maanantai 30. syyskuuta 2013

Hannu Väisänen: Vanikan palat


"En vielä tiedä millaiset pettymykset minua odottavat, kun aikaa myöten saan huomata miten Tsaikovskin niin usein käyttämä g-molli ei helähdä yhtä tunteikkaasti kuin Sinisen unen molli, miten Yves Kleinin maksimaalinen sini ei tarjoa pohjattoman harkkosinen elämystä, vaan jotain tajuttavaa, miten Hamletin kainalossaan kantama kirja, jota jotkut keskinkertaiset näyttelijät hermostuksissaan jopa lukevat, ei olekaan Unikirja, ainut joka Hamletin voisi pelastaa."

Hannu Väisänen on minulle varsin tuttu kuvataiteilijana, mutta en ole aikaisemmin lukenut hänen kirjojaan. En tiedä miksi, koska pidän hänen maalauksistaan ja olen kuullut melkeinpä pelkästään hyvää Väisäsestä kirjailijanakin. Lukulistalla Väisänen on roikkunut jo jonkun aikaa, ja nyt sain vihdoin aikaiseksi lukea miehen omaelämäkerrallisen romaanisarjan ensimmäisen osan. Ja niin herkullista luettavaa Vanikan palat oli, että tulen varmasti lukemaan sarjan seuraavatkin osat.

Vanikan paloissa Väisäsen alter ego Antero on pieni poika oululaiselta varuskunta-alueelta. Isä on viinaanmenevä aliupseeri, joka leskeksi jäätyään yrittää vaihtelevin tuloksin kasvattaa viittä lastaan. Anteron elämä saattaa nopealla vilkaisulla vaikuttaa harmaalta ja ankealta: isän ryyppykaudet vuorottelevat ankaran uskonnollisten kausien kanssa; vähävarainen perhe syö jatkuvasti verilettuja ja vanikkaa, joka taipuu mutta ei taitu; heiveröistä Anteroa kiusataan koulussa ja pihapiirissä. Mutta pinnan alla Anteron elämä onkin suorastaan hengästyttävän rikasta. Hän näkee asetelmia ja kuvaelmia kaikkialla: lipaston päälle asetelluissa huulipunapuikoissa ja narulle jäätyneissä puikoissa. Hän haistaa ja maistaa maailmaa, elää sitä kaikilla aisteillaan ja rikastaa mielikuvituksellaan tavallisen arjen ihmeelliseksi seikkailuksi.

Väisäsen tapa kuvailla Anteron sisäistä elämää on tavattoman mielenkiintoinen sekoitus lapsen puhdasta, uutta ihastelevaa näkemystä ja aikuisen taaksepäin katsovaa jälkiviisautta. Vaikka tapahtumia katsotaan pienen pojan silmin, ei Väisänen tavoittele realistista lapsen kertojaääntä, vaan hämmentää mukaan ennakointia aikuisuuden kokemuksista, tyylittelyä ja parodiaa. Ja tästä keitoksesta syntyy kuin syntyykin aito kuva siitä, kuinka lapsen maailma on ihmeitä täynnä, ja kuinka väkevältä kaikki silloin maistuu. Kirja on välillä riipaiseva ja melkein julma, mutta useimmiten kerrontaa värittää lämpö ja kummallinen, hiukan vinksahtanut huumori.

Juonta kirjassa ei ole nimeksikään, vaan jokainen luku on erillinen pala Anteron elämää. Lukija pääsee seuraamaan, kuinka perheen pojat suorittavat oudon, yöllisen ryhmätanssin yrittäessään saada humalaista isää nukkumaan. Tai kuinka Antero maalaa vesiväreillä muotokuvan ihaillusta luokanopettajasta Aune Kääntästä. Ja kuinka perheen ruokapöydässä väitellään kiihkeästi siitä, mikä on modernia ja mikä ei. (Voittajaksi ja kaikkein moderneimmaksi ilmiöksi valitaan Laika-koira ja sen avaruudessa nauttima hypermoderni koiranmuren.)

Juonivetoisten kirjojen ystäville en ehkä Väisästä suosittelisi, mutta jos arvostaa tarinaa enemmän tunnelmaa ja kielen koukeroita, suosittelen tarttumaan rohkeasti Vanikan paloihin, vaikka kova leipä täytyykin sulattaa suussa syljellä ennen kuin se suostuu purtavaksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssäkirsimaria ja Luru.

Hannu Väisänen: Vanikan palat
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2004/2010 

10 kommenttia:

  1. Pidän Väisäsestä ja pidän Oulusta, mutta vähän vaisuksi jäi tämän kirjan anti. Seuraava eli Toiset kengät puolestaan räjäytti potin ja nauroin itsekseni jatkuvasti kirjaa lukiessani. Se oli riemastuttava kertomus hieman isomman Anteron elämästä. Piti käydä jälkeenpäin ostamassa kirja vielä omaankin hyllyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katriina, no niin, nyt alkoi tehdä mieli lukea Toiset kengät mahdollisimman pian. Minulle tosin Vanikan palat ei ollut vaisu, mutta odoatan luottavaisin mielin seuraavienkin osien kolahtavan.

      Poista
  2. Nimenomaan! Tunnelman Väisänen hallitsee. Ja pieni Antero on niin ihana. Minulla sarja on vielä kesken ja viime päivinä siellä täällä putkahdelleet Väisäs-arviot ovat siitä muistuttaneet. Pitäisi siis lukea Kuperat ja koverat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Antero oli kyllä kerrassaan valloittava pikkupoika. Toivottavasti hän säilyy sympaattisena jatkossakin. Ehkäpä se pian selviää, koska haluaisin ainakin tällä hetkellä jatkaa sarjan parissa lähiaikoina. (Vaikka taukoakin kirjojen välissä ehkä kannattaa pitää.)

      Poista
  3. Voi että. Tämä kuulostaa juuri niin ihastuttavalta kuin Taivaanvartijoiden perusteella ajattelinkin. <3 Väisänen on ihmeellinen kertoja, ja hänen teksteillään tuntuu olevan tavattoman pitkä ja voimakas jälkimaku. Olen nyt Taivaanvartijoiden jälkeen lukenut kaksi aivan huikeaa kirjaa, ja silti Väisäsen kirjan hohto ei himmene, päinvastoin.

    Minunkin pitää lukea tämä pian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, minua houkuttavat nyt sarjan seuraavat osat niin paljon, että haluaisin lukea ne kaikki yhtaikaa! Mutta koska se ei taida onnistua, luen ehkä aikajärjestyksessä. :)

      Poista
  4. Vanikan palassa tiivistyy pienen pojan estetiikan ja (jo silloin) taiteen tekemisen nälkä: omassa kodissa ja ympäristössä on hyvin vähän mitään kaunista ja/tai värikästä, mutta Antero ottaa siitä kaiken irti mitä voi. Ja sitten ne pahat tädit, jotka eivät anna tarpeeksi värikkäitä paperiliuskoja askartelutyöhön... Ja ensimmäinen jäätelö!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, voi, se paperiliuskajuttu oli tosiaan yksi herkullinen yksityiskohta. :) Anteron taiteellisen heräämisen seuraaminen kiehtoi minua suunnattomasti, ja samalla ihailin sitä kykyä haltioitua pienistäkin kauneuden muruista.

      Poista
  5. Arviosi luettuani tekee mieli syöksyä kirjastoon hakemaan Toiset kengät ja palata Anteron mielenmaisemiin :) Vanikan palat on hidas, upea kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villasukka kirjahyllyssä, minunkin pitää ehkä syöksyä. :) Vaikka toki muitakin luettavia kirjoja riittää jonossa...

      Poista