirtyä kuuntelemaan tuota runoilijan saappaisiin hypännyttä räppäriä. Paperi T:n runokirja on jo melkoinen ilmiö, joten täytyihän se ostaa haastattelun jälkeen. Tietää sitten mistä puhutaan.


Messulauantain päätti omalta osaltani Teoksen bloggaajatapahtuma, jossa haastateltiin Kari Hukkilaa, Katarina Baeria ja Leena Parkkista. Kiinnostuin haastattelujen myötä erityisesti Baerin kirjasta aivan uudella tavalla ja Parkkisen kirjahan on jo ehtinyt hurmata minut.


Sunnuntain aloitin Pajtim Statovcin haastattelulla. Statovci puhui esimerkiksi häpeän tunteesta, tarinoista ja valheista sekä tositelevisiosta. Jos en olisi jo lukenut Tiranan sydäntä, haluaisin varmasti lukea sen haastattelun perusteella.


Statovci sivusi haastattelussa myös kulttuurisen omimisen teemaa, joka olikin seuraavaksi aiheena KirjaKalliossa. Koko Hubara, Juuli Niemi, Jukka Ruotsalainen ja Maryan Abdulkarim pureutuivat kysymykseen "Kenen tarinan saa kertoa?". Ja jos minun pitäisi valita messuilta yksi huippuhetki, se olisi kyllä tämä paneelikeskustelu. Jos innostuksesta voi itkeä, niin näitä puheenvuoroja kuunnellessa niin kyllä tapahtui. Tai sitten kyseessä olivat onnenkyyneleet viisaista ja haastavista sanoista.


Sitten oli vuorossa urheilua, sillä seuralaiseni halusi kuulla Aino-Kaisa Saarisen haastattelun. Saarinen puhui esimerkiksi dopingista ja huippu-urheilun vaikutuksesta ihmissuhteisiin.


Aina huippukiinnostava ja karismaattinen Pirkko Saisio pohdiskeli uuden kirjansa tiimoilta oikeuskäytäntöömme liittyviä kysymyksiä. Mies ja hänen asiansa kuulostaa mainiolta, kuten Saisio aina. Pakollista luettavaa!


Viimeiseksi ohjelmassa oli perinteinen Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaiden haastattelu. Esikoisten kuunteleminen on aina mukavaa, vaikka messuväsymys meinaakin väistämättä tässä vaiheessa jo ottaa otetta.


Entä sitten kirjahankinnat? Niitä tuli tehtyä kolme: kaksi runokirjaa ja yksi dekkari antikvariaattien puolelta.


Ei ihme, että kaiken tämän jälkeen on hiukan väsyttänyt. Mutta päällimmäisenä on kuitenkin ilo. Viikonlopun aikana tunsin useamman kerran suurta onnea ja liikutusta katsellessani kirjojen keskellä kulkevia ja haastatteluja keskittyneesti kuuntelevia ihmisiä. Kaikki me täällä samassa paikassa, kirjojen takia. Kuinka hienoa!

tiistai 25. lokakuuta 2016

Kirjamessut kulman takana


Kirjamessut kolkuttelevat jo ovella. Aion tänä vuonna viettää aikaa messuilla perjantaista sunnuntaihin, ja ennakkosuunnitelmia messuohjelman suhteen on totta kai jo tehty. Minulla on vaaleanpunainen yliviivaustussi, jota käytän oikeastaan vain kirjamessulehden merkkailuun, ja tussi on ollut taas viime päivinä ahkerassa käytössä. Tässä siis omia tärppejäni messujen tarjonnasta – haastatteluja ja keskusteluja jotka houkuttavat eniten.

Perjantai

Ehdin messuille toivottavasti joskus kolmen jälkeen. Ja heti olisi valittavana kaksi kiinnostavaa keskustelua:

Klo 15.30 Katri Vala -lavalla keskustellaan aiheesta Kaikki mitä olet ikinä halunnut tietää feminismistä. Baba Lybeckin haastateltavina ovat Rosa Meriläinen ja Saara Särmä.

Samaan aikaan Minna Canth -lavalla kysytään Kirjoittaja vai kertoja? Jukka Laajarinne ja Tommi Melender pohitvat kirjoittamisen henkilökohtaisuutta.

Klo 16.30 valinnanvaraa on vielä enemmän! Mika Waltari -lavalla keskustellaan järisyttävistä lukukokemuksista. Kirjakahvilassa taas aiheena on yksinäisyys. Laura Honkasalo on kirjoittanut kirjan Pöytä yhdelle, jossa käsitellään yksinäisyyttä ja yksin olemisen taitoa.

Kullervo-lavalla olisi vielä Kustantamon kulisseissa, jossa kerrotaan millaista ammattitaitoa tarvitaan, jotta kirja löytää lukijan.

Klo 18 ei tarvitse tehdä valintoja. Silloin minut löytää varmasti Minna Canth -lavalta, jossa puhutaan Eeva Kempin ja Maria Säkön Q-teatteri-historiikista Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Taru Torikka haastattelee, ja mukana keskustelussa ovat myös Antti Raivio ja Elina Knihtilä.

Aino-lavalla olisi vielä klo 18.30 kiinnostavaa juttua kohua herättäneistä taideteoksista. Matti Mäkelä on kirjoittanut esseekokoelman Tämä ei ole taidetta.

Lauantai

Mitä tapahtuu jos pelko kaventaa yhteiskunnallista keskustelua? Klo 11 Sirpa Kähkönen vetää aiheesta keskustelua otsikolla Oikeus on – onko uskallusta?

Päällekkäin edellisen kanssa Takauma-lavalla on aiheena Tyhjän paperin pelko. Venla Hiidensalo haastattelee Anna-Kaari Hakkaraista ja Johannes Lahtista.

Klo 12 Kirjakahvilassa alkaa Kriitikkobattle, jossa olisi luvassa keskustelua kirjoista, kriitikoista ja kritiikin merkityksestä.

Klo 13 voisi olla mielenkiintoista katsastaa vielä Paperi T, joka kertoo rapista ja runoudesta Minna Canth -lavalla.

Sunnuntai

Viimeisen messupäivän voisi aloittaa klo 12 Katri Vala -lavalla, jossa Pajtim Statovci kertoo uudesta kirjastaan Tiranan sydän.

Klo 12.30 Eino Leino -lavalla aiheena on 400 vuotta Shakespearea. Keskustelua vetää Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho.

Ehkä kuitenkin valitsen samaan aikaan KirjaKallion keskustelun aiheesta Uudet äänet – kenen tarinan saa kertoa? Haastateltavina ainakin Maryam Abdulkarim ja Koko Hubara.

Klo 13 Takauma-lavalla Panu Rajala, Kaari Utrio ja Tuula-Liina Varis miettivät mitkä ovat suuria suomalaisia rakkauskertomuksia. Tämäkin keskustelu menee osittain päällekkäin KirjaKallion ohjelman kanssa.

Lisää päällekkäisyyksiä seuraa klo 14.30. Takauma-lavalla aiheena on Kriisien eurooppa, jota puivat Jani Saxell, Elina Hirvonen ja Emma Puikkonen.

Samaan aikaan Aino-lavalla mietitään onko vanha kirjailija jäänne vai aarre? Aiheesta keskustelevat Tuula-Liina Varis, Suvi Ahola ja Rein Veidemann.

Messut voisi sopivasti päättää Aleksis Kivi -lavalla perinteikkääseen Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokkaden haastatteluun. Esikoiset lavalla klo 15.30.

Enää muutama yö.


sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen


"En nyt ymmärrä teitä, sir. Vaikka surmaamme tänään joukottain sakseja, niin sotureita kuin lapsiakin, heitä on vielä paljon enemmän ympäri maata. Heitä tulee idästä, heitä saapuu laivoilla rannikoillemme, he rakentavat koko ajan uusia kyliä. Tämänpäiväiset tekomme tuskin murtavat vihan kehää, ne pikemminkin takovat sen raudaksi. Menen nyt setänne luokse ilmoittamaan, mitä olen nähnyt. Haluan nähdä hänen kasvoistaan, uskooko hän Jumalan hymyilevän suopeasti teoillemme."

Kuningas Arthur on ennen kuolemaansa onnistunut rakentamaan Englantiin hauraan rauhan. Saksit ja keltit elävät keskenään sovussa, vaikka pientä kyräilyä ja epäluuloa leijuukin ilmassa. Mutta ilmassa leijuu muutakin: omituinen sumu tuntuu sekoittavan ihmisten mielen ja vievän heidän muistonsa. Sen huomaa myös vanha kelttipariskunta, Axl ja Beatrice. Pariskunnalla on hämäriä muistikuvia nyt jo aikuisesta pojastaan, mutta aina he eivät ole varmoja, onko poikaa koskaan ollutkaan. Kaikesta huolimatta he eräänä päivänä päättävät lähteä etsimään poikaa, jonka he uskovat asuvan läheisessä kylässä.

Matkallaan Axl ja Beatrice kohtaavat saksilaisen soturin, lohikäärmeen puremasta haavoittuneen pojan ja vanhan Pyöreän pöydän ritarin. Viisikon tiet risteilevät ja kohtaavat – jokin tehtävä tai kohtalo tuntuu vievän heitä samaan suuntaan. Matka on vaikea, ja sitä viivyttävät niin vihamieliset sotilaat kuin häijyt keijukaiset ja salaperäiset munkkiveljetkin. Tarina liikkuu vahvasti muinaisten tarujen ja legendojen maailmassa.

Haudattu jättiläinen on hiukan raskaslukuinen, luultavasti tarkoituksellisesti. Henkilöhahmot puhuvat toistensa ohi ja toistelevat samoja asioita. Tarina etenee hitaasti mutta ottaa välillä harppauksia ajassa eteen- ja taaksepäin. Tapahtumat saattavat tuntua irrallisilta ja oudoilta, kunnes osa niistä saa selityksensä kirjan edetessä. Kaikki tämä tuntuu kietovan lukijan samanlaiseen sumuun, jossa henkilöhahmot vaeltavat.

Ishiguro pitää kuitenkin mielenkiinnon yllä ripottelemalla matkan varrelle jatkuvasti pieniä vihjeitä henkilöhahmoista ja heidän menneisyydestään. Pikku hiljaa tunnelma tiivistyy, ja kirjan loppu on vangitseva ja itkettävän kaunis.

Haudattu jättiläinen on sadunomainen, ja satujen tapaan siinä on vahvaa vertauskuvallisuutta. Lukiessa voi miettiä, mitä esimerkiksi muistamattomuuden sumu tai nukkuva lohikäärme symboloivat. Mikä on haudatu jättiläinen tai salaperäinen lautturi? Tarinaan kytkeytyy myös paljon Ishigurolle tyypillisiä teemoja muistamisesta, yksilön vastuusta ja kuolevaisuudesta. Erityisen tärkeään rooliin nousevat muistot ja unohtaminen. Voiko unohtaminen joskus olla arvokkampaa kuin muistaminen, vai löytyykö ihmisen elämän merkitys juuri muistoista? Voiko anteeksi antoa olla ilman muistamista, vai edellyttääkö se nimenomaan unohtamista?

Tietyn raskassoutuisuutensa vuoksi Haudattu jättiläinen ei nouse aivan suosikikseni Ishiguron tuotannosta, mutta erinomainen ja hurjan mielenkiintoinen kirja tämä silti on. Sellainen, jonka tunnelma ei ehkä lukuhetkellä hurmaa, mutta joka säilyy mielessä pitkään.

Haudatusta jättiläisestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Kaisa Reetta, Ulla, Katja, bleue ja Sari.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2016

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa


"Saara tuijotti avattua osteria epäuskoisena. Tämäkö se oli? Harmaa möntti, joka näytti rantaan ajautuneelta meduusalta. Ihmeellinen herkku, josta hän oli lukenut ranskalaisista romaaneista. Mikä pettymys. Kuvitteliko hän vain, vai liikkuiko se. Elisabeth nauroi hänen ilmeelleen, puristi sitruunaa kuorelle ja ojensi sen Saaran huulille.
"Niele". Saara tunsi meren huuhtovan suutaan. Hän katsoi Elisabethin raollaan olevia huulia ja nielaisi uudelleen."

Saara muuttaa miehensä ja pienen poikansa kanssa pikkukaupungista Helsinkiin. Muuttoon on syynsä: Saaran mies on on jäänyt kiinni jostakin, mistä ei puhuta, mutta jota Saaran vanhemmat eivät katso hyvällä. Asia kuitenkin lakaistaan maton alle, ja Saara on oikeastaan iloinen, kun pääsee pois vanhempiensa syyttävien katseiden alta. Ja onhan Saara kuitenkin onnekas, kun hänellä on mies, vaikkakin vanhempi ja sodassa rampautunut. Saara aikookin tulla Helsingissä oikeaksi mallivaimoksi, sellaiseksi joista naistenlehdissä kerrotaan.

Töölössä Saara tuntee itsensä auttamattoman maalaiseksi. Eikä mallivaimonkaan rooli oikein ota sujuakseen: kodin puunaamisen sijaan Saara saattaa loikoa pitkät aamupäivät sängyssä lukemassa kirjaa. Öisin hän herää suden hetkellä ja joutuu ottamaan pillerin, joka vaivuttaa pumpuliuneen. Sitten Saara tutustuu yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, ja äkkiä maailma alkaa saada aivan uusia sävyjä. Elisabeth on kiinnostava ja nykyaikainen, pukeutuu pitkiin housuihin, polttaa piippua ja järjestää juhlia. Naisten välinen suhde on alusta lähtien täynnä jännitettä ja halua, mutta myös salaisuuksia ja menneisyyden kipupisteitä.

Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on kerta kaikkiaan hurmaava kirja. Se on nautinnollinen kuin täydellinen jälkiruoka: sitä haluaisi samaan aikaan pyöritellä makuja kielellään hitaasti ja kaapia koko kulhon pohjaa myöten mahdollisimman nopeasti. Säädyllinen ainesosa sekoittaa kepeyttä ja kipeyttä juuri sopivassa suhteessa, leikittelee sanoilla ja juonenpätkillä, tarjoilee lukijalle mainioita henkilöhahmoja ja kuorruttaa kaiken romantiikalla, jännityksellä ja ripauksella melodraamaa.

Kirjassa seurataan rinnakkain Saaran ja Elisabethin tarinoita, liikkuen näiden menneisyydessä ja nykyhetkessä. Molemmat naiset kantavat sisällään enemmän kuin pinnalta päin katsoen luulisi, monessakin mielessä. Parkkinen osaa myös hämätä lukijaa, joka usein luulee tietävänsä, mutta saakin tarinan edetessä yllättyä.

Sinänsä Parkkisen kertomuksessa ei ehkä ole mitään uutta ja ennennäkemätöntä. Voisi myös kysyä, onko kirja juonenkäänteineen kaikin puolin uskottava. Mutta ehkä kirjan viehätys piileekin osittain juuri tässä: se on tarinankerrontaa täysin rinnoin. On kauniita seikkailijattaria, maailmaa uhmaavia rakastavaisia, salaisia agentteja ja piilotettuja salaisuuksia. On tarinoita tarinoiden sisällä, kirjeitä ja muistoja. On viittauksia muihin kirjoihin ja kirjallisiin henkilöihin. Sitä voi vain sukeltaa tarinoiden vietäväksi ja nauttia.

Säädyllinen ainesosa on kirjana aistien juhlaa. Parkkinen maalaa henkilöhahmonsa ja miljöönsä elävästi ja koristeellisesti. Tukholma, Helsinki, Pariisi ja Turku piirtyvät lukiessa silmien eteen yksityiskohtaisesti ja kirkkaasti. Voi nähdä Saaran valkoisessa leningissään ja Elisabethin otsalle nostetut aurinkolasit. Oma osansa kirjassa on ruualla, ja kuvaukset erilaisista aterioista ja ruokalajeista nostavat veden kielelle. Ruoka yhdistyy myös erotiikkaan: ruualla ilmaistaan kirjassa hellyyttä, halua ja rakkautta, puretaan patoutuneita tunteita ja flirttaillaan. Katseet ja kosketukset kertovat omaa aistillista tarinaansa.

Parkkisen kerronta tempaa mukaansa osuvine kielikuvineen. Takaumat ja tunnelmapalat rytmittävät tekstiä juonenkuljetuksen lomassa ja pitävät jännitettä yllä. Kerta kaikkiaan, kirja on Jussi Karjalaisen kansikuvitusta myöten melko täydellinen paketti! Saisinko toisen samanlaisen?

Säädyllisestä ainesosasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katri, Sari, Omppu, Arja, Suketus, tuijata, Katja ja Maisku.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos, 2016

torstai 13. lokakuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän


"Mutta miten aloittaa alusta ja tehdä työtä kielellä jota ei puhu, mikä on sopivin ensimmäinen askel? Miten solmia kehenkään suhdetta, jos haluaa kieltää menneisyytensä ja kansallisuutensa? Jos ei halua kertoa itsestään kenellekään mitään, ja jos eniten haluaa unohtaa mistä on tullut, pestä sen pois kuin lian leualta ja saada jotain muuta tilalle? Millaisia vaihtoehtoja silloin on?"

Muukalaisuus, tarinallisuus, identiteetti. Keitä me olemme, jos tunnemme itsemme vieraaksi kaikkialla minne menemme – myös omassa ruumiissamme? Voimmeko silloin olla mitä tahansa, vai emmekö ole mitään? Olemmeko se tarina, jonka päätämme itsestämme kertoa?

Pajtim Statovci kirjoittaa Tiranan sydämessä vieraudesta, eilaisuudesta, muukalaisuudesta. Erilaisista muukalaisuuksista – ihmisen sisällä majailevasta, sellaisesta joka heijastuu muiden katseista, ja olosuhteiden luomasta vierauden tunteesta. Voi olla ettet tunne kotimaatasi kodiksi, ja uskot että jossain muualla olisi toisin. Mutta jossain muualla – Berliinissä, New Yorkissa, Helsingissä – olet yhtä lailla vieras. Voi olla ettet tunne omaa ruumistasi omaksesi – tai voi että toiset eivät hyväksy sitä, miten koet oman ruumiisi. Kirjassa erilaiset muukalaisuuden kokemukset risteilevät ja limittyvät kertomukseksi tämän maailman toisista: maahanmuuttajista, pakolaisista, transsukupuolisista.

Tarina etenee episodimaisesti liikkuen ajasta ja paikasta toiseen. 1990-luvun alussa albanialaiset teinipojat Agim ja Bujar elävät hajoavassa maailmassa. Sosialistinen järjestelmä on romahtanut, ja maata vaivaavat köyhyys ja levottomuudet. Ympärillä käytävä Jugoslavian sota lisää epävarmuutta. Agim ja Bujar kaipaavat jonnekin muualle, pois Albaniasta, pois kodeistaan ja pois isiensä varjoista. 2000-luvulla minäkertoja kulkee maasta ja kaupungista toiseen, rakentaen itsensä ja tarinansa aina uudelleen.

Tarinallisuus on suuressa roolissa. Albanialaisisät kertovat pojilleen loputtomia kansantarinoita. Ne ovat usein julmia ja synkkiä: kunnia on tärkeämpää kuin onnellinen loppu eikä hyvä saa aina palkkaansa. Sama tummuus heijastelee myös kirjan henkilöiden elämäntarinoissa, joiden onnettomat käänteet saavat lukijan hengityksen kulkemaan raskaammin. Ja kirjan henkilöt hakevat paikkaansa maailmassa tarinoiden kautta, he määrittelevät itsensä ja historiansa yhä uudelleen: olen albaani/italialainen/poika/tyttö/poika ja tyttö. Mikä lopulta on totta, ja voidaanko totuudesta edes puhua kun kyseessä on ihmisen muuttuva identiteetti?

Statovci sekoittaa kerronnassaan melodraaman rajoja hipovaa traagisuutta, kansantarinoiden värikkyyttä, inhorealismia ja runollisuutta, ironiaa ja melankoliaa. Tuloksena on vangitseva ja koukuttava kirja, joka askarruttaa mieltä ja jäytää sydäntä. Statovcin henkilöt eivät kerjää sääliä, he eivät ole automaattisen rakastettavia, mutta heidän kipeissä kokemuksissaan on jotakin joka ei jätä rauhaan. Ja kirjan monista kerroksista löytyisi varmasti pureskeltavaa useammaksikin lukukerraksi.

Tiranan sydämestä ovat kirjoittaneet myös Hannele, Lilli, tuijata, Kaisa Reetta, Omppu ja Maisku.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava, 2016