maanantai 30. syyskuuta 2013

Hannu Väisänen: Vanikan palat


"En vielä tiedä millaiset pettymykset minua odottavat, kun aikaa myöten saan huomata miten Tsaikovskin niin usein käyttämä g-molli ei helähdä yhtä tunteikkaasti kuin Sinisen unen molli, miten Yves Kleinin maksimaalinen sini ei tarjoa pohjattoman harkkosinen elämystä, vaan jotain tajuttavaa, miten Hamletin kainalossaan kantama kirja, jota jotkut keskinkertaiset näyttelijät hermostuksissaan jopa lukevat, ei olekaan Unikirja, ainut joka Hamletin voisi pelastaa."

Hannu Väisänen on minulle varsin tuttu kuvataiteilijana, mutta en ole aikaisemmin lukenut hänen kirjojaan. En tiedä miksi, koska pidän hänen maalauksistaan ja olen kuullut melkeinpä pelkästään hyvää Väisäsestä kirjailijanakin. Lukulistalla Väisänen on roikkunut jo jonkun aikaa, ja nyt sain vihdoin aikaiseksi lukea miehen omaelämäkerrallisen romaanisarjan ensimmäisen osan. Ja niin herkullista luettavaa Vanikan palat oli, että tulen varmasti lukemaan sarjan seuraavatkin osat.

Vanikan paloissa Väisäsen alter ego Antero on pieni poika oululaiselta varuskunta-alueelta. Isä on viinaanmenevä aliupseeri, joka leskeksi jäätyään yrittää vaihtelevin tuloksin kasvattaa viittä lastaan. Anteron elämä saattaa nopealla vilkaisulla vaikuttaa harmaalta ja ankealta: isän ryyppykaudet vuorottelevat ankaran uskonnollisten kausien kanssa; vähävarainen perhe syö jatkuvasti verilettuja ja vanikkaa, joka taipuu mutta ei taitu; heiveröistä Anteroa kiusataan koulussa ja pihapiirissä. Mutta pinnan alla Anteron elämä onkin suorastaan hengästyttävän rikasta. Hän näkee asetelmia ja kuvaelmia kaikkialla: lipaston päälle asetelluissa huulipunapuikoissa ja narulle jäätyneissä puikoissa. Hän haistaa ja maistaa maailmaa, elää sitä kaikilla aisteillaan ja rikastaa mielikuvituksellaan tavallisen arjen ihmeelliseksi seikkailuksi.

Väisäsen tapa kuvailla Anteron sisäistä elämää on tavattoman mielenkiintoinen sekoitus lapsen puhdasta, uutta ihastelevaa näkemystä ja aikuisen taaksepäin katsovaa jälkiviisautta. Vaikka tapahtumia katsotaan pienen pojan silmin, ei Väisänen tavoittele realistista lapsen kertojaääntä, vaan hämmentää mukaan ennakointia aikuisuuden kokemuksista, tyylittelyä ja parodiaa. Ja tästä keitoksesta syntyy kuin syntyykin aito kuva siitä, kuinka lapsen maailma on ihmeitä täynnä, ja kuinka väkevältä kaikki silloin maistuu. Kirja on välillä riipaiseva ja melkein julma, mutta useimmiten kerrontaa värittää lämpö ja kummallinen, hiukan vinksahtanut huumori.

Juonta kirjassa ei ole nimeksikään, vaan jokainen luku on erillinen pala Anteron elämää. Lukija pääsee seuraamaan, kuinka perheen pojat suorittavat oudon, yöllisen ryhmätanssin yrittäessään saada humalaista isää nukkumaan. Tai kuinka Antero maalaa vesiväreillä muotokuvan ihaillusta luokanopettajasta Aune Kääntästä. Ja kuinka perheen ruokapöydässä väitellään kiihkeästi siitä, mikä on modernia ja mikä ei. (Voittajaksi ja kaikkein moderneimmaksi ilmiöksi valitaan Laika-koira ja sen avaruudessa nauttima hypermoderni koiranmuren.)

Juonivetoisten kirjojen ystäville en ehkä Väisästä suosittelisi, mutta jos arvostaa tarinaa enemmän tunnelmaa ja kielen koukeroita, suosittelen tarttumaan rohkeasti Vanikan paloihin, vaikka kova leipä täytyykin sulattaa suussa syljellä ennen kuin se suostuu purtavaksi.

Kirjan ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssäkirsimaria ja Luru.

Hannu Väisänen: Vanikan palat
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2004/2010 

perjantai 27. syyskuuta 2013

Leena Lander: Käsky


Vuosi 1918. Entinen hermoparantola (suorasukaisemmin ilmaistuna hourula) on muutettu pikaisesti kenttätuomioistuimeksi. Sotatuomarina toimii kirjailija ja viinisieppo Emil Hallenberg – mies joka pitää valtapeleistä, ajojahdeista ja tarinoista. Eräänä päivänä parantolaan saapuu nuori jääkäri, joka tuo mukanaan naisvangin. Jääkäri ja nainen ovat tuntemattomasta syystä viettäneet yli viikon läheisellä saarella, ilman venettä tai ruokaa. Sieltä heidät on löydetty ja tuotu tuomioistuimeen, jonne jääkäri on ollut kuljettamassa naista ennen outoa reitiltä eksymistä. Hallenberg ryhtyy kuulustelemaan naista: häntä kiinnostaa, mihin rikoksiin tämä on syyllistynyt, mutta ennen kaikkea se, mitä saarella oikeastaan tapahtui.

En ole aikaisemmin lukenut Landeria, mutta olin kuitenkin muodostanut päässäni tietynlaisen kuvan hänen kirjoistaan ja niiden ominaislaadusta. Käsky ei aivan vastannut ennakko-oletuksiani. Kuvittelin, että Landerin tyyli olisi jotenkin omalaatuisempi. Runollisempi ja mystisempi. Käskyssä oli kyllä vertauskuvallisuutta ja kielikuvia, mutta yleisesti ottaen se oli kuitenkin kerronnaltaan minusta aika perinteinen suomalainen romaani. Se, miten henkilöt replikoivat ja kuinka tarinaa kuljetettiin, tuntui tyylillisesti hyvin tutulta.

Toinen piirre, jonka olin Landeriin yhdistänyt, ja jonka kirjasta löysinkin, oli tietty dramaattisuus. Ei ole yllättävää, että Käskystä on tehty niin elokuva- kuin näyttämösovituksiakin, sillä tarinassa on jotakin hyvin näytelmällistä. Esimerkiksi henkilöiden tapa pitää pitkiä monologeja ja kertoa tarinoita sopisi hyvin teatterin lavalle – kenties paremmin kuin romaanin sivuille. Vierastan jossain määrin romaaneja, jotka kallistuvat liiaksi näytelmällisyyden puolelle, sillä niissä on usein jotakin asetelmallista. (Teatteri kun on taiteenlajina erilainen kuin romaani, ja tietty asetelmallisuus ja tyylittely istuu minusta näyttämölle paremmin.)

Käskyn tarina on kuitenkin mielenkiintoinen, ja Lander nostaa esiin tärkeitä teemoja. Esimerkiksi naisiin kohdistuva väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö sodassa, koston kierre ja sankaruus nousevat esiin. Sotilaan tehtävä on noudattaa käskyjä, mutta onko sankaruutta kuitenkin se, että jättää tietyllä hetkellä käskyn huomioimatta? Minkä puolesta soditaan, ja mikä on älymystön rooli sodan ja sen jälkipyykin hetkinä?

Lander on rakentanut tarinansa osittain todellisten tapahtumien pohjalle, ja yksi lähtökohta on ollut hänen isoisänsä elämä. Isoisän kuvitteelliset vanhemmat luonnehditaan kirjassa siten, että isä ei ollut kansanvihollinen " vaan oli menehtynyt vain ja ainoastaan pillun takia, josta kaikki miehiset erehdykset johtuvat. Ja että äiti oli päätynyt sosialistiksi, koska oli kaunis ja koska hänen kiinnostuksensa miehiin oli ollut laaja-alaista." Tämä sitaatti kuvaakin tavallaan hyvin osuvasti Käskyä, sillä kirja oli minusta pohjimmiltaan kolmiodraama ja sukupuolten välisten valtasuhteiden kuvaus. Tässä päästään taas lukijan ennakko-oletuksiin, mutta koska olin odottanut lukevani nimenomaan sisällissotaromaanin, olin hiukan pettynyt siihen, että loppujen lopuksi melkein kaikki motiivit ja teemat tuntuivat kirjassa kiertyvän seksuaalisuuden ympärille.

Yhteenvetona: Käsky oli mielenkiintoinen ja hyvä kirja, jolle en kuitenkaan juurikaan lämmennyt.

Käskystä on kirjoittanut myös Sonja.

Leena Lander: Käsky
Kansi: Kirsikka Mänty
WSOY, 2003

tiistai 24. syyskuuta 2013

Chad Harbach: Pelin henki


"Myös Henry, joka istui kaksi pykälää levottomien joukkuetoveriensa takana ja muutaman sentin päässä Owenin hartiasta, yritti löytää asennon josta olisi apua. Hän ajatteli, että jossain syvällä sisällä me kaikki uskomme omaan jumalalliseen voimaamme. Uskomme salaa että pelin lopputulos riippuu meistä, jopa silloin kun vain katsomme – sitä miten hengitämme sisään, miten hengitämme ulos, minkälainen T-paita meillä on, suljemmeko silmät kun pallo lähtee syöttäjän kädestä ja suuntaa kohti Schwartzia.
Sivallus ja huti, ensimmäinen lyönti." 

Kiinnostuin Chad Harbachin esikoisromaanista Pelin henki aika tavalla luettuani joskus keväällä Helsingin Sanomista pitkän jutun kirjasta ja kirjailijasta. Sitten kirja kuitenkin hautautui jonnekin mieleni sopukoille, kunnes Ilselän Minnan innostunut juttu palautti sen mieleeni. Ja hyvä että palautti, sillä Pelin henki on yksi nautinnollisimpia lukukokemuksiani tänä vuonna. Ei paras tai vaikuttavin tai omaperäisin, mutta tätä kirjaa oli vain yksinkertaisesti ihana lukea.

Pelin henki on amerikkalainen yliopistoromaani ja toi mieleeni mm. sellaiset suosikkikirjani kuin Tarttin Jumalat juhlivat öisin ja Eugenidesin Naimapuuhia. (Olin jopa huomaavinani pari kunnioittavaa silmäniskua Tarttin kirjan suuntaan, mutta voi olla että vain kuvittelen.) Myös John Irvingin henki leijuu vahvasti kirjan yllä, vaikkei Harbach olekaan yhtä mielikuvituksellinen (eikä yhtä roisi!) kuin Irving.

Keskiössä on yliopiston baseballjoukkue, jonka varsin keskinkertainen ura lähtee nousuun kun polttajaksi tulee uusi opiskelija, hintelä ja hiljainen Henry Skrimshander. Baseball on Henrylle kaikki kaikessa: hän on lukenut puhki polttajalegenda Aparicion kirjan Puolustuspelin taito, jossa opetetaan esimerkiksi että: "On kolme vaihetta: Oleminen ilman ajattelua. Ajattelu. Paluu olemiseen ilman ajattelua." Kuten tuostakin voi päätellä, baseball ei tässä kirjassa ole vain peli tai vain urheilua. Se on vertauskuva koko elämästä. Ei siis kannata karttaa tätä kirjaa, jos urheilu yleensä tai baseball erityisesti ei kiinnosta, koska kirja kertoo kyllä paljosta muustakin kuin urheilusta.

Sen sijaan kirjaan kannattaa tarttua, jos pitää laadukkaista lukuromaaneista. Sillä sitä Pelin henki ennen kaikkea on. Harbach on luonut mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joihin on helppo kiintyä. (Minä ihastuin erityisesti Henryyn, jonka kamppailu baseballin parissa nousi riipaiseviin mittasuhteisiin.) Kirja on pullollaan tunnelmaa: nuoruuden kiihkoa ja epävarmuutta, vanhuuden surumielisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta. Kirpeitä kevätaamuja, joissa pallon napsahdus mailaa vasten kaikuu erityisen kirkkaasti. Aurinkoisia syyspäiviä, jotka saavat värit hohtamaan kuin lasimaalaukset. Valvottuja öitä, joille maun antavat kahvi ja särkylääkkeet.

Pelin henki on hyvin vahvasti miesten kirja. Kirja miesten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta, joukkuehengestä, petoksista ja anteeksinannosta. Se on miesten kirja siinä määrin, että käytännössä ainoa naishenkilö Pella jää auttamatta statistiksi. Ei Pella aivan kaksiulotteinen hahmo ole – kyllä häneenkin on pyritty tuomaan syvyyttä – mutta hän määrittyy aika selkeästi vain suhteessa kirjan miehiin: tyttärenä, tyttöystävänä, hoitajana. Toinen pieni miinus tulee kirjan lopusta, joka oli makuuni ehkä hiukan liian kirjallinen – jos nyt lukuromaania on reilua moisesta moittia. Mutta parin miinuksenkin jälkeen Pelin hengen arvosanaksi jää ehdottomasti kiitettävä.

Kirjan ovat lukeneet myös Maija joka piti kirjan ensimmäisistä paristasadasta sivusta enemmän kuin lopusta; Mari A. joka ei ollut aivan varma, miten kirjaa olisi pitänyt lukea; ja Karoliina joka rakastaa lukemista juuri tällaisten kirjojen vuoksi.

Chad Harbach: Pelin henki (The Art of Fielding, 2011)
Suom. Tero Valkonen
Kansi: Anja Reponen
Otava, 2013

tiistai 17. syyskuuta 2013

Per Petterson: Hevosvarkaat


"Koko elämäni olen kaivannut sitä että saisin olla yksin tällaisessa paikassa. Jopa silloin kun minulla oli kaikki hyvin, eikä se ollut kovin harvinaista. Sen verran voin sanoa. Että ei se ollut harvinaista. Minulla on ollut onnea. Mutta silloinkin, kesken syleilyn jonka aikana korvaani kuiskittiin niitä sanoja joita halusin kuulla, saatoin kaivata paikkaan jossa olisi aivan hiljaista. Kului vuosia etten ajatellut sitä, mutta se ei merkitse etten kaivannut sinne. Ja nyt olen täällä, ja on melkein täsmälleen sellaista kuin olin kuvitellut."

Per Petterson on niitä kirjailijoita, jotka ovat tulleet tutuiksi kirjablogeista, ja päätyneet myös luettavaksi ihastuneiden blogijuttujen perusteella. Täytyy kuitenkin sanoa, että monien blogiarvioiden jälkeenkään minulla ei ollut päässäni kovin tarkkaa ennakkokuvaa siitä, millaiseen kirjailijaan olin tutustumassa kun tartuin Hevosvarkaisiin. Kirjan luettuani en oikeastaan ihmettele sitä, että mielikuvani olivat jääneet epämääräisiksi, sillä Petterson on niitä vähäeleisiä, hiljaisen voimakkaita kertojia, joiden viehätystä ja erityislaatua on vaikea kuvailla – ne täytyy kokea. Lukea.

Hevosvarkaiden kertojana toimii 67-vuotias Trond, joka on juuri muuttanut pieneen taloon syrjäiselle seudulle Norjan itäkolkkaan. Samalla seudulla Trond on viettänyt myös yhden käänteentekevän kesän 15-vuotiaana, ja paluu lapsuuden maisemiin palauttaa kesäiset muistot Trondin mieleen. Kerronta etenee vuoroin nykyajassa ja nuoruusmuistoissa, ja molemmissa aikatasoissa ovat vahvasti läsnä luonto ja maaseudun arkiset askareet. Vanha Trond korjailee hiljalleen asuntoaan, kävelyttää Lyyra-koiraansa ja odottelee, koska marraskuinen myöhäissyksy kääntyy talveksi. Muistojen Trond puolestaan elää helteistä kesää, osallistuu tukinuittoon ja pesytyy rankkasateessa. Elämä sykkii voimakkaasti joka hetkessä – ilon, väsymyksen, pettymyksen ja onnistumisen tunteina.

Petterson kuljettaa tekstiään verkkaisesti mutta intensiivisesti. Oma lukukokemukseni ehkä kärsi hiukan siitä, että luin kirjaa pienissä pätkissä, ja usein aika väsyneenä: tunnelma olisi varmasti päässyt paremmin oikeuksiinsa, jos olisin voinut uppoutua kirjaan rauhassa, viipyillen sanojen ja tapahtumien parissa.

Mutta pidin kyllä näin pätkäluettunakin kirjasta paljon, ja aivan erityisesti ihastuin vanhan Trondin erakkoelämää kuvaaviin jaksoihin. Nuoruuskuvaukset olivat hienoja nekin (ja kirjan tarinan ja sisällön kannalta tietysti olennaisia), mutta tällä hetkellä minua tuntuvat jostakin syystä viehättävän aivan erityisesti kuvaukset vanhenemisesta ja vanhuudesta. Nostalgisia nuoruuskuvauksia on ehkä tullut luettua sen verran paljon, etten juuri nyt kaipaa erityisesti niiden pariin. Mutta vanhuus, yksinäisyys ja yksinkertainen arki: ne viehättävät, ja niiden parissa viihdyin Hevosvarkaitakin lukiessani.

Hevosvarkaista ovat lukeneet myös esimerkiksi Sara, Katja, Margit, Karoliina ja Arja.

Per Petterson: Hevosvarkaat (Ut og stjæle hester, 2003)
Suom. Katriina Huttunen
Otava, 2009

perjantai 13. syyskuuta 2013

Kristina Carlson: William N. päiväkirja


"8.1. 1899 Pitkäveteiset sunnuntait ovat perheiden päiviä. Kävelin vain korttelin ympäri, koska satoi kylmää tihkua. Ikävä tuntuu painavalta: ruumis painaa, ajatukset painavat, ja minä luulen, että tällaisessa mielentilassa jotkut ihmiset ryhtyvät rukoilemaan."

Erakko. Ihmisvihaaja. Herkuttelija. Askeetikko. Elämän pienistä iloista nauttija. Katkeroitunut vanha mies. Tarkkailija ja pohdiskelija. Hellyttävä jääräpää. Kaikkea tätä on jäkälätutkija William N.

Jokaisessa ihmisessä on monta erilaista persoonaa, jotka saattavat olla myös toistensa kanssa ristiriitaisia. Ja myös ihmisen kuva itsestään voi olla aivan erilainen kuin se henkilö, jonka muut näkevät. Tämä tulee hienosti esille Kristina Carlsonin pienoisromaanissa, joka perustuu kasvitieteilijä William Nylanderin elämään. Vaikka Carlson pohjaa kirjansa historiallisiin tapahtumiin, lukijan ei tarvitse tietää ennakkoon mitään todellisesta Nylanderista nauttiakseen kirjasta. Carlson maalaa kiehtovan muotokuvan tietyntyyppisestä ihmisestä, ja historialliset faktat ja oikea William Nylander ovat vain pieni lisämauste kirjassa.

Kirja kuvaa William N:n elämän viimeisiä kuukausia Pariisissa. Yksinäinen mies pitää päiväkirjaa johon kirjaa tarkkoja kuvauksia säästä, syömistään aterioista ja tekemistään kävelyretkistä. Välillä hän intoutuu puheenvuoroihin ihmiskunnan viheliäisyydestä ja kohtaamistaan vastoinkäymisistä. William N. ei hevillä unohda epäoikeudenmukaista kohtelua (todellista tai kuviteltua), ja vanha mies muistelee edelleen katkerana esimerkiksi sitä, ettei hänelle myönnetty aikoinaan virka-asuntoa Helsingin kasvitieteellisestä museosta. Myös ammatilliset erimielisyydet ja Williamin teorioille vastakkaiset mielipiteet kaihertavat mieltä.

William N. on melkoinen mörökölli, mutta hänessä on myös jotain äärimmäisen liikuttavaa. William kuvittelee, että ihmiset eivät pidä hänestä, ja juuri tuo kuvitelma saattaa olla hänen elämänsä surullisin asia. Hän ei huomaa ystävällisyydenosoituksia ja kiintymystä, jota tuttavat ja sukulaiset osoittavat. Mutta lukija huomaa ja aavistelee, ettei William N. anna itsestään aivan oikeaa kuvaa päiväkirjamerkinnöissään. Hän ei taida olla ollenkaan niin onneton, yksinäinen tai vihattu kuin kuvittelee.

William N. päiväkirja suorastaan lumosi minut. Kirjan lukemisesta on jo pari kuukautta, enkä oikein enää osaa ilmaista sitä, kuinka se sai sydämeni läikähtelemään, mutta minusta kirja oli viisas, kaunis, hauska ja surullinen. Ja tiedän, että haluan lukea kirjan vielä uudelleen. Ja uudelleen.

Myös Suketus kirjoitti William N:stä äskettäin. Myös esimerkiksi Amma ja Katja ovat lukeneet kirjan.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Kannen kuva: Georges Pierre Seurat
Otava, 2011

P.S. Tällä viikolla kirjabloggaaajat ovat keränneet rahaa Lukutaitokampanjalle. Lupasin lahjoittaa viisi euroa jokaisesta kirjoittamastani blogiarviosta. Ehdin kirjoittaa neljä juttua, eli pottiin kertyi 20 euroa. Haaste päättyy tänään, mutta rahaa voi edelleen lahjoittaa täällä.

torstai 12. syyskuuta 2013

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera


"Juliette löi molemmat nyrkkinsä käytävän seinään. Hän antoi päänsä riippua ja kuunnella kaikua. Hän vaipui polvlilleen, piteli vatsaansa ja hengitti raskaasti. Hän tunsi vihan pakkautuvan sisällään. Se tiivistyi, kietyi tiukaksi rullaksi ja sai hänet voimaan pahoin. Jos hän ei pääsisi siitä eroon, se tappaisi hänet. Myrkyttäisi vähitellen sisältä päin. Pala palalta."

Ranskalainen Juliette saapuu Venäjälle toimiakseen apulaisohjaajana oopperaproduktiossa. Eletään vuotta 1994. Neuvostoliitto on hajonnut, mutta sen henki tuntuu yhä leijailevan rappeutuneissa seinissä ja kylmissä asuntoloissa. Maa ja kieli ovat Juliettelle vieraita, eikä kotiutumista auta se, että nuoreen ranskalaiseen naiseen suhtaudutaan venäjän oopperapiireissa suorastaan vihamielisesti. Juliette kuitenkin heittäytyy kokonaisvaltaisesti oopperan maailmaan – ja myös karismaattisen baritonin Dmitrin vietäväksi.

Kirjabloggaajanakin tutun Marissa Mehrin esikoisromaani on mielenkiintoinen sekoitus realismia ja fantasiaa. Julietten matka oopperan sydämeen alkaa melkein harmaana arkirealismina, mutta muuttuu vähitellen yhä mustemmaksi – ja verisemmäksi – kuvaelmaksi, jossa totta ja kuviteltua on vaikea erottaa toisistaan. Kirjan asetelmat toivat P.S. Rakastan kirjoja -blogin Saralle mieleen Black Swan -elokuvan, ja kieltämättä minäkin löysin näistä teoksista paljon samaa. Erityisesti taiteen ja tosielämän sekoittuminen, dominoiva äitihahmo ja kauhuelementit toivat lukiessa mieleen Black Swanin maailman. Mutta erojakin löytyy, eli elokuvan toisinnosta ei ole kyse. Veristen varjojen ooppera on ennen kaikkea arvoituksellisempi kuin Black Swan: lukija eksyy oopperan kulisseihin melkein yhtä pahasti kuin Juliette, eikä kirja lopulta tarjoa juurikaan vastauksia esittämiinsä kysymyksiin.

Olen aina pitänyt arvoituksista, joihin ei löydy vastausta, ja Mehrin kirjassakin pidin erityisesti siitä, että se pysyi mysteerinä loppuun asti. Mikä oli totta, mitä oikeastaan tapahtui? Kirja ei kerro, ja lukija jää lopussa hiukan ymmälleen. Pidin myös fantasiajaksoista ja oopperan maailmaan sukeltavista kohtauksista: ne olivat usein aidosti häiritseviä ja tunnelmaltaan vahvoja.

Kokonaisuutena kirja kuitenkin jäi minulle hiukan etäiseksi. Kirjan henkilöhahmot ovat epäilemättä tarkoituksella varsin tyyliteltyjä (kuin oopperan arkkityypit), mutta koska itse olen hyvin henkilöhahmokeskeinen lukija, olisin toivonut hahmoihin – ainakin Julietteen – enemmän elävyyttä ja samaistumispintaa. Vaikka tietty marionettimaisuus ja kulissimaisuus sopivat kirjan maailmaan, en löytänyt itseäni tuosta maailmasta vaan tarkkailin sitä välimatkan päästä.

Muita arvioita kirjasta löytyy Marissan blogista.
Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2013

tiistai 10. syyskuuta 2013

Leena Rantanen: Puolen tunnin loma


"Heillä näytti olevan sama maku. He antoivat toisilleen nipun vinkkejä, mies kirjoitti ne huolellisesti muistikirjaansa.
Kyllä, nainen antoi miehen jos ei nyt kantaa niin kuljettaa hänet, ei alas vaan toisiin maailmoihin, missä sielläkin oli kirjoja."

Puolen tunnin loma on pieni kirjanen, joka koostuu pienistä novellintapaisista tarinoista. Varsinaisia novelleja jutut eivät ehkä ole, sillä useimmat niistä ovat vain sivun tai parin mittaisia – pisin taitaa olla neljän sivun pituinen. Ei ehkä ole niin väliä, miksi näitä tarinoita kutsuu, mutta jännittävää on huomata, että yhdellekin sivulle voi rakentaa draaman kaaren.

Kaikki kirjan kertomukset kertovat hetkistä, joissa ihmiset kohtaavat ja ihastuvat. Kohtaaminen voi tapahtua melkeinpä missä vain: kirjakaupassa, metrossa, puistossa, luennolla, hautausmaalla. Joissakin tarinoissa polut kohtaavat useampaan kertaan, ennen kuin uskalletaan ottaa ratkaiseva askel kohti rakastumista; toisissa hetkeen tartutaan välittömästi, yhden merkitsevän katseen jälkeen. Tärkeintä on kuitenkin uskaltaa, ojentaa käsi, ehdottaa yhteistä taivalta. Tarinoissa ei kerrota, mitä ihastuksen ensi hetken jälkeen tapahtuu, eikä aina sitäkään, tarttuuko toinen osapuoli tarjoukseen. Lukija saa kuvitella kertomusten jatkot.

Rantasen kirja oli jotenkin äärettömän sympaattinen ja suloinen. Vaikka kaikki tarinat varioivat samaa teemaa, niitä jaksoi vallan hyvin seurata. Tunnelma oli kepeä ja leikittelevä: kirjassa oli samanlainen tunnelma kuin raukeassa vapaapäivässä, jonka aikana voi unohtua katukahvilaan lueskelemaan ja katselemaan ihmisiä. Huoleton, mutta myös aavistuksen melankolinen.

Kirjan takakannessa kerrotaan Rantasen asuvan Pariisissa, ja jotain hyvin ranskalaista näihin tarinoihin on kieltämättä tarttunut. Suosittelenkin siis romantikoille, haaveilijoille ja frankofiileille.

Myös Mari A. on lukenut kirjan.

Leena Rantanen: Puolen tunnin loma
Kannen kuva: Leena Rantanen
Like, 2008

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Rain Mitchell: Tasapainoilua – Joogasalin naiset




"Kun Imani alkoi käydä joogassa Beckyn kanssa, joogakeskustelut olivat hänestä vähän ärsyttäviä. Ihme suullisia asanoita.
Tunsin itseni iltapäivällä uskomattoman avoimeksi vaa'assa tanssija-asennossa.
Luomoavaa!
Minusta oli ihanaa, kun kurkotimme käsivartemme kohti taivasta puuasennossa.
Niin minustakin. Vaikka taisimme kurkottaa "oksiamme".
En saanut ardha chandrasanaa toimimaan illalla.
Kultaseni, minä en ole saanut sitä toimimaan vuosiin!"

Kaikkea joogaharrastus saakin tekemään! Ei riitä, että käy joogatunneilla ja taivuttelee toisinaan kotonakin itseään asanoihin, lukee joogalehtiä ja vaahtoaa ihmisille joogan hyväätekevistä vaikutuksista. Sitä saattaa myös päätyä lukemaan chick litiä. En juurikaan lue kyseistä genreä, enkä harvojen kokemuksieni perusteella ole siitä pahemmin nauttinut, mutta joogasalille sijoittuva chick lit – sehän herätti heti kiinnostukseni! En tosin odottanut, että Tasapainoilua olisi sen kummoisempi kuin muutkaan chick lit -kirjat, eikä se varmaan ollutkaan. Kirja oli sinänsä aika keskinkertainen, mutta jooga toi siihen ihan hauska lisän, jonka ansiosta viihdyin lukiessani kuitenkin varsin hyvin.

Positiivista oli se, ettei Tasapainoilussa kauheasti käsitelty parisuhdeasioita ja miesten metsästystä. Päähenkilö Leen avioliitto-ongelmien ja yhden naisen ihastuskuvioiden lisäksi kirjassa ei juuri parisuhteisiin sotkeuduttu, ja hyvä niin, sillä kumpikaan noista ihmissuhdesäädöistä ei ollut kovin kiinnostava. Enemmän keskitytään naisten välisiin ystävyyssuhteisiin, uraongelmiin – ja siihen joogaan. Kirjan naiset kohtaavat Leen pienessä joogakoulussa, ja kaikille heistä jooga toimii jonkinlaisena oman elämän ymmärtämisen työkaluna. Joku hoitaa ennen kaikkea kehoaan, toinen mieltään, yksi toipuu vaikeasta menetyksestä ja toinen pyrkii joogan avulla eroon huumeriippuvuudesta.

Mitchell kuvaa joogaa  ja sen harrastajia parhaimmillaan ja pahimmillaan. Kuka tahansa joogaan hurahtanut varmaan tunnistaa kirjasta niitä hetkiä, kun jooga tuntuu todella toimivan mielen ja ruumiin rentouttajana. Mutta Mitchell tekee myös lempeää pilaa joogateeskentelijöistä, narsistisista tähtiopettajista, kilpailuhenkisyydestä ja joogan kaupallisesta puolesta. Myös hyvinvointikulttuuri viherpirtelöineen ja suodatettuine vesineen saa oman osansa pilanteosta.

Kirjoittajana Mitchell ei ole mitenkään erityisen säkenöivä. Henkilöhahmot ovat aika kapoisia ja muistuttavat toisiaan siinä määrin, että menin välillä sekaisin siitä, kenen tarinaa nyt seurataankaan. Juoni on aika ennalta-arvattava, mikä ei tosin minua haitannut: en kaivannutkaan lukiessani mitään ihmeellisiä yllätyskäänteitä. Sen sijaan suomennoksessa minua häiritsi melkoisesti se, että samat henkilöhahmot saattoivat välillä puhua kirjakieltä, ja vaihtaa kesken keskustelun tökeröön mä-sä -puheeseen.

Harmitonta viihdettä, joka tuskin jättää kovin syvää jälkeä, siis. Pidin kuitenkin kirjan positiivisesta otteesta ja toisiaan tukevista ystävistä, ja siinä mielessä kirja jätti jälkeensä ihan hyvän mielen.

Myös Arja ja Jum-Jum ovat lukeneet Joogasalin naisista.

Rain Mitchell: Tasapainoilua. Joogasalin naiset (Tales from the Yoga Studio, 2011)
Suom. Terhi Kuusisto
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tammi, 2012

perjantai 6. syyskuuta 2013

Luetaan lukutaitoa!


Muistan, kuinka maailmani mullistui, kun opin lukemaan. Olen joskus sanonut, että kokemus tuntui siltä, kuin mustavalkoinen maailma olisi muuttunut värilliseksi. En osaa edes kuvitella, millaista elämä ilman lukutaitoa olisi. Se ei tarkoittaisi ainoastaan sitä, etten voisi lukea kirjoja (kauhea ajatus!), vaan ilman lukutaitoa olisin monella tavalla syrjäytynyt, vailla mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämääni.

Monelle lukutaidottomuus ei kuitenkaan ole vain kuvitteluleikki. Maailmassa on lähes 800 miljoonaa lukutaidotonta aikuista ja vain kolmanneksella lapsista on mahdollisuus käydä koulua. Tämä tarkoittaa sitä, että joka kuudes maailman aikuisista on lukutaidoton. 

Kirjabloggaajat ovat järjestäneet Suomen Pakolaisavun kanssa Lukutaitokampanjan, jossa haastetaan kirjabloggaajia ja blogien seuraajia lukemaan ja lahjoittamaan rahaa lukutaitotyöhön. Viikon ajan (6.9.–13.9.) kirjabloggaajat lukevat ja arvioivat erilaisia kirjoja Lukutaitokampanjan hyväksi. 

Lahjoituksen voi tehdä kampanjan keräyssivulla, josta saa mös lisätietoa kampanjasta. Keräyssivu löytyy

tästä linkistä.

Minimilahjoitussumma on 5 euroa. Haastankin blogin lukijat lahjoittamaan vähintään tuon minimimäärän lukutaidon hyväksi! Itse aion lahjoittaa viisi euroa jokaisesta viikon aikana blogissani arviomasta kirjasta. Yleensä kirjoitan kaksi tai kolme kirja-arviota viikossa, mutta katsotaan jos saisin kampanjan vuoksi tsempattua ja kirjoitettua tavallista enemmän. Blogin lukijatkin voivat lahjoittaa lukemiensa kirjojen määrän perusteella, tai ihan vain itselleen mieleisen summan.

Lukemisen iloa!

torstai 5. syyskuuta 2013

Juho Nieminen: Saattaa sisältää pähkinää

Luen mielelläni runoja, ja haluaisin lukea niitä nykyistä enemmänkin. Runoja vain tuntuu olevan paljon vaikeampi löytää luettavaksi kuin muuta kaunokirjallisuutta. Kiinnostavista romaaneista on suorastaan ylitarjontaa, ja pelkästään kirjablogien kautta löytäisi helposti romaaneja luettavaksi koko loppuelämäkseen. Runoja sen sijaan ensinnäkin luetaan vähemmän, ja ehkä ihmiset myös hiukan pelkäävät runoista puhumista.Takaraivossa saattaa piillä ajatus siitä, että runoja pitäisi jotenkin hienosti analysoida ja tulkita ollakseen runon arvoinen lukija. Epäilemättä runouden harrastajien piireissä runokeskusteluja käydään vilkaasti, ja runouden ilmiöt ja julkaisut tunnetaan, mutta harva runokirja tuntuu nousevan puheenaiheeksi noiden piirien ulkopuolella. Mistä siis tavallinen romaaninlukija saisi helposti runovinkkejä?

Tässä tapauksessa runovinkki tuli suoraan kirjailijalta. Juho Nieminen tarjosi kokoelmaansa luettavakseni – kenties siksi, että olen jonkin verran kirjoittanut runoista blogiini. Kävin lukemassa pari runonäytettä Niemisen blogista, ja ne vaikuttivat kiinnostavilta, joten tartuin kirjatarjoukseen.


"Junan ikkunasta avautuvasta maisemasta näyttäisi puuttuvan jotakin.
Missä on draaman kaari ja vangitseva ristiriita? Pellot ja valtateiden
liittymät eivät kerro tarinaa."

(Runosta Junan ikkunasta)

Niemisen runoissa havainnoidaan arkisia ilmiöitä, usein yllättävästä näkökulmasta. Välillä seuraillaan tajunnanvirtamaista ajatuskulkua, joka saattaa saada alkunsa vaikkapa siitä useimmille tutusta tilanteesta, kun kaivetaan kännykkä taskusta tarkoituksena katsoa paljonko kello on, mutta ei kuitenkaan havainnoida kellonaikaa: katsotaanko silloin kelloa vai puhelinta vai vain puhelinta pitelevän käden suuntaan? Ja miksi kellonaika ei tallennu tajuntaan? Elääkö kellonkatsoja jo tulevassa, vai vielä menneisyyden keskeneräisissä pohdikeluissa? Vai tarkistaako hän kännykkään tarttumalla vain, että "kaikki on niin kuin oletan."

Tällaisten arkisen elämän outoksien tarkastelun parissa viihdyn aina erinomaisesti: maailma näyttää hiukan erilaiselta, kun joku kehottaa katsomaan tuttuja asioita uusin silmin. Esimerkiksi öinen taksijono saa aivan uuden ulottuvuuden, kun sitä kuvaillaan näin:

"Alhaalla kadulla liehuu ihmisletka.
Sen toinen pää
on sidottu
taksitolppaan
ja toinen liehuu vapaana tuulessa."

(Runosta Taksi)

Monesti Nieminen myös tavoittaa ajatuksia ja ilmiöitä, jotka on helppo tunnistaa tutuiksi. Kuten esimerkiksi sen, että "Jos matka ei ole vastannut odotuksia, se voi vielä onnistua muistoissa [...]" (Turisti 3). Tai kuinka hyvin marraskuista aurinkoa kuvaa runo Aurinko on allapäin:

"Aurinko on vältellyt katsettani jo jonkun aikaa.

Iltapäivällä näin vain nopean vilauksen sen selkäpuolesta,
kaukana kujan toisessa päässä, kun bussini pyyhälsi ohitse.

Kahden korttelin välissä Aurinko lymysi
niska kumarassa
kuin odotellen epäluotettavaa huumekontaktia."

Saattaa sisältää pähkinää oli minulle erittäin mieluisa lukukokemus. Niemisen runot eivät ole muodoltaan tai teemoiltaan vaikeita, mutta niihin sisältyy niin paljon oivalluksia ja ajatuksia, että lukeminen ikään kuin ravisteli mieltä ja piti sen virkeänä. Uskaltaisin suositella näitä myös vähemmän runoja lukeville ihmisille – heille jotka hiukan pelkäävät runojen lukemista. Jonkin verran tätä olisi voinut minusta tiivistää, ja esimerkiksi hiukan turhan nokkelia liitteitä ja alaviitteitä olisi voinut karsia, jolloin kokonaisuudesta olisi tullut vielä kirkkaampi. Mutta tällaisenakin pidin tosiaan kovin paljon. Ilahduttavaa runoutta!

Juho Nieminen: Saattaa sisältää pähkinää
Kansi/kannen maalaukset: Santeri Vieteri/Sanni Seppä
Kuvat: Karoliina Mäkelä ja Paula Pauliina
Helsinki Poetry Connection, 2013

tiistai 3. syyskuuta 2013

Ostin kirjan

Kirjabloggaajat viettävät tänään Osta normaalihintainen kirja -päivää. Tarkoitus on paitsi tuoda esille se, että kirjabloggaajat eivät lue ainoastaan arvostelukappaleita tai osta kirjoja vain alennusmyynneistä ja antikvariaateista, myös tukea kirja-alaa: kirjailijoita, kustantajia, kirjakauppaa ja muita alalla työskenteleviä. Idean takana on Marissa, jonka blogista löytyy lista kaikista tempaukseen osallistuvista kirjablogeista.

Olen kirjaston suurkuluttaja, ja ostan paljon kirjoja antikvariaateista. En ehkä osta yhtä paljon normaalihintaisia kirjoja kuin joku muu saman verran lukeva, mutta kuulun kyllä siihen 16 prosenttiin, joka ostaa yli kymmenen normaalihintaista kirjaa vuodessa –minut voi siis virallisesti luokitella kirjojen suurkuluttajaksi.

Kirjakaupat ovat paikkoina ihania, ja esimerkiksi ulkomaanmatkoilla haluan aina käydä ainakin yhdessä paikallisessa kirjakaupassa. Suomessa teen useimmiten ostokseni Akateemisessa Kirjakaupassa, mutta tänään päätin piipahtaa kotikulmillani sijaitsevaan Kurvin Kirjaan.

Kurvin Kirjan hyllyistä löytyy paljon tietokirjallisuutta, sarjakuvia ja myös runsaasti romaaneja alennettuun hintaan. Moni ale-kirja kurkistelikin hyllystä houkuttelevasti, mutta koska tänään oli tarkoitus ostaa nimenomaan normaalihintainen kirja, päädyin lopulta Susan Sellersin Vanessa & Virginiaan. Virginia Woolf on ikisuosikkini, ja vaikka olen kuullut tästä kirjasta hiukan ristiriitaista palautetta, on kyseessä kuitenkin minulle lähes pakollinen luettava. Toivottavasti tämä on myös sellainen kirja, jonka haluan lukemisen jälkeen säilyttää omassa hyllyssäni.



sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Kesämuistoja

Lumiomenan Katja haastoi minut kertomaan kesämuistojani. Alkuperäisen haasteen mukaan tulisi kertoa kymmenen ihanaa muistoja ja kymmenen ikävää asiaa, mutta aion kertoa vain ihania asioita. En aio alkaa väkisin keksiä negatiivisia puolia kesästä, joka on ollut kaikin puolin mainio, kun kerran mitään oikeasti kovin ikävää ei ole tapahtunut. Jos nyt joskus onkin tassuja särkenyt ja häntä ollut irtoamassa *, sekin on ollut vain väliaikaista enkä varmaan tule niitä hetkiä kiikkustuolissa muistelemaan.

Haasteen sääntöjen mukaan "Haastetun tulee listata kesän 10 plussaa ja 10 miinusta. Avaa vastauksia myös omin ajatuksin ja kuvin. Jaa haaste eteenpäin kolmelle blogille ja ilmoita haastamisesta ko. bloggaajalle." Tässä siis minun kymmenen plussaani:

1. Majakkaretki
Majakat ovat aina kiehtoneet minua, ja pitkään haaveeni oli päästä edes kerran oikealle, muumimaiselle majakkasaarelle. Tämän kesän huippuhetkiä olikin luonnollisesti retki Söderskärin majakalle, jota Tove Jansson kuulemma käytti esikuvana Muumipappa ja meri -kirjan majakalle. Söderskär oli kolmas majakkakokemukseni ja tähänastisista paras. Retki jätti jälkeensä myös pienen unelman siitä, että voisi joskus viettää vaikkapa kokonaisen viikon majakkasaarella...


2. Uiminen ja vesistöt
Kesä ei oikein edes tunnu kesältä, jos ei pääse uimaan ja veden äärelle. Tänä kesänä sain kerrankin uida melkein kyllikseni. Uin joessa, meressä ja järvissä. Pistelevän kylmässä vedessä ja suloisessa linnunmaidossa. Keskikesän valoisina öinä ja loppukesän lämpiminä aamuina. 


3. Huolettomuus
Kun katselen kesää taaksepäin, sitä tuntuu leimaavan ihana keveys ja rauha. Joskus tunnen kesästressiä tai jopa kesäahdistusta, mutta tänä kesänä olen useimmiten vain ojentanut koipeni, kohottanut kasvot kohti aurinkoa ja nauttinut. En ole stressannut siitä, että pitäisi nauttia, ja ehkä siksi olenkin nauttinut täysin rinnoin.

 
 4. Ruoka
Kesällä syömistäkin tuntuu usein leimaavan tietty huolettomuus. Voi syödä ulkona ja vähän liian usein. Käydä ravintoloissa ja kahviloissa. Ja kesällä tietysti on kaikki sesonkiherkut joista nauttia: herneet, uudet perunat, marjat, kesäsipulit...


 
5. Mökkiloma
Viikko vuokramökillä oli yksi kesän parhaista asioista. Tai sanotaan suoraan: se kaikkein paras asia. Kaikki oli vain täydellistä. Järvi, rauha, päivät täynnä onnea.


6. Kirjat
Lukeminen on tietysti parasta aina, mutta koska olen vuodenaikaihminen, miellän kesälukemisen kuitenkin hiukan erilaiseksi kuin muiden vuodenaikojen lukemiset. Kesällä luetaan (ainakin mielikuvissa) paksuja klassikoita, dekkareita ja ahmimiskirjoja. Tai sitten jotakin muuta, mutta joka tapauksessa ulkona.


7. Metsä
Pääsin samoilemaan mm. Helvetinjärven kansallispuistoon. Metsän tuoksu, käden kosketus puunrungolla, sammal joka joustaa askeleen alla. Jos ei metsässä mieli lepää, ei ehkä missään.


8. Valo
En ole vielä niin vanha, etten jaksaisi joka vuosi ihmetellä keväistä valon määrän lisääntymistä ja kesän valkeita öitä. Itse asiassa luulen, että valo ja luonnossa vuodenaikojen myötä tapahtuvat muutokset tulevat vuosi vuodelta vain merkityksellisemmiksi.


9. Opiskelujen odottaminen
Ilmottauduin kesällä opiskelemaan avoimeen yliopistoon, ja vaikka se todennäköisesti tarkoittaa, että alkavasta lukuvuodesta tulee kiireinen ja raskas, kun pitää jaksaa hoitaa sekä työ että opiskelu, se tarkoittaa myös tiettyä motivoituneisuutta ja uuden odottamista. Sitä paitsi, olen aina yleisesti ottaen pitänyt opiskelemisesta.


10. Syksy
Yksi kesän hienoista puolista on se, että sen jälkeen tulee aina syksy. Sillä vaikka kesä on ihana, on syksy kuitenkin lempivuodenaikani.


Haastan kesämuisteluihin mukaan Linnean, Saran ja jaanan.

* Kuka tunnistaa lainauksen? Klassikkokamaa.