lauantai 13. elokuuta 2016

A S Byatt: Riivaus


"Silloin tällöin on lukemista, joka saa ihon kananlihalle, olemattoman turkin karvat siirottamaan ja vapisemaan, kun kaikki sanat palavat ja loistavat kovina ja selvinä ja äärettöminä ja täsmällisinä kuin liekehtivät kivet, kuin tähtien pisteet pimeässä – lukemista jolloin tieto, että me pääsemme perille kirjoitetusta poikkeuksellisella tai paremmalla tai tyydytystä tuovalla tavalla, tulee ennen kuin pystymme lainkaan sanomaan, mitä me tiedämme tai mistä me sen tiedämme. Tällaisessa  lukemisessa tunnetta, että teksti on vaikuttanut täysin uudelta, koskaan ennen näkemättömältä, seuraa melkein heti tunne, että se on aina ollut siinä, että me lukijat olemme aina tienneet, että se on sellainen kuin se on, vaikka me vasta nyt käsitämme ja täysin tajuamme, että olemme sen tienneet."

Nuori kirjallisuudentutkija Roland Michell löytää sattumalta 1800-luvun runoilija Randolp Henry Ashin kirjeluonnoksen, joka on ilmeisesti jäänyt huomaamatta muilta kilpailevilta Ash-tutkijoilta. Kirje vihjaa yhteyteen, jopa romanssiin toisen viktoriaanisen runoiljan Christabel LaMotten kanssa. Päästäksen löytönsä kanssa eteenpäin, Roland joutuu ottamaan yhetyttä LaMotte-tutkija Maud Baileyyn. Kaksikko suhtautuu kirjallisuudentutkimukseen samalla pakkomielteisellä intohimolla, ja he uppoutuvat nopeasti yhä syvemmälle Ashin ja LaMotten tarinaan. Vähitellen myös muu akateeminen maailma alkaa havahtua siihen, että Roland ja Maud ovat kirjallisuudentutkimuksellisen sensaation jäljillä.

A S Byatt on luonut Riivaukseen sellaisen monikerroksisen tarinakudelman, että lukijaa sekä ihastuttaa että uuvuttaa. Paitsi että Byatt kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa – 1980-luvulla ja 1800-luvulla – hän on luonut joukon erilaisia tekstityyppejä: Ashin ja LaMotten runoja ja kirjeitä, kirjallisuudentutkimusta, päiväkirjoja. Myös tyylilajit ja tunnelmat vaihtelevat viihtellisestä romantiikasta ja jännityksestä historiallisiin pastisseihin ja postmoderneihin pohdiskeluihin todellisuuden fiktiivisestä luonteesta.

Riivauksen lukeminen otti aikansa. Aloitin kirjan jo viime syksynä. Pidin kirjasta, mutta se eteni hyvin hitaasti, enkä aivan saanut otetta tarinasta. Etenin ehkä sata sivua, jonka jälkeen kirjaston kirjat eräpäivineen alkoivat vaatia huomiotani, ja Riivaus jäi tauolle. Palasin kirjan pariin keväällä, mutta etenin hyvin pienissä pätkissä. Heinäkuussa tartuin kirjaan jälleen kerran, kertasin hiukan kirjan alkupuolta, ja luin jäljellä olleet viitisensataa sivua loppuun varsin sutjakkaasti.

En ole ainoa, jolle Riivauksen lukeminen on ollut haasteellista. Esimerkiksi Katja kirjoitti vähän aikaa sitten omasta pitkästä matkastaan kirjan kanssa.

Mikä Riivauksessa sitten on niin haastavaa? Ainakaan minulla kyse ei missään vaiheessa ollut siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. Riivaus ei myöskään ole suunnattoman vaikea, sisällöltään tai tekstiltään. Kirja on kyllä runsas, rönsyilevä ja monikerroksinen ja toki myös pitkä. Toisaalta Byattin Lasten kirja on vielä massiivisempi järkele ja vähintään samanlainen runsaudensarvi, ja siihen kirjaan hullaannuin aivan täysin. Riivaukseen en missään vaiheessa ihastunut samalla tavalla, vaikka nautin siitä kovasti, kun pääsin kunnolla lukemisen vauhtiin. Se vauhtiin pääseminen ei vain ollut helppoa.

Ehkä ongelma oli kirjan alku. Byatt esittelee nuoren kirjallisuudentutkijan ja tämän intohimon Randolp Henry Ashia kohtaan, mutta lukijan on hiukan vaikea saada kiinni tästä Rolandia vaivaavasta riivauksesta. Fiktiivinen kirjailija Ash on lukijalle tässä vaiheessa täysin tuntematon, eivätkä Byattin Ashille sommittelemat runot varsinaisesti tempaa mukaansa  ja saa jakamaan Rolandin innostusta. Kirjan henkilöhahmojen ja eri aikatasojen esittely etenee huolellisen verkkaisesti ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä. Mutta kun henkilöt ja heidän risteilevät tarinansa alkavat saada tarkemmin erottuvia piirteitä ja peroonallisuutta, Riivauksen maailma alkaakin kiehtoa ja kiinnostaa. Jopa LaMotten ja Ashin runot alkavat viehättää, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kirjan jäkisanoista luin, että Byatt on kirjoittanut useita artikkeleita Iris Murdochista. Tämä oli hauska tieto, koska lukiessani ajattelin muutaman kerran, että Riivaus tuo jollain tapaa mieleen Murdochin. Yhteistä on esimerkiksi tietty etäinen viileys, omaan maailmaan sulkeutumisen vaikutelma, jonka molemmat kirjailijat teoksissaan luovat. Myös yksityiskohtaisuus, voimakas visuaalisuus ja kirjavat henkilöhahmot muistuttavat Murdochista. Kuten Murdoch, Byatt vaatii lukijalta keskittymistä ja omistautumista ja tempaa parhaimmillaan syvälle tekstin syövereihin.

Riivaus on suuri ylistyslaulu kirjoittamiselle, lukemiselle ja myös akateemiselle tutkimukselle. Se on vaativa, vaikkakaan ei vaikea, ja lopulta lukijansa runsaasti palkitseva kirja.

Riivauksen ovat lukeet myös Jenni, Kuutar, Alma Kalma ja Ulla.

A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990)
Suom. Marja Alopeus. Runojen suomennos Leevi Lehto
Jälkisanat: Sanna Nyqvist, Merja Polvinen
Kansi: Iiro Oivo
Teos, 2008 

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Rakkaat Tintit


Luin pari viikkoa sitten Ylen sivuilta jutun jossa annettiin kesäisiä kirjavinkkejä. Yksi vinkeistä oli Tintti-sarjakuva Seitsemän kristallipalloa, ja minut valtasi välittömästi halu lukea muutama Tintti. No, kävi sitten niin, että vietin yhden viikonlopun lukien melkein kaikki hyllystäni löytyvät Tintti-albumit.

Lapsuudenkodissa oli aikoinaan isot kasat kahta sarkakuvaa: Asterixeja ja Tinttejä. (Toki muitakin sarjakuvia löytyi, ja vuosien varrella hyllyihin kertyi lisää kaikenlaista, mutta nuo kaksi sarjaa edustavat silti aina minulle jonkinlaisia sarjakuvan kantaisiä.) Asterixeista tykkäsin varhaislapsuudessa enemmän, kun taas Tintit tuntuivat vähän liian tylsiltä ja aikuisilta. Jossain vaiheessa Tintit kuitenkin alkoivat viehättää yhä enemmän, kunnes ihastuin niihin, ja edelleen täytyy aika ajoin kaivaa albumit esiin ja lukea (melkein) kaikki läpi. Tinttejä ei kerta kaikkiaan pysty lukemaan vain yhtä tai kahta.

Mikä Tinteissä sitten viehättää? Jo silloin, kun en Tinttien tarinoista niin perustanut, pidin Hergén piirroksista – selkeästä viivasta, puhtaista linjoista ja kirkkaista perusväreistä – ja pidän edelleen. Kuvat ovat tarkkoja ja selkeitä, silloinkin kun ne vilisevät yksityiskohtia. Tinttejä lukiessa onkin loputtoman hauskaa tarkastella, mitä kaikkea pientä hauskaa Hergé on taiteillut kuvien taustalle.

Henkilöhahmot, tietysti. Usein sanotaan, että Tintti itse on hahmona tylsyyteen asti persoonaton – tyhjä taulu jota vasten värikkäät sivuhenkilöt saavat heijastua. Lapsuudessa kuitenkin viehätyin juuri Tintin hahmosta. Jotkut ovat heikkoina pahoihin poikiin, mutta minulla on aina ollut taipumus ihastua puhdassydämisiin, epäitsekkäisiin sankareihin, jotka ovat valmiita uhraamaan itsensä muiden vuoksi.

Mitä pidemmälle Tintti-sarja etenee, sitä enemmän korostuu Tintin usko hyvään ja hänen roolinsa heikompien puolustajana. Vahvimmillaan Tintin sankarillisuus on ehkä Tintti Tiibetissä -sarjassa, jossa hän lähtee pelastamaan ystäväänsä Tsangia, jonka kaikki muut uskovat kuolleen lento-onnettomuudessa. Tintti Tiibetissä onkin minulle ehkä se kaikkein rakkain Tintti. Sydämeni läikähtelee liikutuksesta joka kerta kun Tintti lähtee järjenvastaiselle matkalleen. Sarja on äärettömän kaunis ystävyyden kuvaus – Tintin ja Tsangin, mutta myös Tintin ja kapteeni Haddockin välinen ystävyys on niin suurta, että se melkein siirtää vuoria.

Haddock on tietysti aivan yhtä tärkeä päähenkilö kuin Tintti, vaikka ei sarjan alusta asti mukana olekaan. Haddock on särmikäs ja rosoinen mies, josta muistetaan aina ryypiskely ja ainutlaatuinen sanavarasto. Kaiken melskeen alla Haddock on tunteellinen, hyväsydäminen ja uskollinen. Jos Tintin hyvyys on melkeinpä epäinhimillistä, Haddockin hyvyys on epätäydellistä ja lämmintä. Haddock loistaa esimerkiksi Castafioren koruissa, joka on muutenkin hykerryttävä suljetun tilan arkinen mysteeri.

Mystiikka, yliluonnolliset ilmiöt ja henkimaailman asiat ovat luonteva osa Tinttien periaatteessa arkista maailmaa, ja tämä piirre on vielä yksi Tinttien kiehtova piirre. Tintit eivät ole fantasiaa tai scifiä, mutta silti niiden maailmassa voi törmätä enneuniin, mustaan magiaan, lentäviin lautasiin tai hirmuisiin lumimiehiin. Tinttien yliluonnolliseen puoleen voi sukeltaa esimerkiksi mainiossa albumiparissa Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli tai sarjassa Lento 714, joka on mielestäni lähestulkoon täydellinen Tintti. Siitä löytyy huumoria, synkkyyttä, superpahiksia, mystiikkaa, jännitystä ja synkkyyttä.

Aivan varhaisista Tinteistä en ole koskaan pahemmin perustanut, mutta Tinteissä on hienoa sekin, että sarja paranee koko ajan edetessään. Henkilöhahmot kehittyvät, sanailu muuttuu nokkelammaksi ja hauskemmaksi, ja visuaalinen ilmaisu monipuolistuu. Viimeinen varsinainen albumi Tintti ja Picarot päättää sarjan tyylikkäästi. Siinä tunnelma on jossain määrin pessimistinen: Tintti puolustaa jälleen kerran ystäviään, mutta maailma ympärillä ei kehity paremmaksi. Mutta päähenkilöt palaavat turvallisesti kotiin, ja yksi veretön vallankumouskin on saatu neuvoteltua.