tiistai 27. syyskuuta 2016

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma


"No niin. Yritän aloittaa kertomisen. Ehkä aloitan jostain toisesta yksityiskohdasta kuin punainen kangaskenkä. Mistä minä aloitan? Kohti kääntymisestä? Olen aina nimennyt kohti kääntymisen suurimmaksi rakkaudenosoitukseksi johon ihminen kykenee. Ehkä siksi että se on niin vähäeleistä, tai ei oikeastaan edes ele; mitään elettä ei ole jos elää kaiken aikaa kääntymättä pois."

Aurelia on nuori näyttelijä, sukupolvensa lahjakkain, sanovat kriitikot. Nyt hän on saanut roolin näytelmässä, joka tuntuu olevan kuin häntä varten luotu. Euroopan vapautumisen vuonna syntynyt Aurelia nimittäin näyttelee pääosaa Berliinin muurin murtumisesta kertovassa teoksessa. Käsikirjoitusta näytelmällä ei ole, mutta on kohuttu (ja komea!) saksalaissyntyinen ohjaaja Joachim, jolla on visio. Visio näytelmästä ja Aurelian merkityksestä näytelmälle.

Näyttelijänä Aurelia on tottunut kantamaan erilaisia rooleja, mutta siihen hän ei ole tottunut että roolit alkavat elää täysin omaa elämäänsä hänen päässään. Vai onko kyse roolista, kun Aurelian mielessä alkaa kuulua outoja repliikkejä, tai kun hän tuntee vierellään jonkun läsnäolon? Aurelian vanhemmat sen sijaan ovat Aurelian elämässä läsnä hiljaisuutena: äidille Aurelia ei halua puhua, isä makaa sairaalassa infarktin mykistämänä. Mutta vaikka Aurelia ei halua puhua äidilleen, tämä alkaa kertoa tyttärelleen – ja lukijalle – omaa tarinaansa. Tarinaa siitä, mitä tapahtui Berliinissä kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Riikka Pulkkinen kirjoittaa Parhaassa mahdollisessa maailmassa muistoista, identiteetistä, vapaudesta, kuolemasta ja rajoista. Teemat ovat Pulkkiselle tyypillisesti suuria ja vakavia, mutta niiden höysteeksi kirjassa on sekä kepeää tunnelmointia että arvoitusjuonen koukuttavuutta. Erityisesti kirjan alkupuolella ote on kevyt, Pulkkisen kuvatessa vuoroin Aurelian ja tämän äidin nuoren naisen elämää – huolettoman tyylikästä kuin lifestyle-blogien kuvastoissa. Loppupuolella taas tarinallisuus ja moninaisten juonilankojen keriminen vievät yhä enemmän tilaa. Suuret teemat uhkaavat välillä hukkua tämän kaiken alle. Kokonaisuutena kirjasta jäikin hiukan hajanainen vaikutelma, eivätkä kaikki eri osaset aivan luontevasti sopineet yhteen.

Pulkkinen on mielenkiintoinen kirjailija, koska hänen kirjansa ovat selkeistä samankaltaisuuksistaan huolimatta olleet minulle lukukokemuksina aika erilaisia. Esimerkiksi Totta oli etäinen ja kaikessa tyylikkyydessään hiukan ärsyttäväkin, kun taas Vieras ihastutti ja tuli henkilökohtaisesti hyvin lähelle. Tämä uutuusromaani sen sijaan oli kovin ristiriitainen kokemus, enkä voi sanoa täysin ihastuneeni siihen. Kirjassa oli liikaa sellaista, joka vierannutti minua: paikoittain kirjaa vaivannut viihteellinen pintapuolisuus, Aurelian yliluonnollisuuden rajalla käyvät kokemukset, joidenkin henkilöhahmojen yksiulotteisuus.

Ja kuitenkin, jotakin kiehtovaa tässä kaikessa oli. Kirja ei ole täydellinen, se on liian täyteen ahdettu ja tavoittelee ehkä hiukan liian korkealle, mutta kenties juuri siitä syntyi se rosoisuus, joka vangitsi mielenkiintoni. Hiotumpana ja pelkistetympänä kirja olisi saattanut olla liian kaunis ja liiaksi sääntöjen mukainen. Loppujen lopuksi tällainen ristiriitaisia ajatuksia herättävä lukukokemus voi olla arvokkaampi ja säilyä mielessä pidempään kuin miellyttävä kirja vailla yhtään säröä.

Pulkkisen uutuuden ovat lukeneet myös Krista ja Katja.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2016

lauantai 17. syyskuuta 2016

Colm Tóibín: Nora Webster


"Nora ajatteli taloa, sitä miten oudosti se oli täyttynyt poissaolosta. Hän tajusi, että heidän elämässään tapahtuneet muutokset olivat alkaneet tuntua pojista normaaleilta. Pojat eivät hänen laillaan etsineet joka kohtauksesta, joka hetkestä merkkejä siitä, mikä puuttui tai miten olisi voinut olla toisin. Isän kuolema oli asettunut heidän sisimpäänsä, johonkin sellaiseen osaan heistä, josta he itse, sikäli kuin Nora osasi päätellä, eivät olleet edes tietoisia."

Tämä on kirja surusta. Neljän lapsen äiti Nora Webster jää nelikymppisenä leskeksi. Miehen sairauden aikana Nora on sulkenut ulkopuolelle koko maailman, lapsiaan myöten, mutta pian hautajaisten jälkeen on pakko alkaa tarttua arkeen. Miten perhe selviää isän menetyksestä, taloudellisesti ja henkisesti? Entä miten Noran selviää surustaan arjen pyörityksen keskellä?

Colm Tóibín kirjoittaa tapahtumattomuudesta tarinaa. Nora Websterin juoni on niin niukka, että oikeastaan voisi puhua epäjuonesta. Kirja on melkeinpä dokumenttimainen: se tallentaa Noran arkea ja mielenliikkeitä tarkasti ja kantaa ottamatta. Teksti lipuu eteenpäin tasaisesti, rytmi on rauhallinen mutta kuitenkin hiljaisen määrätietoisesti etenevä.

Tässä hiljaisuudessa pienetkin asiat tuntuvat voimakkaina iskuina, jotka rikkovat tyynen pinnan. Se, kuinka Nora työpaikallaan suuttuu, tarttuu saksiin ja marssii ulos sakset kädessään. Tai se että Nora ostaa stereolevysoittimen ja äänilevyjä. Pieniä tekoja ja ajatuksia kuvatessaan Tóibín piirtää mikroskooppimaisen tarkkaa kuvaa päähenkilöstään ja tämän mielenliikkeistä. Kaikkea ei silti selitetä auki, vaan Tóibín jättää lukijalle tilaa ajatella ja tulkita – muodostaa oma surun muotokuvansa.

Päähenkilönä Nora on mielenkiintoinen, muun muassa siksi että hän pitää niin paljon asioita sisällään. Nora ei niinkään tee surutyötä, vaan suru saa tehdä omaa työtään hänen sisällään. Monet asiat jäävät sanomatta, monet tunteet ilmaisematta. Ja kuitenkin kirja kertoo surusta selviämisestä: vaikka Noran voimat menevät suurimmaksi osaksi ihan vain arjesta selviämiseen, kulkee hän jatkuvasti myös hiukan loitommaksi suurimmasta surusta.

 Nora ei ole ihmisenä yksioikoisen rakastettava. Hän on umpimielinen ja toisaalta välillä tarpeettoman suorasanainen. Hän ei aina tule ihmisten kanssa toimeen, ei halua nähdä sitä vaivaa että olisi pintapuolisen kohtelias ja miellyttävä. Hän sulkee usein läheisimmätkin ihmiset omien tunteittensa ulkopuolelle. Ja kuitenkin Nora on niin aito ja elämänmakuinen henkilöhahmo, että hänet kokee sivu sivulta läheisemmäksi: lukija hengittää ja elää Noran mukana. Lukiessani näin tapahtumat ja henkilöhahmot harvinaisen selvästi mielessäni. Kirjan maailmassa värit ovat aluksi surun haalistamia, kuin valkoisen sumun läpi nähtyjä. Pikku hiljaa saattaa kuitenkin tuntea, kuinka elämä ja myös suru saavat lisää sävyjä, terävämpiä kulmia.

Nora Webster on aivan huikean hieno kirja, enkä muista koska viimeksi olisin nauttinut kirjan lukemisesta yhtä kokonaisvaltaisesti. Hiljainen, mutta syvältä koskettava, muistoissa viipyvä lukukokemus.

Nora Websterin ovat lukeneet myös esimerkiksi tuijata, Mervi, bleue, Maria, Omppu, Sara ja Katja.

Colm Tóibín: Nora Webster (Nora Webster, 2014)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2016

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Sapphire: Precious - Harlemilaistytön tarina


Tuli näköjään pidettyä täysin suunnittelematta kuukauden blogitauko. Olin kesälomalla, eikä tietokoneella istuminen houkutellut lomalla juurikaan, eikä sitä myöten myöskään bloggaaminen. Nyt on kuitenkin palattu taas arkeen, ja blogikin alkoi taas kiinnostaa.

Lomalla tuli tietysti luettua kirjoja. Luin mm. ison pinon Agatha Christieitä putkeen, mikä oli äärimmäisen rentouttavaa. Ja muutakin luin, esimerkiksi tämän vaikuttavan Preciousin.

"Otan kaapista faijan partaveitsen. Viiltelen käsiä ja ranteita, emmä yritä kuolla, mä yritän taas päästä käyntiin. Mä oon telkkari jossa ei näy kuvaa. Mä oon rikki, ilman mieltä. Ei mennyttä eikä nykyaikaa. On vaan ne leffat joissa mä olen joku muu. Joku joka ei oo lihava, tummaihoinen ja lyhyttukkainen, joku jota ei oo hässitty. Vaalenpunainen neitsyttyttö. Sellanen kuin Janet Jackson, seksikäs tyttö, jota kukaan ei pääse naimaan. Tyttö jota arvostetaan."

Precious on 16-vuotias ja odottaa toista kertaa lasta omalle isälleen. Hän ei edes muista aikaa, jolloin isä ei olisi hyväksikäyttänyt tai äiti pahoinpidellyt. Precious on köyhä, ylipainoinen ja lukutaidoton. Koulussa hän istuu hiljaa takapulpetissa, opettajan ääni on valkoista rätinää, ja kaikki kirjojen sanat näyttävät samanlaisilta. Sitten yksi opettajista ehdottaa, että Precious siirtyisi oppilaaksi vaihtoehtoiseen koulutusohjelmaan, lukutaitoluokalle. Uudessa koulussa Precious tutustuu muihin lukutaidottomiin nuoriin naisiin. Ja opettaja Rainiin, joka yrittää opettaa tyttöä paitsi lukemaan, myös arvostamaan itseään.

Kirjan maailma ja Preciousin kokemukset ovat niin raadollisia ja kauheita, että toisella tavalla kerrottuna kirja olisi helposti voinut luiskahtaa kurjuudella mässäilevän sosiaalipornon puolelle. Sapphire onnistuu kuitenkin välttämään tämän sudenkuopan, eikä kirjasta tule laisinkaan likainen tai tirkistelevä olo, vaikka se paikoitellen tekeekin aivan fyysisesti pahaa. Voimakas ja vimmainen tämä tarina on, mutta ei sääliä kerjäävä.

Preciousin kertojaääni kannattelee tarinaa ja tekee siitä uskottavan. Teinitytön puhekielinen tajunnanvirta piirtää kuvaa tytöstä, joka on vihainen, rikki ja täynnä patoutunutta kipua. Precious on aggressiivinen, ennakkoluuloinen ja paha suustaan. Pinnan alta voi kuitenkin nähdä nuoren, hyväsydämisen ja maailmasta kiinnostuneen tytön. Precious on uhri, mutta hän on myös selviytyjä. Ja se mikä hänet nostaa pinnalle, on luku- ja kirjoitustaito. Oman äänen löytäminen. Väkivalta ja hyväksikäyttö ovat vieneet Preciousiltä yhteyden niin ruumiiseen kuin mieleenkin: puhuminen ja kirjoittaminen palauttavat pikku hiljaa kyvyn tuntea ja ajatella.

Olin yllättnyt siitä, kuinka paljon valoa tässä synkässä pienessä kirjassa oli. Sapphire on kirjoittanut kirjaan paljon ystävyyttä, sisaruutta ja toivoa kaiken ruman ja ahdistavan rinnalle. Lisäksi Preciousin kainostelematon ja terävä kieli on täynnä huumoria ja älyä. Kristiina Drews on suomentanut loistavasti kirjan erilaiset tekstityypit puhekielestä Preciosin ensimmäisiin haparoiviin kirjoitusyrityksiin.

Kirjan ovat lukeneet myös Suketus, Katri ja narseska.

Sapphire: Precious. Harlemilaistytön tarina (Push, 1996)
Suom. Kristiina Drews
Like, 2010