sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Eleanor Catton: Harjoitukset


"Me opittiin että kaikki maailmassa jakautuu kahteen: hyvään ja pahaan, miehiin ja naisiin, totuuteen ja valheeseen, lapseen ja aikuiseen, mielihyvään ja tuskaan. Me opittiin että opolla oli kartta, kartta jonka avulla kaikki vaikuttaisi järkevältä. Avain. Vähän niin kuin teatteriohjelmassa, jossa lukee toisella puolella näyttelijöiden nimet ja toisella hahmojen nimet – siisti jako, joka erottaa kuvitelman todellisuudesta. Me opittiin että esityksen ja esittäjän välillä, totuuden ja valheen välillä on jako – aina on jako. Me opittiin että mitään välitilaa ei ole."

Välitiloja ei ole, opetetaan Abbey Crangen high schoolin tytöille Eleanor Cattonin Harjoituksissa. Mutta juuri välitiloissa Cattonin esikoisromaanissa liikutaan. Totuus ja valhe, todellisuus ja kuviteltu, aito kokemus ja esitetty tunne sekoittuvat jatkuvasti, eikä lukijalle ole lainkaan selvää, missä rajat kulkevat. Harjoituksissa käsitellään myös nuoruuden ja aikuisuuden välistä rajatilaa, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä rajoja sekä luottamuksen ja hyväksikäytön rajoja – eikä mitään selkeitä rajaviivoja tai vastauksia ole.

Romaanin keskiössä on high schoolin 17-vuotiaan oppilaan ja koulun musiikinopettajan välinen suhde, jota ei kuitenkaan kuvata missään vaiheessa suoraan. Suhde tapahtuu ihmisten puheissa, kuvitelmissa ja juoruissa, se esiintyy lehtien skandaalinkäryisissä otsikoissa, ja läheisen teatterikoulun ensimmäisen vuosikurssin tekemässä näytelmässä. Hig schoolin tytöt tuntevat tapauksen muuttaneen heitä kaikkia: jokainen tyttö on nyt potentiaalinen viettelijä tai viettelyn uhri. Tytöt avautuvat ajatuksistaan ja tunteistaan saksofoninsoiton opettajalleen, joka puolestaan ohjailee mielessään tyttöjä, asettelee heitä rooleihin ja peilaa tapahtumia omiin kokemuksiinsa. Ja samaan aikaan tapahtumat ja henkilöt saavat uuden muodon näyttelijäopiskelijoiden tulkinnassa. Mutta onko kaikki loppujen lopuksi kuvitelmaa, tai näytelmää, tai peliä?

Catton sekoittaa tarinassaan toden ja kuvitellun kiehtovasti. Harjoitusten tarina kiinnostaa ja kutsuu mukaansa, mutta Catton häiritsee jatkuvasti lukijaa eikä päästä tätä uppoutumaan kuviteltuun todellisuuteen. Perinteisen tarinan säännöt rikotaan, eikä Catton tarjoa lukijalle selkeää kuvaa siitä, mitä tapahtui tai keitä hänen henkilöhahmonsa ovat. Henkilöt ottavat rooleja ja vaihtavat niitä, taustamusiikki soi ja spottivalot ohjaavat katsetta, kohtauksia toistetaan näkökulmaa vaihtaen. Näyttämöllisyys, esittäminen ja replikointi jatkuvat silloinkin, kun tapahtumat eivät sijoitu näyttämölle.

Kirja nostaa esiin kysymyksen identiteetin ja kokemusten luonteesta. Onko olemassa aitoja ja alkuperäisiä kokemuksia vai esitämmekö itseämme ja tunteitamme? Entä kuinka paljon taide ja viihde muovaavat tapaamme olla maailmassa? Toimimmeko ja ajattelemmeko riippumattomina yksilöinä vai ohjaavatko erilaiset roolit ja odotukset tekojamme ja ajatuksiamme? Missä määrin esitämme itseämme ystävinä, naisina tai miehinä, uhreina tai sankareina?

Luulen, että Harjoitukset voi joidenkin lukijoiden mielestä olla ärsyttävä ja turhanaikaisesti kikkaileva kirja. Ja jos lukija ei pidä avoimista lopuista ja solmimattomista langanpäistä, hän ei luultavasti pidä Harjoituksista. Minä kuitenkin ihastuin Cattonin kirjaan, ja tunsin sen parissa suurta lukuiloa. Pidin siitä, kuinka Catton kutsui lukijan mukaan kuvitteluleikkiin ja rikkoi sitten jatkuvasti oman leikkinsä sääntöjä. Pidin siitä, kuinka tarinallisuuden rikkominen nosti kirjan teemat esiin ja houkutteli ajatukset liikkeelle. Ja pidin siitä, että kaiken vieraannuttamisen ja keinotekoisuuden korostamisen keskellä kirja tuli myös lähelle ja kosketti.

Kirjan ovat lukeneet myös Erja, Taika, MarikaOksa ja Hanna.

Eleanor Catton: Harjoitukset (The Rehearsal, 2008)
Suom. Tero Valkonen
Kansi. Eija Kuusela
Siltala, 2010/2014 

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa


"Nouseva päivä litistyi junan huurteisia ikkunoita vasten, teksti valui Guylainin suusta ulos pitkänä nauhana, jota pilkkoi silloin tällöin hiljaisuus ja sitä säestävä liikkuvan junan kolina."

Guylain Vignolles vihaa työtään. Kirjojen kierrätyslaitoksessa Guylainin tehtävänä on käyttää makulointikonetta, jonka silppuaa myymättä jääneet kirjat uusien kirjojen materiaaliksi. Joka päivä muutama yksittäinen sivu kuitenkin pelastuu, ja näitä sivuja Guylain lukee ääneen aamujunassa matkallaan töihin. Eräänä päivänä hän löytää junasta muistitikun, joka kätkee sisälleen yksinäisen vessavahdin päiväkirjan. Vessavahdin tarinat tempaavat Guylainin mukaansa ja puhaltavat uutta henkeä hänen harmaaseen elämäänsä.

Lukija aamujunassa oli minulle sellainen kirja, jonka lukaisee nopeasti ja unohtaa lähes saman tien. Takakannessa kirjaa luonnehditaan aikuisten saduksi, ja juuri tuosta sadunomaisuudesta varmaan löytyy syy siihen, etten itse löytänyt kirjasta juurikaan tarttumapintaa. Saduissa tarinat etenevät usein varsin suoraviivaisesti, ja syvemmät merkitykset löytyvät pinnan alla piilevästä symboliikasta. Didierlaurentinkin tarinassa simppelin kertomuksen alta voi löytää piilomerkityksiä, mutta siinä missä perinteisissä saduissa symboliikka on kiehtovaa ja monitulkintaista, Didierlaurentin sanoma on sekä muodoltaan että merkitykseltään melko yksiviivaista.

Jos pitää tämän kaltaisista pienistä tarinoista, joissa arkiseen maailmaan sekoittuu hiukan satua, hiukan vinksahtanutta outoutta sekä omalaatuisia henkilöhahmoja, voi hyvinkin pitää myös Lukijasta aamujunassa. Varoituksen sanana on tosin sanottava, että kovin eriteherkille ihmisille tätä kirjaa ei voi suositella – sen verran paljon verta, oksennusta ja ulosteita tarinassa on. Minua sen sijaan vaivasi enemmän  kirjan yksioikoinen asetelmallisuus. Lisäksi "pienen ihmisen puolella" oleva kirja naureskelee oudon paljon ihmisten vioille ja puutteille.

Enemmän kirjasta ovat pitäneet ainakin Omppu, Henna, Nina ja Susa.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27, 2014)
Suom. Kira Poutanen
Tammi, 2015

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina


"Jouluna vein isälle radion ja käänsin kanavan valmiiksi Jouluradion taajuudelle. Isä katsoi vieressä. Kun radiosta alkoi kuulua Sylvian joululaulu, hän kävi istumaan, hymyili olkapäät rentoina ja alkoi laulaa kuoropojan korkealla äänellä, sanat tarkasti muistaen. Hetken ajan hän näytti kahdeksanvuotiaalta."

Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina kertoo niistä kahdesta ja puolesta vuodesta, jotka Jensen eli  muistisairaan isänsä omaishoitajana. Isän sairaus oli mahdollisesti alkanut jo paljon aikaisemmin, mutta vasta Alzheimer-diagnoosista alkoi isän elämä muistisairaana. Myös Hanna Jensenin elämä muuttui, kun isälle täytyi järjestää hoitopaikka, huolehtia arjen sujumisesta ja oppia ymmärtämään, mistä muistisairauksissa on kyse. 

Jensenin kirja kiinnostaa varmasti kaikkia muistisairaiden omaisia tai hoitoalalla työskenteleviä, mutta uskaltaisin suositella sitä oikeastaan lähes kaikille. 940 päivää isäni muistina ei nimittäin ole vain kirja muistisairaudesta vaan myös hieno kuvaus vanhuudesta sekä lasten ja vanhempien välisistä suhteista. Ja nämä teemathan koskettavat meistä lähes jokaista – niitäkin joiden lähipiirissä ei ole muistisairauksia esiintynyt.

Jensen kertoo suhteestaan isäänsä ja tämän vanhenemiseen kauniisti ja rehellisesti. Tunnetasolla liikutaan surusta lämpöön ja häpeästä rakkauteen. Kerronta on arkista ja vähäeleistä, mutta ehkä juuri siksi niin koskettavaa. Tässä on kyseessä aivan tavallinen elämä, jossa on käytävä sairaan isän kanssa kaupassa, seurattava taudin etenemistä ja huolehdittava asioista samalla kun eletään lapsiperheen arkea, vaihdetaan työpaikkaa ja lomaillaan kesämökillä. Suru ja väsymys pysyttelevät suurimmaksi osaksi taka-alalla, koska arjen on jatkuttava isän sairastumisesta huolimatta.

Jensen osaa kirjoittaa tunteista tavalla, johon on helppo samaistua. Kukapa meistä ei olisi joskus hävennyt vanhempiaan? Tai hävennyt omia ajatuksiaan ärtyessään vahusten oudoista tavoista tai vaivalloisuudesta. Ja sitten toisaalta myös: yhteinen elämä ja muistot, uusi läheisyys jonka hoivasuhde tuo mukanaan, rakkaus ja lämpö. Jensen kertoo isäsuhteestaan niin hyvät, pahat kuin rumatkin asiat, ja kaikessa näkyy elämänpituinen kiintymys.

"Tunsin itseni jopa onnekkaaksi. Olin saanut nähdä, mitä ihmisestä jäi jäljelle, kun hänestä oli kuorittu kaikki turha pois. Olin tutustunut isään, jollaista en ollut koskaan ennen tuntenut. Sellainen onni oli minua kohdannut! Olin myös onnekas, koska olimme puhuneet yhdessä kuolemasta, eikä meidän kummankaan tarvinnut pelätä sitä nyt."

940 päivää on ennen kaikkea kirja siitä, millaista on elää muistisairaan omaisena, mutta Jensen on koonnut kirjaan myös pieniä tietopaketteja muistisairauksista ja niiden hoidosta. Lisäksi kirja on tietysti myös kuvaus siitä, kuinka muistisairaita vanhuksia Suomessa hoidetaan. Hoidossa on ongelmia, ja Jensen tuo erityisesti esille hoitopaikkojen ja hoitohenkilökunnan liian vähäisen määrän suhteessa hoidon tarpeeseen – ongelma joka väestön vanhentuessa tulee vain pahenemaan. Hoitohenkilökuntaa Jensen enimmäkseen ymmärtää ja keskittyy huonojen kokemusten sijaan tuomaan esille niitä hetkiä, jolloin on isänsä kanssa saanut hyvää, ymmärtäväistä ja tukevaa palvelua.

Jensenin kirjan ote on kaiken kaikkiaan lämmin ja positiivinen, vaikka kirjassa kipua ja tuskaa onkin. Kirjan lukeminen olikin jotenkin hyvin lohdullista. Se muistutti, että muistisairaudenkin kanssa voi elää hyvää elämää, niin sairastunut kuin läheisetkin.

Kirjan ovat lukeneet myös Jonna, Lukuneuvoja, Sari, Anneli, Mai ja Arja.

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina
Teos, 2013

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta


"Kun Nina näytteli Säilön Elenaa, hän matkusti syvälle ytimeensä. Se oli ensimmäinen kerta hänen urallaan, kun hän oli tuntenut vastaavaa rehellisyyttä. Tunne oli kokonaan henkilökohtainen, mutta silti se vapautti hänet. Hän oli olemassa vain työnsä sanelemana, hetkessä. Häntä ei jännittänyt. Harjoituksissa hän saattoi olla asiallinen ja pidättyväinen, kun hän käveli uuden asemoinnin lävitse ja otti osansa ympärillään kasvavassa tuotantokoneistossa rennosti ja itsevarmasti. Mutta esityksen aikana lavalla ollessaan hän upposi keskitettyyn totuuteen. Jopa esitysten välillä, niiden jälkeen ja niihin valmistautuessa, hän vaali tetoa omasta lahjakkuudestaan ja nykyisestä menestyksestään."

Rakkaus ja sen monet kasvot. Näin voisi kuvata Sadie Jonesin kirjaa Ehkä rakkaus oli totta. Siinä on rakkautta taiteeseen ja teatteriin; vanhempien ja lasten välistä rakkautta; ystävien välistä rakkautta; rakkautta itse elämää kohtaan; rakkaudettomuutta. Ja totta kai myös romanttista ja eroottista rakkautta. Hiukan harmillisesti viimeksi mainitut  nousevat kirjan tarinalliseen keskiöön. Sillä vaikka pidin kirjasta, sen parisuhderuletti oli minusta rehellisesti sanottuna välillä hiukan pitkästyttävää luettavaa.

Ehkä rakkaus oli totta on draama neljälle päähenkilölle:

Luke: näytelmäkirjailija
Leigh: näyttämömestari
Paul: tuottaja
Nina: näyttelijä

Tapahtumapaikkana on 1970-luvun Lontoo, joka näyttäytyy kirjassa hiukan nuhruisena ja boheemina – paikkana jossa kaikki puhuvat teatterista ja jossa teatteri merkitsee "tökkäystä suoraan silmään". Teatteriväki halveksii viihdettä ja haluaa tapauksia. Menestysnäytelmä voi nostaa tekijänsä yhdessä yössä neroksi, ja epäonnistumisilla herkutellaan säälimättömästi seurapiireissä. Menestys voi merkitä yleisön aplodeja, rahaa, tietoisuutta muiden ihailusta tai iloa hyvin tehdystä työstä. Kukin kirjan henkilöistä tavoittelee tavalla tai toisella taiteellista menestystä, samoin kuin he tavoittelevat rakkautta.

Ja rakkaus, se todella kärventää henkilöhahmoja, jotka rakastuvat vääriin ihmisiin, väärään aikaan ja väärällä tavalla. Yksi kaipaa turvaa, toinen pelastumista ja kolmas käyttää rakkautta vallan välineenä. Rakkauteen sekoittuu valheita ja petoksia, ja intohimo sekoittuu taiteeseen.

Jones rakentaa kirjaansa kiehtovan tunnelman, hiukan hämyisen, kiihkeän ja surumielisen. Kirjan maailmaan on helppo tempautua mukaan, varsinkin kun henkilöhahmot ovat niin ristiriitaisen kiehtovia. Mutta kuten jo alussa totesin, ihastustani hiukan himmensi se, että romanssisäätö vei varsinkin kirjan jälkipuolella niin paljon tilaa muulta sisällöltä. Erityisesti Luken ja Ninan keskinäinen eipäs-juupas-leikki tuntui venytetyltä, mikä oli sääli siksikin että kumpikin henkilöhahmo oli muuten erittäin kiinnostava.

Kirjan jättämä jälkimaku oli kaiken kaikkiaan hiukan ristiriitainen. Jonesin tarinassa on jotakin äärimmäisen vangitsevaa ja välillä nautin kirjan tunnelmasta äärettömän paljon. Toisaalta jäin kaipaamaan kirjalta jotakin enemmän, enkä tuntenut itseäni kirjan kansien sulkeuduttua täysin tyydytetyksi. Ehkä tuo tunne johtui ainakin osittain siitä, etten pitänyt kirjan loppuratkaisusta, joka oli jotenkin liian "helppo". Kirjassa loppukohtaus voi pelastaa tai tuhota paljon, ja tässä tapauksessa loppu oli minusta latteahko ja korosti liikaa kirjan viihteellistä puolta. Toisenlainen lopetus olisi voinut nostaa kirjan lukuelämyksen tasolle, mutta nyt lopputulos oli "vain" hyvä ja kiinnostava kirja.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Minna, Omppu, Katja, Lukuneuvoja, Tuijata, Arja ja bleue.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014)
Kannen kuva: Thomas Hoepker
Suom. Marianna Kurtto
Otava, 2015