maanantai 29. heinäkuuta 2013

Tommi Melender: Yhden hengen orgiat



"Mieluummin kuin hartaana uskonnonharjoituksena näen lukemisen maallistuneena rukouksena. Se on yksityistä ja intiimiä, mutta samalla ulospäin kurkottavaa, yhteyksiä luovaa. Kirjallisuus ei lupaa tuonpuoleista lunastusta, mutta auttaa sietämään tämänpuoleista elämää kaikessa rujoudessaan, rumuudessaan ja epätäydellisyydessään."

Tommi Melender on minulle tuttu lähinnä blogistaan, jota sitäkin olen lukenut vain satunnaisesti. Melenderin kirjoja en ole aikaisemmin lukenut, mutta tämän kirjallisuutta käsittelevän esseekokoelman lisäsin lukulistalleni välittömästi siitä kuultuani. Kirjat kirjoista ja lukemisesta kiinnostavat aina, ja vaikka Melenderin kirjallisuuskäsitys ei ainakaan blogikirjoitusten perusteella ole kovin lähellä onmaani, ovat hänen ajatuksensa äärimmäisyyksineenkin kiinnostavia.

Luin Yhden hengen orgiat osana lukumaratonia, ja olen lueskellut sitä paikoin myös uudelleen. Erityisesti halusin palata niihin esseisiin, joissa Melender käsittelee lukijuutta ja kirjallisuutta yleisellä tasolla. Esseet, joissa Melender keskittyy enemmän analysoimaan tiettyjä kirjailijoita, olivat kiinnostavia nekin, mutta en saanut niistä niin paljon irti, koska Melenderin suosikkikirjailijat ovat suurimmaksi osaksi minulle tuttuja korkeintaan nimeltään.

Kokoelman avaavassa nimiesseessä Yhden hengen orgiat Melender kertoo suhteestaan kirjallisuuteen ja tiestään lukijaksi. Toisin kuin monet muut kirjallisuusihmiset, Melender ei ole lapsena ollut himolukija, vaan on löytänyt kirjallisuuden vasta nuoruudessa, jolloin runoudesta tuli hänelle portti kirjallisuuteen. Runot olivat "sanoista tehtyä musiikkia" ja toimivat myös konkreettisena apuna ahdistuskohtauksiin: lempisäkeiden toistelu mielessä sai päänsisäisen paniikin väistymään. Myöhemmin Melender valitsee sanan pyhä kuvaamaan suhdettaan lukemiseen: kirjallisuus on pyhää, koska se on hiljainen vastalause tuottavuudelle, rahalle ja ahneudelle – se on subjektiivista ja hyödytöntä, taidetta taiteen vuoksi.

Melender on kenties sympaattisimmillaan tuossa ensimmäisessä esseessä. On helppo nähdä mielikuvissaan nuori Tommi, joka on lukenut kuolun pihalla Autiota maata seinään nojaillen, pitkässä mustassa takissa: useimmat, jotka ovat joskus olleet nuoria, voivat luultavasti samaistua tällaiseen eleeseen, jossa halutaan vaikuttaa fiksuilta ja eksentrisiltä, vaikka ei oikeasti oikein olla kumpaakaan. On myös helppo nyökytellä Melenderin ajatukselle siitä, että kirjallisuuden kautta syntyy inhimillisiä verkostoja: kirjallisuus tekee maailmassa olemisesta vähemmän yksinäistä. Melender kokee lempikirjailijansa tärkeiksi ystäviksi, vaikka ei heitä koskaan ole tavannutkaan, ja häntä ilahduttaa ajatus siitä, että on olemassa muita ihmisiä, jotka saavat lohtua samoista kirjoista kuin hän.

Nokkelat ja skeptiset -essee käsittelee mm. eri kirjallisuuden lajien eroja. Siinä missä romaani Melenderin mukaan keskittyy ihmisiin ja juoneen ja runous kieleen, essee keskittyy ajatuksiin, ja siksi Melender kokee sen (ainakin tällä hetkellä) läheisimmäksi kirjallisuudenlajiksi itselleen. Petyttyään juonivetoisiin, perinteisiin romaaneihin Melender on hakeutunut mieluiten joko esseiden tai esseenkaltaisten romaanien pariin.

Jos mietin omaa lukijuuttani, olen epäilemättä romaanien lukija, sillä vaikka en niinkään piittaa juonista, olen mitä suurimmissa määrin henkilöhahmolähtöinen lukija. Uskottavat ja kiinnostavat henkilöhahmot ovat minulle ehdottomasti yksi tärkeimpiä lukuelämyksen elementtejä. Olen kyllä kiinnostunut kielestä ja ajatuksistakin, mutta ilman hyviä henkilöhahmoja romaani jää helposti etäiseksi eivätkä sen sisältämät ajatuksetkaan todennäköisesti uppoa kovin syvälle. Eli jos minun pitäisi Melenderin esittämän ajatusleikin mukaisesti valita, lukisinko iäisyyden romaaneja vai kirjallisuusesseitä, valitsisin romaanit – niin paljon kuin kirjallisuusesseistä pidänkin.

Lukijat (kuten ihmisetkin) ovat siis erilaisia. Ärsyttävimmillään Melender onkin silloin, kun hän tahtoo jaotella kirjallisuutta hyvään ja huonoon, merkityksettömään ja merkitykselliseen, mainiten jopa nimeltä niitä, jotka näitä eri luokkia edustavat. Melender tuntuisi kannattavan ajatusta, jonka mukaan kirjallisuuden on kosketettava ihmiselämän tärkeimpiä asioita, opetettava elämään ja kuolemaan ja kerrottava jotakin todellisesta elämästä. Kaikki tämä on helppo allekirjoittaa. Mutta hän tuntuu liian usein sortuvan siihen, että tuomitsee itselleen merkityksettömän kirjallisuuden yleisesti merkityksettömäksi. Epäilemättä jokainen lukija pitää tiettyjä kirjoja huonoina tai tyhjänpäiväisinä, mutta itse yritän aina muistaa, että nekin kirjat voivat jollekin toiselle lukijalle olla merkityksellisiä. (Toisaalta Melenderkin epäilemättä tiedostaa tämän, koska kritisoi viihdyttävässä, Jonathan Franzenia käsittelevässä essessään, Franzenia juuri siitä, että tämä yleistää oman kirjallisuuskäsityksensä koskemaan koko kirjallisuuskenttää.)

Ärsyttävimmilläänkin Melender on minusta esseissään erittäin mielenkiintoinen, ja suosittelen Yhden hengen orgioita erittäin lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa paitsi lukea kirjallisuutta, myös pohtia sitä. Melender ei esseissään ollut niin kärjistävä tai elitistinen kuin etukäteen pelkäsin. Useimmiten hän tarkastelee asioita vähintään kahdesta eri kulmasta, ja mukaan mahtuu myös reilusti itseironiaa.

Yhden hengen orgioista ovat kirjoittaneet myös Marjatta ja Mika.

Tommi Melender: Yhden hengen orgiat. Esseitä luetusta elämästä
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2013

tiistai 23. heinäkuuta 2013

TTT: Kymmenen kirjaa kesälomalle

Ensimmäinen kesälomaviikko on pyörähtänyt käyntiin. Sen kunniaksi tarjoilen pitkästä aikaa Top Ten Tuesdayn, ja kerron mitkä kymmenen kirjaa olen suunnitellut lukevani loman aikana. Voi tietysti olla, etten ehdi lomalla yleensäkään lukea kymmentä kirjaa, saati juuri näitä kymmentä teosta, mutta suunnitellahan aina voi. Osan näistä kirjoista olen varannut kesälukemiseksi jo useampi kuukausi sitten, osa on tulossa lukuun käytännön syistä (lue: kirjaston eräpäivät). Ja toivon, että ainakin muutaman päivän ehdin lomalla omistaa kunnolla lukemiselle, oikein lapsuuden kesien tyyliin.

1. Haruki Murakami: 1Q84
Ostin kirjan melkein heti sen ilmestyttä, ja päätin jo silloin, että tästä tulee kesälomakirja. Eli tämän ainakin aion lukea.

2. A.S. Byatt: Lasten kirja
Jos ehdin/jaksan lukea lomalla toisenkin tiiliskiven, haluaisin lukea Lasten kirjan.

3. Märta Tikkanen: Punahilkka
Koska tekisi taas mieli lukea loistavaa Märtaa, ja ostin Punahilkan tovi sitten antikvariaatista.

4. Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
Tämän olen halunnut lukea jo ennen kuin näin elokuvan, ja elokuvan jälkeen vielä enemmän. Ehkä nyt kesällä...

5. Anne Tyler: Amerikan lapset
Ne kirjaston eräpäivät...

6. Tua Harno: Ne jotka jäävät
Tässäkin ne eräpäivät.

7. Dorothy L. Sayers: Myrkkyä
Haluaisin taas lukea  Sayersia ja Myrkkyä on kronologisesti seuraavaksi vuorossa.

8. Jotain Montgomeryä
Haluaisin lukea joko Annat tai Runotytöt englanniksi. Ensimmäinen Anna olisi ladattu Kindlelle, Runotyttö löytyy englanniksi omasta hyllystä pokkarina.

9. Monika Fagerholm: Ihanat naiset rannalla
Haluan lukea tämän uudelleen, ja olisi aika ihanaa lukea kirja kesällä...

10. No Kidding. Women Writers on Bypassing Parenthood
Kirja osui silmään jossakin blogissa, ja aihe kiinnostaisi. Joku tietokirjakin olisi kesällä kiva lukea.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kirja-arvonnan voittajat!

Syntymäpäiväarvonta on suoritettu. Arvonnassa käytettiin menetelmänä perinteistä paperilapputekniikkaa, ja lahjomattomana onnettarena toimi avopuoliso. Hän poimi virallisesta arvontakulhosta seuraavat onnekkaat voittajat:


Riikka Pelon Jokapäväisen elämämme voitti Nanna
Hotakaisen Syntisäkki menee zeepralle
Kjell Westön Isän nimeen lähtee Norkulle
Anna Kortelaisen Levoton nainen osui Annika K:lle
Fletcherin Meriharakat voitti Murmeli
Vonnegutin Teurastamo 5:en pääsee tutustumaan Anni
Salla Simukan Punainen kuin veri menee Pihille naiselle 
Ursula K.Le Guinin kirjasarjan saa itselleen Villasukka kirjahyllyssä.

Onnea voittajille! Laitattehan minulle osoitteenne blogin sivupalkista löytyvään sähköpostiin, niin lähetän kirjat teille uusille omistajille.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50




"Kun tervehdykset oli vaihdettu, Lucy johdatti vieraansa kaikkein synkimpään kirjoitushuoneeseen ja sanoi: – Olen tällä hetkellä aika lailla varattu, mutta ehkä kertoisitte minulle, mitä te tahtoisitte minun tekevän.
– Se on todella hyvin yksinkertaista, neiti Marple sanoi. – Erikoista mutta yksinkertaista. Haluaisin teidän löytävän erään ruumiin." 

Kesä ja dekkarit kuuluvat mielessäni saumattomasti toisiinsa. Elämäni ensimmäisen dekkarin (kerrassaan nerokkaasti nimetty Arsenikki ei lihota) luin aikoinaan parhaan ystäväni kesämökillä. Mieleeni on myös piirtynyt kuva nuoresta itsestäni kesälomalla kotitalon puutarhassa, omenapuun alla loikoilemassa, Rex Stoutia ahmimassa. Agatha Christie on lähes pakollista kesämökkilukemista: lähes jokaisen kesämökin kirjahyllystä tuntuu aina löytyvän christie tai pari, joten jos omat matkalukemiset loppuvat kesken tai tuntuvat liian raskassoutuisilta, mökkikirjastosta voi aina napata klassikko-christien, johon voi uppoutua muutamaksi tunniksi.

Luin lähes kaikki christiet läpi joskus 12-13 -vuotiaana, kun lukemiseni oli pienoisessa kriisissä. Nuortenkirjat tuntuivat lapsellisilta, aikuisten kirjat usein tylsiltä, mutta jotakin oli tietysi pakko lukea, ja dekkarit tarjosivat ratkaisun: nehän olivat aikuisten kirjoja mutta helppoja ja viihdyttäviä. Aivan erityisesti pidin Christien dekkareista, koska ne eivät yleensä olleet ahdistavia (vaikka joskus kyllä pelottavia), ja koska niissä oli "vanhan ajan tunnelmaa", joka erityisesti nuoruudessa oli minulle usein hyvän kirjan mittari.

Edelleenkin palaan pari kertaa vuodessa Christien pariin kaivatessani rentouttavaa aivot narikkaan -viihdettä. Useat kirjat juonineen muistan edelleen aika hyvin – vaikka murhaajaa en aina silti muista ja saatan langeta uusintakierroksellakin samoihin Agatha-rouvan asettamiin ansoihin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Välillä kuitenkin löytyy sellaisia kirjoja, joista en muista mitään, kuten tämä Paddingtonista 16.50.

Kirja on 1950-luvun tuotantoa –ei siis aivan kultakauden Christietä, mutta kerrassaan mainio dekkari kuitenkin. Alkuasetelma on kutkuttava: rouva McGillicuddy matkustaa junalla Lontoosta Milchesteriin ja näkee ohiajavassa junassa tapahtuvan murhan. Rouva ilmoittaa tapahtuneesta junailijalle, joka kuitenkin suhtautuu kertomukseen vähintäänkin epäluuloisesti. Kaikeksi onneksi rouva McGillicuddy sattuu olemaan matkalla ystävänsä neiti Marplen luokse, ja tämä ottaa asian vakavasti ja käynnistää omat tutkimuksensa, jotka johdattavat hänet ränsistyvään Rutherford Hallin kartanoon. Kartanoa isännöi luulosairas ja äksy vanha herra, jonka lapset tuntuvat lähinnä odottavan isänsä kuolemaa ja perintöä.

Olen joskus lukenut, että Christie joutui välillä lisäämään tähtisalapoliisinsa Marplen ja Poirotin kirjoihinsa vähän väkisin, koska yleisö halusi lukea vain näiden kahden tutkimuksista. Paddingtonista 16.50 sattaisi hyvinkin olla tällainen tapaus, sillä neiti Marple on oikeastaan kirjassa lähinnä sivuosassa. Hän kyllä potkaisee tutkimuksen liikkeelle ja ratkaisee tapauksen, mutta tutkimuksia tekevät komisario Craddock (joka esiintyy myös yhdessä suosikki-christiessäni, Kuolema ilmoittaa lehdessä) sekä tarmokas nuori nainen nimeltä Lucy Eyelesbarrow. Lucy onkin mitä mainioin päähenkilö, neuvokas ja rohkea nainen, joka murhatutkimuksen lomassa hoitaa kartanon talouden ja hurmaa kaikki Rutherford Hallin miespuoliset asukkaat.

Parasta kirjassa on silti miljöö. Englanti on muuttumassa, ja se näkyy esimerkiksi siten, etteivät ihmisillä enää ole suurta määrää palvelusväkeä vaan taloihin palkataan ulkopuolista apua. Vanhoja kartanoita muutetaan kouluiksi ja hotelleiksi ja toisen maailmansodan jäljet näkyvät edelleen ihmisissä. Tapahtumapaikkana vanha kartano, josta asutaan vain muutamaa huonetta muiden rappeutuessa hitaasti, antaa koko kirjalle hiukan synkän ja alakuloisen vivahteen.

Murha on Christien kirjoissa ratkaistava arvoitus, palapeli. Harvemmin se on inhimillinen tragedia: murha kiihottaa yleensä henkilöhahmojen uteliaisuutta mutta ei juurikaan kosketa heitä tunnetasolla. Realismia kirjoista ei kannata hakea, eivätkä juonikuviotkaan aina ole kovinkaan uskottavia, jos niitä alkaa tarkemmin pohdiskella. Nuorempana muistan pitäneeni Christien juonenkuljetusta suorastaan nerokkaana – nykyään kuvailisin niitä pikemminkin nokkeliksi. Christie rakentaa tarinansa usein sillä tavalla, että ratkaisua ja murhaajaa on melko mahdoton arvata, sillä oikeita ja vääriä vihjeitä jaetaan juuri sen verran, että lukija epäilee vuorotellen lähes jokaista henkilöhahmoa. Kirjat ovat eskapistista viihdettä, ja minä nautinkin dekkarini mieluiten juuri tällaisessa muodossa.

Äänikirjan muodossa tämän parissa on viihtynyt Salla.

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 (4.50 from Paddington)
Suom. Anna-Liisa Laine
Kansi: Heikki Ahtiala
WSOY, 1968

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta


"Iida pysähtyi miehen eteen hengästyneenä.
– Apteekki, seerumia. Kyy pisti.
Ja luotiin maailma, rakennettiin pyramidit, keksittiin höyrykone sinä ohikiitävänä hetkenä kun he katsoivat toisiaan. Iida näki kaiken heti, silmien värin, että ripset olivat pitkät, ihossa vähän hiekkaa, tämä olisi nyt menoa."

Inka Nousiaisen pienoisromaani Kirkkaat päivä ja ilta liikkuu kahdessa aikatasossa, kolmea eri tarinaa seuraillen. 1930-luvun lopulla nuori opettaja Iida rakastuu ensisilmäyksellä sillalla kohtaamaansa mieheen, Eliakseen. Nykyajassa Iidan sisko Edla odottaa kuolemaa menneisyyttä muistellen, ja toisaalla nuori Viljami saa mieltään kuohuttavan tekstiviestin.

Kirkkaat päivä ja ilta on hyvin kaunis kirja – niin ulkonäöltään, tarinaltaan kuin kieleltäänkin. Ehkä hiukan liiankin kaunis minun makuuni. Kirjan tunnelma on viipyilevä ja herkkä, Nousiaisen lauseet hiottuja ja ilmavia. Paljon käytetään vertauksia: aurinko valuu taivalla kuin sula voi ja sade putoaa kuin raskas verho. Välillä lukiessani juutuin miettimään näitä vertauksia, sillä vaikka osa niistä oli osuvia, jotkut tuntuivat hiukan keinotekoisilta ja vain esteettisiltä ratkaisuilta.

Kirja on hyvin sujuva, viihdyttäväkin, ja kuten sanottua hyvin kaunis. Mutta se ei herättänyt minussa juurikaan tunteita. Luin kirjaa työmatkoilla, eikä kertaakaan lukurupeaman aikana tullut sellaista oloa, että kirjan olisi halunnut kaivaa laukusta myös kotona, vaan jaksoin vallan hyvin odottaa aina seuraavaa työmatkaa palatakseni sen pariin. Ja vaikka kirjan lukemisesta on alle viikko, se on jo aika lailla haalistunut mielessäni.

Ehkä en ole tarpeeksi romantikko innostuakseni rakkaustarinasta, jossa ensisilmäyksen jälkeen tiedetään, että kukaan muu ei ole mahdollinen. Koko romanssi oli jotenkin niin unenomainen, että epäilin jossain vaiheessa jopa Eliaksen paljastuvan vain Iidan kuvitelmaksi. Loppupuolella vielä ärsyynnyin eräästä juonenkäänteestä, ehkä siksi että se toi mieleeni samantapaisen käänteen Ian McEwanin Sovituksessa.(Sovitus ja minä emme ole parhaissa mahdollisissa väleissä.)

Tuntuu, ettei minulla ole tästä kirjasta mitään kovin järkevää sanottavaa. Lukukokemus oli etäinen, ja ehkä siksi takerruin lukiessani kaikenlaisiin pikkuseikkoihin. Mutta sellaistakin voi lukeminen välillä olla.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja jolle kirja jäi kauneudessaan hiukan vieraaksi; Morre joka ei täysin vakuuttunut; bleue jolle kirja oli herkkä ja kaunis tarina elämästä; Annika K joka suosittelee kirjaa heille jotka nauttivat kielellisistä taideteoksista; Unni johon kirja jätti jäljen; Maria joka löysi siitä kevään kauneimman kirjan ja Sara joka haluaa lukea lisää Nousiaista.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Kansi: Satu Ketola
Siltala, 2013

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Synttäriarvonta!

Luetut, lukemattomat täytti viikko sitten jo kaksi vuotta. Sen kummempia juhlapuheita en aio pitää – toteanpa vain että bloggaamisesta on tullut kahden vuoden aikana olennainen osa lukemista ja lukukokemusta ja rakas harrastus.


Lukijat ja kommentit ovat tietysti tärkeä osa bloggaamista ja yksi syy siihen, että blogin parissa viihtyy niin hyvin. Siispä kiitoksena luvassa on pieni kirja-arvonta. Poimin hyllystäni joitakin hiukan erityyppisiä kirjoja, joiden toivon löytävän uusia lukijoita. Kaikki voivat osallistua arvontaan ja tavoitella niin montaa kirjaa kuin vain haluavat. Voit siis osallistua vain yhden kirjan arvontaan tai vaikka kaikkien, jos niin haluat. Arvonnassa lainaan ainakin Kirsin käyttämää kätevää kommenttilaatikkosysteemiä, eli teen kaikille kirjoille kommenttipuolelle oman osion, jossa voi ilmottautua mukaan arvontaa.


Arvon seuraavat kirjat:

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kari Hotakainen: Syntisäkki
Kjell Westö: Isän nimeen
Anna Kortelainen: Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa
Susan Fletcher: Meriharakat (pokkari)
Kurt Vonnegut: Teaurastamo 5 (pokkari)
Salla Simukka Punainen kuin veri
Ursula K. Le Guin: Läntisen rannan aikakirjat -sarja (sisältää kirjat Näkemisen lahja, Sanan mahti ja Muistamisen taito)

Arvonta-aikaa on ensi viikon sunnuntaihin asti, ja arvon voittajat maanantaina, 22.7. Onnea arvontaan!

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

F.H. Burnett: Pikku prinsessa


" – Katso, Saara taas aloitti, – lattialla voisi olla paksu pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja kysyisivät, saisivatko tulla sisään."

Rakastin lapsena F.H. Burnettin Pikku prinsessaa, ja nyt luettuani sen aikuisen silmin, kirja oli ilokseni säilyttänyt suuren osan lumovoimastaan. Tarina itsessään on varsin yksinkertainen "rikkauksista ryysyihin ja takaisin" -kertomus, mutta Burnett maustaa sen viehättävillä yksityiskohdilla ja ihastuttavalla tunnelmalla,jotka tekevät kirjasta unohtumattoman.

Saara Crewe on satumaisen rikas pikkutyttö, joka saapuu oppilaaksi lontoolaiseen tyttöjen "valiokouluun". Isän omaisuus takaa Saaralle koulussa erityiskohtelun: suuren ja kauniin huoneen, kalliita tavaroita sekä opettajien ja koulutovereiden huomion. Kirjoihin ja mielikuvitusleikkeihin mieltynyt Saara miettii joskus, että rikkaus ja hyvät olot tekevät kilttinä olemisesta hänelle liiankin helppoa – elämä ilman vastoinkäymisiä tarkoittaa, ettei Saara voi koskaan tietää, onko hän oikeastaan herttainen vai kamala lapsi. Saara on kuitenkin väärässä, sillä pian häntä kohtaa vastoinkäymisistä pahin: hänen isänsä kuolee vararikon tehneenä. Ilman omaisia tai rahaa jäänyt Saara alennetaan tähtioppilaasta piikatytöksi, jolla on ilonaan enää mielikuvituksensa ja kolme uskollista ystävää.

Lapsena minusta oli ihanaa lukea kaltoin kohdelluista päähenkilöistä, ankarista ja epäoikeudenmukaisista opettajista tai holhoojista, karuista ja köyhistä oloista ja jalostavasta kärsimyksestä. (Jotta tällaiset asiat olisivat ihania, niihin täytyi tietysti liityä myös onnellinen loppu ja päähenkilö, jonka puolelle saattoi asettua maailman vääryyksiä vastaan.) Lastenkirjoissa ja tyttökirjaklassikoissa tällaisia kuvioita onneksi riittää, joten sain usein mahdollisuuden tyydyttää haluani piehtaroida kurjissa kohtaloissa. Ja Pikku prinsessa on piehtarointia parhaasta päästä. Saaran kurjuutta korostaa se, että lukija saa ensin todistaa hänen ylelliset loiston päivänsä, ja köyhäläis-Saaran kohtelu on todellakin epäinhimillisen julmaa. (Merkille pantavaa on se, että Burnett kuvaa sivulauseissa myös lapsia, joille vielä kurjemmat olot ovat olleet arkipäivää koko elämän ajan. Kirjassa toki näillekin lapsille käy loppujen lopuksi Saaran vaikutusvallan vuoksi hyvin, mutta todellisuudessahan näin ei tapahtuisi.)

Saara on jokseenkin täydellinen pikkutyttö, mutta ainakaan minua hän ei ole koskaan ärsyttänyt – toisin kuin jotkut muut moitteettomat tyttökirjahahmot. Ehkä syynä on se, että kunnollisuudestaan huolimatta Saara ei suinkaan ole yleisesti rakastettu. Tyttökoulun johtajatar inhoaa häntä alusta asti eivätkä koulutoverit muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kiinny häneen syvästi. Saara on rikkautensa päivinäkin pikemminkin itseensä sulkeutunut erakko, ja kaikki hänen ystävänsä ovat jonkinlaisia hylkiöitä. Toisaalta Saara ei myöskään ole kovin moniulotteinen henkilöhahmo, ja oikeastaan kirjassa on pääosassa pikemminkin Saaran tarina kuin tyttö itse. Ja se tarina riittää ihastuttamaan. Se, kuinka Saaran ankea ullakkokamari alkaa öisin pikkuhiljaa muuttua unelmien satulinnaksi, ei voi olla lumoamatta ainakaan lapsenmielistä lukijaa.

Pikku prinsessa on myös hieno ylistys mielikuvituksen voimalle. Saara selviytyy elämästä juuri kuvitelmiensa avulla. Rikkaana mutta rakkaasta isästään erotettuna lapsena hän kuvittelee olevansa oikea prinsessa: ja Saaralle tämä merkitsee ennen kaikkea hienoa ja hyväsydämistä käyttäytymistä. Köyhänäkin Saara haluaa pitää kiinni prinsessamaisesta käyttäytymisestä, ja lisäksi mielikuvitus tulee avuksi silloin, kun Saara ei muuten jaksa pitää päätään pystyssä. Mutta silloin, kun nälkä, yksinäisyys tai väsymys käyvät liian raskaiksi, edes Saara ei löydä apua kuvitelmista. Mielikuvitus on lahja, johon kaikkein köyhimmillä ei ole varaa, tuntuu Burnett sanovan. Mutta aina, kun tilanne ei ole täysin toivoton, Saara muuttaa kuvitelmillaan maailman toisenlaiseksi – ja joskus kuvitelmat myös toteutuvat.

Pikku prinsessan ovat lukeneet myös Jokke, jossa kirja herätti ajatuksia sattuman ja kohtalon merkityksistä ja Emile, jonka mielestä kirja oli naiiviudestaan huolimatta ihastuttava.

F.H. Burnett: Pikku prinsessa (A Little Pincess, 1905)
Kansi: Aimo Virtasalo
WSOY, 1974

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Lukumaratonin summausta


Maratoonari on päässyt maaliin väsyneenä mutta onnellisena. Myös tämä elämäni toinen lukumaraton oli ihana kokemus, ja olen varma ettei maratoonaaminen jää tähän. On mahtavaa omistaa vuorokausi (lähes) pelkälle lukemiselle, kulkea kirjasta kirjaan pysähtymättä, unohtaa muu maailma.

Nyt kun takana on jo kaksi maratonia, voin jonkin verran vertailla kokemuksia, mutta kerrotaan ensin tilastofaktat. Luin yhteensä seitsemän kirjaa ja 1033 sivua. Ja kirjathan olivat:

Kristina Carlson: William N. päiväkirja, 153 s.
Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema, 97 s.
Erich Segal: Love Story, 154 s.
Tommi Melender: Yhden hengen orgiat, 172 s.
Eeva Kilpi: Kuolinsiivous, 117 s.
Banana Yoshimoto: Kitchen, 172 s.
Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta, 166 s.

Ensimmäisellä maratonilla luin kahdeksan kirjaa ja 1324 sivua. Osaksi ero selittyy sillä, että ensimmäisellä maratonilla minulla oli useampi varsin väljästi taitettu kirja. Suurempi ero kuitenkin oli se, että otin maratonin tällä kertaa rennommin. Pidin enemmän pikku taukoja, valitsin kirjoja tuumiskelevammin ja nukuinkin vähän pidemmät yöunet. Lisäksi otin valokuvia kirjoista (ja eväistä!), mitä en viimeksi tehnyt. Hiukan jännitti, kun aloin laskea sivumääriä, pääsisinkö yli 1000 sivun (jota ilmeisesti pidän jonkinlaisena tavoitemääränä), ja niukasti pääsin. Rennommallakin otteella ehtii siis lukea melkoisesti. Viimeksi muistan myös olleeni maratonin jälkeen pari tuntia aivan puhki, mutta nyt olen ollut pikemminkin raukean väsynyt.

Yksi mukavimmista asioista maratonilla on lukuvalintojen tekeminen suorituksen aikana. Siinä voi yllättää itsensäkin: vaikka tälläkin kertaa olin etukäteen aavistellut, mitä kirjoja ainakin tulisin lukemaan, eivät ennakkoaavistelut nytkään pitäneet läheskään joka kirjan kohdalla paikkaansa. Viimeksi luettu kirja vaikuttaa kuitenkin aina siihen, mitä seuraavaksi tekee mieli lukea, ja tilanne elää koko ajan. Kirjojen välille syntyy myös odottamattomia siltoja: nyt hyomasin jo maratonin aikana, että kuolema oli aiheena vahvasti läsnä useimmissa kirjoissa. En ollut todellakaan valinnut kirjoja alunperin tällä periaatteella, ja oli aika jännittävää huomata yhden teeman nousevan niin vahvasti esiin.

Pidin kovasti oikeastaan kaikista tämä maratonin kirjoista. Segalin Love Story ei toki ole mikään kirjallisuuden mestariteos, mutta omalla tavallaan se oli viehättävä, ja sopi juuri omalle paikalleen maratonissa erinomaisesti. Kaikkein eniten pidin Carlsonista, de Beauvoirista ja Kilvestä.

Tiedän, että moni aikoo vielä tänä kesänä maratoonata, joten annan vielä muutaman konkarin vinkin:

- Kokoa riittävästi kirjavaihtoehtoja maratonia varten. Kirjojen valitseminen lukupinosta on hauskaa, vaikka harmittaisikin, kun kaikkea ei ehdi millään lukea.

- Panosta eväisiin! Ainakin jos olet herkutteluun taipuvainen. Mutta maratonin aikana tulee oikeasti nälkä, joten tankkaus on tärkeää jaksamisen kannalta.

- Vaihda lukupaikkoja ja -asentoja. Maratonin aikana jäykistyy väistämättä, mutta pieni liikkuminen ja venyttely virkistää niin kehoa kuin mieltäkin!

- Uuden kirjan alussa voi esiintyä pieniä keskittymisvaikeuksia. Älä hätäile, vaan lue rauhallisesti eteenpäin. Kirja lähtee kyllä rullaamaan.

-Valitse erilaisia kirjoja. Faktaa, fiktiota, novelleja, esseitä, vakavaa ja kevyttä. Vaihtelu tekee hyvää!

- Älä vilkuile liikaa kelloa.

- Nauti!

perjantai 5. heinäkuuta 2013

24h-lukumaraton on täällä taas!


Kirjapinot on kasattu ja kaapit täytetty erilaisilla herkuilla. Lukumaraton on valmis alkamaan.

Ensimmäisellä maratonilla viime vuonna halusin lukunautinnon lisäksi testata rajojani: kuinka paljon vuorokaudessa oikeastaan pystyy lukemaan. Tällä kertaa haluan keskittyä ennen kaikkea siihen nauttimiseen. En siis lähde tavoittelemaan vanhoja sivumääriä tai rikkomaan ennätyksiä. Aion lukea, fiilistellä ja heittäytyä kirjojen vietäväksi. Jos jossain välissä huvittaa tehdä jotakin muuta kuin lukea, sallin senkin itselleni. (Tällä hetkellä tosin tuntuu siltä, että haluaisin lukea kaikki lukupinossa odottavat kirjat...)

Aloitan maratonin 16.30. Ensimmäiseksi kirjaksi olen valinnut Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan. Aurinko paistaa vielä hetken parvekkeellemme, joten aloittelen lukemista siellä.

Ihanaa! Tätä on odotettu!

Klo 18.10

Pidin Willliam N. päiväkirjasta valtavan paljon. Haikean hymyilyttävä kirja vanhasta erakosta, joka miettii: "Yksinäisyys ei ole apeaa eikä surullista, mutta joskus se on ikävää, ja minä päättelen tämän johtuvan seurasta, jossa olen yksin." Voi! Vaikka kirjan William N. on melkoinen mörökölli ja varmasti vaikea ihminen, oli tässä vanhassa jäkälätutkijassa jotakin hyvin sydämeenkäypää. Ja Carlsonin tekstistä pidin kovasti: yksinkertaista kauneutta ja viisautta.

William N. piti päiväkirjaansa Pariisissa, ja taidankin jatkaa ranskalaisissa tunnelmissa ja lukea seuraavaksi Simone de Beauvoirin Lempeän kuoleman, joka kertoo de Beauvoirin äidin kuolemasta. Pieni kirja, mutta epäilen sisällön olevan painavaa. 

Klo 20.30


Olen lukenut melkein koko de Beauvoirin suomennetun tuotannon – niin romaanit, muistelmat kuin myös Toisen sukupuolen – mutta Lempeä kuolema on saanut odotella lukemista tähän asti. Se (kuten suurin osa de Beauvoirin kirjoista) olisi löytynyt vanhempien kirjahyllystä,  kun nuorena ahmin Simonen kirjoja, mutta aihe taisi silloin tuntua ahdistavalta, enkä koskaan myöhemminkään tullut tarttuneeksi kirjaan. Mutta olen iloinen, että se on nyt luettu. Koska olen lukenut de Beauvoiria 14-vuotiaasta lähtien (jotkut kirjat useampaankin kertaan) hänen kirjailijaäänensä on minulle hyvin tuttu, ja Lempeää kuolemaa lukiessa tuntui kuin olisi tavannut vanhan tuttavan.
 
Vaikka de Beauvoir kuvaa äitinsä syöpää ja kuolinkamppailua kaunistelematta kuoleman julmuutta ja väkivaltaisuutta, kirjasta löytyi sitä otsikon lupaamaa lempeyttäkin. Simonen suhde äitiinsä ei ollut ongelmaton, mutta äidin sairaus ja kuoleman odottaminen tuntui lähentävän heitä. Ja vaikka äidin kuolinkamppailu oli usein kivulias ja täynnä pelkoa, siinäkin oli onnelliset hetkensä: voimakkaat elämänilon aallot, tutustuminen omaan itseensä, muodollisten kulissien katoaminen, tytärten lohduttava läsnäolo. Omalla tavallaan kirja oli jopa lohdullinen.

Lempeä kuolema oli vain 97 sivua pitkä, mutta luin sen varsin hitaasti. Aihe tuntui vaativan viipyilevyyttä. Tein myös pientä välipalaa: teetä, voileipiä ja mansikoita.

Maraton sujuu hyvin, mutta seuraavaksi haluaisin ehkä lukea jotakin kepeää, missä ei käsitellä yksinäistä vanhuutta tai kuolemaa.

Klo 23.15

En tiedä, mitä mieltä Tommi Melender olisi siitä, että kepeän lukemisen kaipuussani tartuin hänen esseekokoelmaansa Yhden hengen orgiat. Mutta tavallaan kirja kyllä on minusta kepeää (tai mukavaa tai hauskaa) luettavaa koska on hauska lukea kirjoituksia kirjoista. Toisaalta Melender kyllä kirjoittaa varsin painavaa asiaa, eikä kirjaa noin vain lukaista ohi mennen. Lukemisesta tekee hiukan haastavaa myös se, etten juurikaan tunne Melenderin käsittelemiä kirjailijoita. Tykkään kyllä tästä kovasti, ja kirjan pariin täytyy palata maratonin jälkeenkin, että voi paremmin perehtyä sem ajatuksiin.

Luin kirjaa noin kaksi kolmannesta mutta loput säästän myöhemmäksi, ettei tule esseeähkyä. Tähän mennessä olen päätynyt siihen, että Melender on nuori kapinallinen, romantikko, ehdottomuuteen taipuvainen ja rakastaa kirjoja ja kirjailijoita. Mutta vain tiettyjä kirjoja ja kirjailijoita.

Melenderin seurassa nautin lasin valkoviiniä kera keksien ja juustojen. Vielä ei ole aika mennä nukkumaan, joten taidan ottaa toisen lasin viiniä ja tarttua Love Storyyn.  

Klo 1.20 

Kepeydestä puheen ollen, Love Story jos mikä on kepeä. Sen traaginen loppukin on niin suloisen pehmeä, ettei sillä ole todellisuuden kanssa juurikaan tekemistä. Mutta eipä tämä kirja varmasti siihen pyrikään. Romantiikkaa ja nokkelaa sanailua ja viihdettä – ja aika viehättävää sellaista. Täydellistä lukemista keskiyön tunneille.

Nyt taidan pikku hiljaa siirtyä nukkumaan. Otan jonkun kirjan vielä hetkeksi lueskeltavaksi, ja aamulla maraton jatkuu.  

Kiitos kaikille kommenteista ja kannustuksesta!  

 Klo 11.00


Heräsin yhdeksän maissa, ja luin Melenderin esseet loppuun. Todella mielenkiintoinen kirja, jonka herättämiin ajatuksiin täytyy palata paremmin omassa postauksessa. Ajatuksia kirja nimittäin herätti. Kirjassa Melender ei vaikuttanut ihan niin jyrkältä ja provosoivalta kuin blogissaan (jota tosin seuraan aika satunnaissesti – ehkä blogikaan ei olisi niin ehdoton, jos sitä lukisi säännöllisesti), mutta oli kirjassakin vähän sellaista henkeä, että hyvää kirjallisuutta on se kirjallisuus josta juuri Melender sattuu pitämään. Mutta kukapa meistä ei ajattelisi niin...

Runon ja suven päivä on alkanut hiukan pilvisenä, mutta juuri nyt näyttäisi kirkastuvan. Runon päivä ohjasi aamun kirjavalintaani, joka oli Eeva Kilven Kuolinsiivous. Olen tänä vuonna pikku hiljaa lukenut Kilven runokokoelmaa Perhonen ylittää tien, ja ihastunut koko ajan enemmän hänen tapaansa ajatella ja kirjoittaa. Kuolinsiivous syvensi ihastusta. Se koostuu päiväkirja-ajatuksista vuosilta 1984-2011 ja sisältää mietteitä, runoja ja arkista elämää. Aivan ihana kirja, täynnä surua, elämäniloa, ikävää, viisautta, ahdistusta ja kauneutta. Täman kirjan pariin täytyy palata varmasti vielä monesti.

Maratonaikaa on vielä jäljellä viitisen tuntia, eli pari kirjaa ehtii vielä varmaan lukea. Seuraavaksi tekisi mieli tarttua joko Le Guiniin, Yoshimotoon tai Nousiaiseen.

Klo 13.45

Valitsin sitten Banana Yoshimoton Kitchenin luettavaksi. Vallan viehättävä kirja ja jotenkin ihastuttavan japanilainen kaikessa ilmavassa unenomaisuudessaan. Kirjassa oli kolme pientä tarinaa, joista varsinkin keskimmäisestä Täysikuusta pidin kovasti. Olen jotenkin päätynyt lukemaan maratonilla useita kirjoja, joissa kuolema on tavalla tai toisella läsnä – niin tässäkin. Se, miten kirjassa käsiteltiin kuolemaa, kaipuuta, nuoruutta (ja ruokaa) toi myös mieleeni Murakamin, mikä ei luonnollisesti ole huono asia.

Luin kirjaa parvekkeella, eväänä kirjaan sopivasti vihreää teetä. Aurinko paistoi ihanasti. Ja sitten alkoikin varoittamatta sataa lotisten. Kesä.

Vielä on aikaa yhdelle kirjalle. Lähdenkin siis valitsemaan sitä. Valinta on syytä tehdä huolella, jotta maraton päättyy sopivaan kirjaan!

Klo 16.30

 
Viimeiseksi maratonkirjaksi valitsin Ursula K. Le Guinin Maanpakolaisten planeetan. Rakastan Le Guinia, ja pidin tästäkin kirjasta kovasti. Aiheena tässä (kuten monessa muussa Le Guinin kirjassa) olivat päällimmäisenä ennakkoluulot ja muukalaisviha, ja myös ihmisten välinen kommunikaatio ja yhteys. Hieno pieni kirja, jossa oli myös aika suloinen rakkaustarina. Tähän oli hyvä lopettaa.

Viimeisen rupeaman aikana ukkosti ja satoi oikein kunnolla. (Sää on ollut kovin vaihteleva maratonin aikana.) Myös pieni nälkä yllätti, joten tein itselleni kesäisen herkkusalaatin. Nyt taitaa olla aika hiukan lepäillä ja varmaan myös syödä jotain tuhdimpaa. Kunhan olen hiukan palautunut, kirjoitan vielä pienen yhteenvedon maratonista. En itsekään vielä tiedä, kuinka paljon tarkalleen sivumäärällisesti luin, mutta ainakin luin erinomaisia kirjoja!

Kiitos seuraamisesta: jokainen kommentti on ilolla luettu, ja vastailen niihin myöhemmin. 

torstai 4. heinäkuuta 2013

Huomenna lukumaratoonataan!

Vuosi sitten suorittamani 24 tunnin lukumaraton oli mahtava kokemus – yhtään liioittelematta voin sanoa että jopa yksi kesän huippuhetkistä. Tiesin heti maratonin jälkeen, että tulen maratoonaamaan toistekin, kunhan tilaisuus tarjoutuu. Ja nyt se on tarjoutunut. Olen koko viikonlopun yksin kotona, ja luonnollisesti suuntaan siis vuorokauden mittaiselle lukumatkalle.

Kirjoja olen haalinut sekä omasta hyllystä että kirjastosta, ja seuraavanlaisen kasan olen saanut koottua.

Simone de Beauvoir: Lempeä kuolema
Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri
Ursula K. Le Guin: Maanpakolaisten planeetta
Tua Harno: Ne jotka jäävät
Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä
Yasunari Kawabata: Lumen maa
Eeva Kilpi: Kuolinsiivous
Tommi Melender: Yhden hengen orgiat
Inka Nousiainen. Kirkkaat päivä ja ilta
Per Petterson: Hevosvarkaat
Maria Peura: Valon reunalla
Leena Rantanen: Puolen tunnin loma
Erich Segal: Love Story
Carol Shields: Tavallisia ihmeitä
Tom Stoppard: Rosencrantz and Guildenstern Are Dead
Vendela Vida: Rakastavat
Banana Yoshimoto: Kitchen

Listalla on hyväksi havaittuun tapaan useampi ohuehko kirja. Poikkeuksena Shieldsin novellikokoelma, mutta sitä en missään nimessä aio lukea kokonaan, vaan mahdollisesti nautiskella novellin silloin tällöin välipalana. Lukkoonlyötyjä lukusuunnitelmia en ole tehnyt, sillä vaikka tietyt kirjat tuntuvat tällä hetkellä erityisen houkuttelevilta, huomasin viime maratonilla, että suunnitelmat elävät suorituksen aikana fiiliksen mukana. Vinkkejä ja toiveita lukuvalintojen suhteen voi kuitenkin esittää.

Aloitan maratonin huomenna joskus iltapäivällä, neljän tai viiden maissa. Tällä hetkellä huolta aiheuttaa vain se, etten ole vielä ehtinyt hankkia lainkaan maratoneväitä! Kunnollinen tankkaus on kuitenkin oleellinen osa hyvää suoritusta, eli huomenna täytyy tulla herkkukaupan kautta kotiin. Muuten odotan maratonia innoissani ja iloisin mielin.

Tervetuloa seuraamaan!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret

 
"Kuinka käy nyt kirjoittamisen? Kuinka käy runojen, syntyykö niitä enää, ja millä eväillä, millä innoituksella? Mieli on riekaleina, syyllisyys ja uhma vuorottelevat, mietin, omistanko oman elämäni ja omat tunteeni ja mikä on velkasuhde tehtyjen tekojen ja mielenrauhan välillä.

Rankaisen itseäni muistelemalla niitä harmonian täyttämiä iltoja, kun Laurin kanssa istuimme ja keskustelimme runoista. Puhetta oli usein siitäkin taianomaisesta asiasta, jota ihmettelimme: miten runossa sanomatta jätetty voi lumota lukijan? Millä tavoin sanat taas kertovat siitä mikä jää salaan?"

Katri Vala ja Elina Vaara. Kaksi pientä runotyttöä joista kasvoi kaksi runoilijaa. 1920-luku, Tulenkantajat ja modernismin nousu. Kieltolaki, gramofonit joissa soi jazz tai ooppeera, Helsingin kahvilat ja salakapakat, valvotut kesäyöt joiden aikana hurmaannutaan terälehtensä avaavien kukkien tuoksusta. Köyhyys, kamppailu toimeentulon eteen, kysymys siitä, miten yhdistää runous ja arki.

Satu Koskimiehen Hurmion tyttäret on ihastuttava kirja kahdesta runosiskoksesta, Katri Valasta ja Elina Vaarasta. Kirja seuraa heidän elämäänsä pääasiassa läpi kuohuvan 1920-luvun, vaikka ensimmäisessä luvussa luodaan myös katsaus tyttöjen (silloin vielä nimiltään Karin ja Kerttu) lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Tarina etenee naisten vuoropuheluna, katkelmina jotka voisivat olla kenties päiväkirjamerkintöjä, kenties vain ajatusten virtaa. Naiset tutustuvat nuorina aloittelevina runoilijoina, löytävät toisistaan sielunkumppanuutta, mutta elämä  – ja runous – kuljettavat heitä eri suuntiin. Sielunsisaruutta koettelevat rakkausseikkailut, kun Tulenkantajien nuoret miesrunoilijat saavat kummankin naisen värisemään, ja myös kilpailu runoudessa hiertää välejä: nouseeko runouden kukkuloilla korkeammalle vapaan mitan ja modernin runouden papitar vai riimeihin ja musiikin rytmiin uskova lumottu prinsessa?

Kirjan tunnelma on ihanan vanhahtava mutta silti elävä. Koskimies tavoittaa hyvin vanhanaikaisen kielen koukerot ja 20-luvun muoti-ilmaukset. Tekstikatkelmat nostavat esiin välähdyksenomaisia kuvia ja tunnelmapaloja: Olavi Paavolainen faunin asussa runoilijoiden juhlissa; alastonuintia kesäyössä; Katri Valan yksinäiset talvi-illat Ilomantisissa, kaukana kirjailijakollegoista. Koskimies ei kuvaile tai selitä liikaa, vaan jättää rivien väliin tilaa ja kiihottaa näin lukijan mielikuvitusta: mitä jää kertomatta, mitä kaikkea ihmissuhdekiemuroiden sisällä tapahtui?

Eikä pidä unohtaa runoutta! Vaikka Vaara ja Vala ihastuvat, rakastuvat ja pettyvät, runous kulkee aina mukana. Runojen kautta kommunikoidaan ihastuksille, ja niissä käsitellään päättyneet suhteet. Runoudesta keskustellaan kahviloissa ja kirjeitse, pohditaan sen mutotja, suuntaa ja kehitystä. Pidin siitä, että Koskimies kirjoittaa päähenkilöistään nimenomaan runoilijoita ­ – naisia joille sanat, kielikuvat ja oikean ilmaisun etsiminen ovat elintärkeää ravintoa. Mutta pelkiksi kaunosieluiksi Koskimiehen runotytöt eivät jää: nämä naiset rakastivat, tekivät virheitä, kärsivät ja ahersivat.

Hurmion tyttäret oli hiljaisella tavalla intohimoinen lukukokemus. Sellainen kirja, jonka pariin voisin kuvitella palaavani vielä useasti. Ja kirja, joka väistämättä herätttää halun lukea runoja ja juhlia läpi yön.

Hurmion tyttäret on ihastuttanut myös Lurua, Jenniä ja Leenaa.

Satu Koskimies: Hurmion tyttäret
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2009