torstai 31. tammikuuta 2013

Kahdeskymmenesseitsemäs viikko musiikkia ja kirjoja

Tämän päivän tärkein blogitehtävä on ajastaa huomiseksi omat ehdokkaani Blogistanian Globaliaa eli viime vuoden parhaan käännöskirjan palkitsemista varten. Siinä sivussa kuitenkin vastaukset taas yksiin kirjallisiin ja musiikillisiin kysymyksiin. Kirjallinen kysymys kuuluu:

Yllättävin juonenkäänne tai kirjanlopetus?

En ole yllättävien juonenkäänteiden ylin ystävä. En mitenkään vastusta niitä, mutta harvoin ne myöskään ovat kirjoissa minulle Se Juttu. Joissakin kirjoissa (kuten dekkareissa) yllätykset toki ovat paikallaan, mutta liiallinen yllätyksellisyys voi myös kääntyä itseään vastaan. Monesti yllätykset ovat minusta joko ennalta-arvattavia tai yksinkertaisesti epäuskottavia. Yllätyskäänteet eivät taida tehdä minuun kovin suurta vaikutusta, koska minun on oikeasti hyvin hankala nimetä yhtä tiettyä kirjallista yllätystä, joka olisi tehnyt todella suuren vaikutuksen. Esimerkiksi Sarah Watersin kirjoissa on hienoa ja yllätyksellistä juonenkuljetusta, ja kyllä myös vanha kunnon Agatha Christie osaa kieputtaa lukijaa vaikka kuinka monen yllätyskäänteen ympäri. Mutta ehkä kuitenkin kaikkein säväyttävin ja mieleenpainuvin yllätys on ollut se, kun Veljeni Leijonamielessä selviää, kuka on Kirsikkalaakson kavaltaja...

***

Musiikkipuolella kysytään minkä kappaleen haluaisit osata soittaa jollakin soittimella? En voi väittää, että jatkuvasti haaveilisin minkään tietyn kappaleen soittamisesta, mutta olisihan Chopinin Minuuttivalssi tietysti aika hauska hallita.




sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Doris Lessing: Erittäin kissamaista


"Harmaan kissan silmissä välkkyi jadeperhosen siipien vihertävä hohde aivan kuin taiteilija olisi sanonut: onko olemassa mitään yhtä sulokasta, yhtä hienostuneen siroa olentoa kuin kissa? Mitään toista vielä keveämpää ilmanhengen olentoa? Mikä siivekäs laji on lähinnä kissan kaltainen? Perhonen, perhonen tottakai! Ja muistona tästä näkemyksestä kissan silmiin  kätkeytyy, viitteenomaisena heijastumana ja puolileikkisästi silmäripsien takaa pilkahtaen, ohuen, ruskean silmäluomen alle kadoten keimailevan kissamaisuuden tavoittamaton lumo."

Olen luokitellut Doris Lessingin mielessäni "vaikeaksi" kirjailijaksi. Tämä maine on luultavasti syntynyt siitä, että olen joskus paljon nuorempana yrittänyt lukea jotakin Lessingiltä (muistaakseni ainakin Ruoho laulaa -kirjaa), enkä ole saanut kirjasta mitään otetta. Olen suhtautunut Lessingiin kunniottavalla pelolla, ja samanaikaisesti ajatellut että jossain vaiheessa Lessingiä täytyy kyllä yrittää taas lukea. Tämä kissakirja ei taida edutaa Lessingiä aivan tyypillisimmillään, mutta se tarttui mukaan kirjastosta ja valikoitui siis ensimmäiseksi loppuun asti lukemakseni lessingiksi. Ja vaikka en kenties vielä tämän luettuani ole saanut kovin hyvää kuvaa Lessingin kirjailijalaadusta, kynnys tarttua muihin Lessingin kirjoihin on ainakin nyt madaltunut huomattavasti. Erittäin kissamaista oli nimittäin kerrassaan viehättävä kirja, jossa ihastuin niin kissakuvauksiin, kuin Lessingin kertojaääneen.

Erittäin kissamaista (joka on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Kissoista) kertoo Lessingin elämästä kissojen parissa. Se kuvaa lapsuudenaikaisia kissakokemuksia Afrikassa, jossa Lessingin perheellä oli lukuisia kissoja, jotka lisääntyivät rajoittamattomasti, joita jouduttiin lopettamaan joukoittain, ja jotka välillä villiintyivät ja liittyivät alueella elävien rumien ja haisevien villikissojen joukkoon. Erityisesti kirja kuitenkin kertoo kahdesta naaraskissasta 1960-luvun Lontoossa: harmaasta ja mustasta kissasta, joiden persooniin Lessing pureutuu kissanystävän omistautuvalla ja palvovalla asenteella. Hän kuvailee kissojen oikkuja, keimailua ja erikoisia tapoja, kahden kissan välistä kilpailuasetelmaa ja kissojen arvoituksellisuutta.

En tiedä, kuinka paljon tästä kirjasta saisi irti lukija, joka ei ole kissaihminen - ehkä tällainen lukija ei jaksaisi kiinnostua ylistyslauluista kissantassuille tai kissojen nirsojen ruokatapojen kuvauilusta. En myöskään uskaltaisi suositella kirjaa kaikkein herkimmille kissaihmisille, sillä kirja ei missään nimessä ole pelkkää suloista kissanylistystä. Erityisesti kirjan alun kuvaukset Afrikan vuosista ovat jopa julmaa luettavaa, ja muutenkin kirjasta löytyy  kuolemaa ja sairauksia ja kissanpentujen lopettamista. Kirja saa myös miettimään kissan asemaa lemmikkinä: missä määrin kissa saa lemmikkinä olla kissa - eläin - ja missä määrin se on inhimillistetty lemmikki. Lessinginkin asenteessa voi nähdä kummatkin puolet: kissat ovat toisaalta hemmoteltuja prinsessoja, joille syötetään herkkuja, toisaalta piittaamattomia petoja, jotka ikuisesti säilyvät ihmiselle arvoituksina.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni, Zephyr ja Naakku.

Doris Lessing: Erittäin kissamaista (Particularly Cats, 1967)
Suom. Sinikka Buckley
Kirjayhtymä, 1988

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Susan Cain: Hiljaiset - Introverttien manifesti


Susan Cainin Hiljaiset-kirjan alkupuolella on leikkimielinen kysely, jonka avulla voi testata, kuinka introvertti on. Kysymykset ovat esimerkiksi sellaisia kuin "Ilmaisen itseäni usein mieluummin kirjoittamalla" ja "En pidä ristiriitatilanteista". Mitä useampaan kysymykseen vastaa "kyllä", sitä introvertimpi todennäköisesti on. Itse vastasin 20 kysymykseen myöntävästi 17 kertaa. Ei siis ihme, että pidin tästä kirjasta ja löysin introverttien puolustuspuheenvuorosta paljon tuttuja asioita ja mielenkiintoista pohdittavaa.

Tämä kirja on siis tosiaan nimenomaan introverttien arvonnostatusta ja maineen palautusta. Cain kumoaa kirjassaan monia introvertteihin yhdistettyjä uskomuksia: introvertit eivät esimerkiksi ole ihmisvihaajia, epäsosiaalisia tai ujoja. Jotkut introvertit saattavat olla kaikkea tuota, mutta mikään yksittäinen ominaisuus ei ole tyypillinen kaikille introverteille - tai kaikille ekstroverteille. Yksi Cainin kirjan ansioista olikin minusta se, että Cain pyrkii välttämään liiallista yleistystä. Kuvailtuaan jotakin introverteille tyypillistä ominaisuutta tai toimintamallia, hän muistuttaa ettei esimerkki päde kaikkiin introvertteihin. Ja kerrottuaan laajasti siitä, miksi introvertit voivat olla erinomaisia johtajia ja esimiehiä, hän toteaa ettei tämä tarkoita, etteivät ekstrovertit olisi hyviä johtajia - mutta introvertit ja ekstrovertit johtajat menestyvät yleensä erilaisissa ympäristöissä ja erilaisten persoonien parissa työskennellessään.

Myös eläinmaailmassa on omat introverttinsä ja ekstroverttinsä, ja tutkimuksissa on todettu, että erilaiset olosuhteet suosivat erilaisten eläintyyppien selviytymistä: joskus on hyvä sännätä kuono edellä kohti taistelua, mutta toisinaan vierasta tilannetta on hyvä tarkkailla piilopaikasta. (Kirjaa lukiessani oivalsin, että toinen edesmenneistä kissoistani ei ollutkaan vain arka ja pelokas vaan aivan selvästi introvertti: omissa oloissaan viihtyvä, uusiin ilmiöihin epäluuloisesti suhtautuva ja hiljainen. Toinen kissa taas oli meluisa ja huomionkipeä ekstrovertti.) Yhteisö siis tarvitsee sekä introverttejä että ekstroverttejä. Kuitenkin elämme maailmassa, jossa ekstroverttejä usein arvostetaan ja suositaan: tämä näkyy niin seuraelämässä, opiskelu- ja työmaailmassa kuin vanhempien ja lapsien suhteissakin.

Yksi kirjan mielenkiintoisista näkökulmista oli ujouden ja introversion suhde. Ominaisuudet muistuttavat toisiaan, mutta eivät ole sama asia. Ujous on sosiaalisten tilanteiden pelkoa - ominaisuus, jonka ujo ihminen itse kokee tuskallisena, ja josta on hyödyllistä pyrkiä eroon. Introversio taas on persoonallisuuden tärkeimpiä määrittäjiä, ominaisuus joka vaikuttaa ihmisen tapaan toimia ja ajatella. Introversio ei sinänsä ole tuskallista, mutta se voi tuntua tuskalliselta yhteisössä, joka kannustaa tai jopa painostaa ekstroversioon. Monet introvertit oppivatkin käyttäytymään kuin ekstrovertit menestyäkseen tai vain pärjätäkseen - mutta tällainen oman perimmäisen olemuksen kieltäminen voi olla hyvin kuluttavaa ja jopa vaarallista. Cain neuvookin, että introverttien kannattaa käyttäytyä kuin ekstrovertti vain silloin, kun se edistää heille tärkeää asiaa - oli kyseessä sitten poliittinen aate tai unelmatyö.

Cainin kirja ei opettanut minulle, että olen introvertti - sen tiesin jo ennen kirjan lukemista - mutta se sai kyllä miettimään sitä, mihin kaikkeen introverttiys oikeastaan liittyykään, ja mihin kaikkeen se on elämässäni vaikuttanut. Voisin jopa sanoa, että kirjan lukeminen oli voimaannuttavaa. Kirja muistutti, ettei kannata tuntea syyllisyyttä siitä, jos tuntee itsensä väsyneeksi tai masentuneeksi hyvässä seurassa vietetyn illan jälkeen: se on vain viesti siitä, että introvertti on saanut liikaa virikkeitä, sillä introvertille ihmisten seura voi olla samankaltainen extreme-elämys kuin laskuvarjohyppy tai tuhannelle ihmiselle esiintyminen on ekstrovertille. Kirja muistutti, että on paitsi mukavaa, myös terveellistä jäädä kotiin lukemaan kirjaa, jos takana on useampi vilkas ja seurallinen päivä: introvertti tarvitsee paljon omaa aikaa ja palautumista.

Hiljaiset ei ole mitenkään poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu kirja - se on varsin tavanomainen amerikkalaisen rupatteleva ja helposti luettava tietokirja. Jossain vaiheessa minua alkoi myös hiukan huvittaa Cainin tapa kuvata jokaisen esimerkkihenkilönsä ulkonäköä viihdekirjamaisilla kliseillä: hänellä on joustava askel ja tumma, jatkuvasti silmille valuva hiuspehko. Mutta kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia faktoja ja tarinoita, ja ainakin introvertille se oli kiehtovaa luettavaa. Toki toivoisin, että myös ekstrovertit innostuisivat lukemaan kirjan. Itsekin nimittäin tunsin kirjan luettuani oppineeni jotain myös ekstroverteista ja siitä, mitä heidän joskus käsittämättömiltä tuntuvien toimintojensa takana piilee.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku ja Jenni.

Susan Cain: Hiljaiset. Introverttien manifesti (Quiet: The Power of Introverts in a World That Can't Stop Talking, 2012)
Suom. Lea Peuronpuro
Kansi: Satu Kontinen
Avain, 2012

lauantai 19. tammikuuta 2013

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta


Kun törmäsin tähän Jarmo Ihalaisen esikoisromaaniin ensimmäistä kertaa, päättelin nimen perusteella, että kyseessä on joku hassunhauska huumorikirja. Onneksi en kuitenkaan pelkän nimen perusteella tuominnut kirjaa epäkiinnostavien teosten joukkoon, vaan luin muutaman blogijutun, joista selvisi, mistä kirjassa oikeastaan on kyse. Huumorikirja tämä ei tosiaankaan ole, vaan pikemminkin melankolinen ja pohdiskeleva pieni tarina. Kirjan luettuani olen myös sitä mieltä, että nimi on varsin osuva. Sillä perheestä kirja kertoo, ja myös alastomana juoksemisesta: juokseminen yhdistyy kirjassa heittäytymiseen, vapauden tunteeseen ja pakenemiseen.

"Hän avasi silmänsä ja alkoi juosta mutkitellen pitkin märkää nurmikkoa. Piti kätensä edelleen levitettynä. Minä lennän. Hän pysähtyi ja alkoi pyöriä ympäri. Sadetanssi."

Kirja kertoo aikuisista sisaruksista, Sofiasta ja Roosasta, joista toinen on päämäärätietoinen ja kontrolloitu, toinen boheemimpi elämässäajalehtija. Se kertoo myös Sofian ja Roosan lapsuudesta, kesäpäivistä suvun merenrantahuvilalla, jossa aikuisten välillä näytellään draamoja, joita lapset seuraavat sivusta. Oma osansa on myös naapurimökin naisparilla, Gudrunilla ja Fredrikssonilla, sekä Sofian ja Roosan isoisän tarinalla.

Ihalainen tavoittaa hienosti kesäpäivien tunnelman, jossa ajattomuus ja ohikiitävyys ovat läsnä samanaikaisesti. Hauraat hetket, jotka kaikessa kauneudessaan lipuvat ohi - joutilaisuuden, joka voi tehdä mielen levottomaksi tai raukeaksi. Pidin Ihalaisen tavasta kuvata lapsuuden ja aikuisuuden rajalla häilyvän nuoren Sofian ajatuksia: hämmennystä, ahidstusta ja jännitystä. Ja ehkä kaikkein eniten pidin taiteilijapariskunta Gudrunista ja Fredrikssonista: suhteesta, jossa kiintymys, kyllästyminen, rakkaus ja kiukku vuorottelevat. Olisin voinut lukea enemmänkin karheapintaisesta Fredrikssonista ja salakuuntelemassa hiippailevasta Gudrunista. Heissä ja heidän suhteessaan oli hienoa monikerroksisuutta: sympaattista epätäydellisyyttä, surua, hellyyttä ja särmää.

Paljon hyvää siis tässä pienessä kirjassa. Ihan kaikkeen en kirjassa ihastunut: loppupuolella tietyt juonenkäänteet olivat ehkä turhan dramaattisia ja vähän keinotekoisiakin, ja kuten Booksy, pidin lopetusta kummallisena. Mutta nyt kun lukemisesta on kulunut muutama päivä, ovat kirjan positiiviset puolet nousseet mielessäni selvästi vahvemmiksi kuin hiukan lässähtänyt loppu: muistan sateessa tanssivan pikkutytön, naisparin kiukkuisen piknikretken ja kesäisen tunnelman.

Booksyn lisäksi kirjan parissa ovat viihtyneet Jenni, joka olisi mielellään lukenut kirjan kesäisellä rantakalliolla sekä Karoliina, joka toivoo Ihalaiselta lisää porvariston peitellyn ahdistuksen kuvauksia.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kansi/kannen kuva: Riikka Majanen/Toni Knuutila
Sammakko, 2012

tiistai 15. tammikuuta 2013

TTT: Kymmenen kirjallista kävelyä

Tällä kertaa listaan Top Ten Tuesday merkeissä kirjallisia kävelymatkoja. Pidän kirjojen kävelykuvauksista ja kävelen itse mielelläni. En tiedä, kumpi tuli ensin: kävelenkö, koska suosikkikirjojeni henkilöhahmot tekeät kävelyretkiä, vai vetoaako kirjallinen tallustelu, koska olen kävelijä luonteeltani. Tässä joka tapauksessa kymmenen erityisen rakasta kävelymatkaa.

1. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
    Jane Eyre lähtee kylmänä tammikuun iltapäivänä kahden peninkulman kävelylle viedäkseen kirjeen postiin. Puolimatkassa Jane pysähtyy katselemaan maisemaa ja näkee hetken kuluttua hevosen ja ratsastajan: Mr. Rochester ja Jane kohtaavat ensimmäisen kerran. Tämän kohtaamisen lisäksi minua on aina viehättänyt kuvaus talvisen Englannin maisemasta:
"Tie oli kovaa, ilma tyven, matkani yksinäinen. Kävelin nopeasti, kunnes lämpenin, ja sitten hidastin kulkuani nauttiakseni erikseen jokaisesta matkan tarjoamasta ilosta. Kello oli kolme; kirkon kello löi juuri, kun kuljin tornin ohitse, ja hetken viehätystä lisäsi lähenevä hämärä ja vinosti loistavat, kalpeat auringonsäteet."

2. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
    Kun Jane Bennet sairastuu vieraillessaan Bingleyn perheen luona, Elizabeth kävelee reippaasti kolmen mailin matkan tavatakseen siskonsa ja saapuu perille takinliepeet ja sukat kuraisina. Bingleyn sisar paheksuu kovasti moista hurjaa ja yksinäistä matkantekoa ja Elizabethin ulkonäköä, mutta Mr. Darcyn mielestä kävelyretki sai Elizabethin kauniit silmät loistamaan entistä kirkkaammin...

3. J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
    No, aika suuri osa kirjasta.

4. L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla
    Ruth-täti lukitsee suutuspäissään oven yöksi, kun Emilia on ilman tädin lupaa lähtenyt esiintymään koulun näytelmässä. Kun Emilia palaa esityksestä ja huomaa oven lukituksi, hän päättää vihastuksissaan kävellä seitsemän mailia kotiin Uuteen Kuuhun - ja jäädä sinne. Oli aika panna toimeen myllerrys. Onneksi Jimmy-serkku on hereillä Uudessa Kuussa ja onnistuu munkkien syönnin lomassa puhumaan Emilialle järkeä. Ja niin Emilia kävelee aamuyöstä takaisin Shrewsburyyn.
Molemmat kävelyretket ovat lumoavia: kuutamoinen ja tuulinen, vihainen marssi Uuteen Kuuhun, sekä mielikuvituksen leikin värittämä paluumatka:
"Puiden ääriviivat olivat samalla kertaa hauskoja ja kammottavia, aivan toisenlaisia kuin päivällä. Viime vuoden kuihtuneet ohdakkeet olivat kummituksina pitkin aitovieriä, ränsistynyt vanha keltakoivu kuin metsän satyyri. Vanhojen jumalten askelet kaikuivat hänen ympärillään."

5. Johanna Sinisalo: Linnunaivot
    Ääriolosuhteissa vaeltamista ja elämysten tavoittelua. Yhteyttä luontoon vai vieraantumista siitä?

6. Henry David Thoreau: Kävelemisen taito
    Runollisesti kävelemisestä ja kriittisesti ihmisen ja luonnon suhteesta. Ihanan ideologinen kirja.

7. E.M. Forster: Talo jalavan varjossa
    Leonard Bast tekee lähtemättömän vaikutuksen Schlegelin neiteihin kertoessaan yksinäisestä yöllisestä kävelystään maaseudulla. Kävelyretken innoittajana ovat olleet "ihanat kirjat", mutta Margaret ja Helen vaikuttuvat erityisesti siitä, että Leonard on itse lähtenyt kävelylle - seikkailulle.
" - Mutta oliko auringonnousu ihmeellinen? Helen kysyi.
Unohtumattoman rehellisesti mies vastasi: - Ei. - Sana lennähti kuin piikivi lingosta. Kaikki mikä hänen puheessaan oli näyttänyt halpahintaiselta tai kirjalliselta, suistui alas [...].
- Auringonnousu oli vain harmaa, siitä ei kannata puhua mitään."

8. Dorothy L. Sayers: Kas tässä teille ruumis
   Kirjan alussa Harriet Vane on lähtenyt patikoimaan Englannin kaakkoisrannikolle, voileipiä eväänään ja Tristram Shandy matkalukemisena. Nautin niin paljon tästä Harrietin kävelyretken kuvauksesta, että petyn hiukan joka kerta, kun rannalta löytyvä ruumis päättää patikoinnin.

9. Väinö Linna: Tuntematon sotilas
     "Läähättäen, ähkien, kiroillen ja kompastellen eteni avoparijono pimeässä metsässä. Synkkä kuusikko ja matalalla kulkevat sadepilvet pimensivät yön. Miesten jalkineissa porskui vesi. Kankeat ja märät vaatteet painuivat kiinni ihoon, jonka lämpö sai ne höyryämään. Väsymyksestä ja nälästä horjuva mies tuijotti kiinteästi edellään kompastelevaa harmaata haamua."

10. Haruki Murakami: Norwegian Wood
      Watanabe ja Naoko tapaavat toisiaan yleensä viikonloppuisin ja kävelevät ristiin rastiin Tokiota, pysähtyvät välillä syömään ja jatkavat kävelyä. "Me vain vaelsimme eteenpäin niin kuin käveleminen olisi ollut meille uskonnollinen rituaali, jonka avulla paransimme haavoittuneita sielujamme."       

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Laura Gustafsson: Huorasatu


"Kuolema hävittää meistä uudet kuvat, mieleen tulee vain vanhoja. Niin kuin televisiomainoksia, jotka pyörivät vuosikymmenestä toiseen toistaen samoja kuvia ja samoja lauseita. Ehkä uusin painotuksin ja tulokulmin mutta samalla sisällöllä. Osta hajuvesi, saat seksiä. Osta hammastahna, saat suuseksiä, ei kun hyväksyntää. Osta eineksiä, ne ovat äitien tekemää kotiruokaa. Osta lihaa, se on tehty hymyilevästä possusta, ei, ei, älä ajattele tapettua eläintä. Vietä joulua, se on tunnelmallista. Onnelliset ihmiset antavat ja saavat joululahjoja. Muista urheilla. Hyvä ihminen urheilee. Sinisiä kuukautisia superimukykyiselle ylikansallisen eläinkoeyhtiön valmistamalle siivekkäälle siteelle, joka ei hajoa luonnossa seuraavaan sataan vuoteen."

Huorasatu on raivoisa ja railakas runsaudensarvi, jossa kieputetaan reippaasti naisen asemaa, ulkonäköpaineita, julkkiskulttuuria, eläinten oikeuksia, seksuaalista hyväksikäyttöä ja parisuhteita. Ja monia muita asioita. Kirjassa seikkailee ankeaan Helsinkiin vahingossa päätynyt rakkaudenjumalatar sekä kaksi suomalaista prostituoitua, Milla ja Kalla. Sivuhenkilöitä riittää runsaasti: tapaamme mm. Adoniksen, Persefoneen ("Afrodite tirskahtaa, niin sairaan nolo nimi!"), thaimaalaisia lapsiprostituoituja, Richard Geren, kostonjumalattaria ja Aristoteleen. Juoni on yhtä rönsyilevä kuin henkilökaarti, ja kirjassa seikkaillaan niin Helsingissä, Kuolemassa, Kreikassa kuin Phallusteinin diktatuurissakin.

Pidän yleisesti ottaen enemmän realistisesta kerronnasta kuin mielikuvituksellisesta rönsyilystä, enkä  hae kirjoista ensi- tai toissijaisestikaan huumoria. Huorasatu oli kuitenkin minusta paitsi kerrassaan valloittava, myös erinomaisen hauska kirja. Ilmeisesti huumorintajuuni siis vetoaa se, että antiikin jumalattaret puhuvat kuin teinipissikset tai että Aristoteles yrittää perustella ylivertaisuuttaan esittelemällä penistään. Huumorin lisäksi kirjassa on toki paljon tiukkaa asia - tuskin se muuten niin naurattaisikaan.

Huorasatu tuntuu raikkaalta ja rennolta, vaikka se julistaa ja paasaa. Gustafsson kuitenkin ampuu reilusti yli, parodioi ja liioittelee, ja samalla haastaa lukijan miettimään ja ottamaan kantaa. Kirjassa riittää väkivaltaa, eritteitä ja teurastusta: sotaa patriarkaattia vastaan käydään välillä kirjaimellisesti ja raiskaajalta kaivetaan silmät päästä, mutta vastapainoksi tarjoillaan kaikenlaista kaunista ja herttaista, kuten delfiinejä. Kirjan miehet ovat etupäässä törkimyksiä tai luusereita, mutta ei Gustafsson päästä naisiakaan helpolla: patriarkaattia ylläpitävät niin naiset kuin miehetkin, ja naiset jotka eivät auta toisiaan tuomitaan Helvetissä ikuisiksi ajoiksi kuuntelemaan seksivitsejä ja keittämään kahvia.

Tämä kirja ei taatusti vetoa jokaiseen lukijaan. Minä ihastuin. Jonkin verran kirjaa olisi voinut tiivistää ja karsia, niin se olisi ollut vielä iskevämpi, mutta tällaisenakin Huorasatu oli virkistävä ja ilahduttavan omaperäinen tuttavuus.

""Tämä on pöyristyttävää", sanoivat eräät feministit.
"Tämä on just parasta", sanovat toiset feministit." 

Huorasadusta löytyy lukuisia blogijuttuja. Lue esimerkiksi nooranKatrinMinnan ja Booksyn ajatuksia kirjasta.

Laura Gustafsson: Huorasatu
Kansi: Tex Hänninen
Into, 2011

torstai 10. tammikuuta 2013

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi



"Bryant kärtti muistoja, koska oli itse liian nuori ymmärtämään että muistot olivat vain muistojen muistoja. Verekset muistikuvat olivat harvinaisia kuin timantit. Ja vaikka hän muistaisikin jotakin, miksi hän haluaisi jakaa musitikuvansa juuri Paul Bryantin kanssa?"

Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi kuljettaa lukijan ensimmäisen maailmansodan kynnykseltä 1920-luvun juhlivien taiteilijoiden ja yläluokan edustajien kautta twistaavalle 60-luvulle ja lopulta aina 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Kirja kertoo siis eräänlaisen viime vuosisadan historian, ja tarkastelee sitä erilaisten teemojen valossa: taiteen, luokkayhteiskunnan, muistojen ja homoseksuaalisuuden. Keskiössä on ensimmäisessä maailmansodassa kuollut aristokraattirunoilija Cecil Valance, jonka ympärille kaikki kirjan henkilöhahmot tavalla tai toisella kiertyvät. Cecil ja hänen runonsa tuntuvat hallitsevan ihmisten elämää vielä pitkään nuoren runoilijan kuoleman jälkeen.

Kirja lähtee käyntiin kovin verkkaisesti, enkä oikein saanut otetta henkilöistä tai tapahtumista. Yksityiskohtainen kuvailu, piiloteltu seksuaalisuus ja väärinymmärrykset toivat mieleeni Ian McEwanin Sovituksen, ja koska minulla on kovin ongelmallinen suhde sekä McEwaniin että Sovitukseen, suhtauduin Vieraan lapseenkin hiukan varauksellisesti. Mielenkiintoni kirjaa kohtaan kuitenkin kasvoi, kun luin eteenpäin, ja loppujen lopuksi huomasin viehättyneeni kirjasta melkoisesti. Jotain samaa kuin McEwanissa tässä kirjassa ehkä tosiaan oli (muutakin kuin hiukan jaaritteleva yksityiskohtaisuus), mutta pidin tästä kyllä paljon enemmän kuin yhdestäkään lukemastani McEwanin kirjasta - ehkä siksi että Hollinghurst jättää lukijan omille ajatuksille ja tulkinnoille enemmän tilaa.

Muistot, historia ja tarinat joita kerromme itsestämme ja itsellemme. Hollinghurst käsittelee kiehtovasti sitä, kuinka jokaisella ihmisellä on oma historiansa ja omat muistonsa. Joskus ehkä muistamme sen, mitä haluamme muistaa - emme sitä mitä oikeastaan tapahtui. Joka tapauksessa unohdamme aina enemmän kuin muistamme. Kirjassa menneisyyteen yrittää pureutua Paul Bryant, joka kiinnostuu Cecilin ruonojen lisäksi melkein pakkomielteisesti tämän mahdollisesta homoseksuaalisuudesta: asia on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä, koska Bryant on itse homo. Mutta miten päästä perille historiasta, joka liittyy niin arkaluontoiseen ja vaiettuun asiaan kuin miesten välinen rakkaus?

Oman lisänsä muistojen, valheiden ja muunneltujen totuuksien verkkoon tuo se, että lukija tietää usein enemmän kuin kirjan henkilöhahmot. Koska tarinaa seurataan monesta eri näkökulmasta, lukija pääsee tarkastelemaan asioita puolueettomammin kuin henkilöhahmot - vaikka kaikkea lukijakaan ei tiedä, sillä Hollinghurst paljastaa ja piilottaa asioita juuri sopivasti. Todellisuudessahan olemme kaikki aina oman näkökulmamme vankeja, emmekä koskaan saa nähdä tapahtumia edes näennäisen objektiivisesta kulmasta - vain seuratessamme tarinoita meille annetaan siihen mahdollisuus.

Vieraan lapsi on pohjimmiltaan varsin alakuloinen kirja, vaikka se ei mitenkään korostetun synkkä olekaan. Monet henkilöhahmoista ovat jollakin tavalla hukassa itsensä kanssa, vaikenevat asioista joista pitäisi puhua, elävät valheessa tai piilottelevat toisten valheita. Kirjassa on tietty rappeutumisen, kuoleman ja saavuttamattomien unelmien sivumaku, mutta löytyy siitä tiettyä karheaa kauneuttakin. Kirja vetosi ehkä enemmän mieleeni kuin sydämeeni, mutta loppujen lopuksi huomasin myös kiintyneeni ja hiukan ihastuneenikin kirjaan. Tosin hiukan brittiläisen etäisesti.

Kirjan ovat lukeneet myös Amma joka ei pitänyt yhdestäkään henkilöhahmosta, mutta löysi kirjasta hyviäkin puolia; Leena Lumi joka ihastui Hollinghurstin älyllisoivaltavan upeaan tekstiin ja Riina jonka mielestä psykologinen syväluotaus oli hetkittäin hyytävää.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi (The Stranger's Child, 2011)
Suom. Markku Päkkilä
Otava, 2012

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Kirjavuosi 2012



On aika katsastaa, mitä viime vuonna tulikaan luettua. Yhteensä luin 85 kirjaa, joista kahdesta en kirjoittanut blogiini. Tänäkin vuonna luin enemmän naisia kuin miehiä: 52 naisten kirjoittamaa kirjaa ja 33 miesten. Lukemistani kirjoista 59 oli aikuisille suunnattuja romaaneja; novellikokoelmia ja faktakirjoja oli kumpiakin kahdeksan kappaletta; lasten- ja nuortenkirjoja kuusi, runoja ja näytelmiä molempia kaksi; ja lisäksi vielä yksi sarjakuva.

Yksi tavoitteeni viime vuodelle oli laajentaa lukemistoni kielivalikoimaa, eli lukea enemmän muutakin kuin suomeksi tai englanniksi kirjoitettua kirjallisuutta. Tässä onnistuinkin ihan kohtalaisesti, vaikka suomi ja englanti edelleen hallitisivatkin: suomenkielisiä kirjoja 27 ja englanninkielisiä 26. Mutta lisäksi luin 17 ruotsiksi kirjoitettua kirjaa, ja lisäksi espanjan, saksan, japanin, italian, puolan, norjan, ranskan, hollannin ja viron kielet pääsivät mukaan valikoimaan. Tein myös tämän ansiosta hienoja kirjallisia löytöjä, eli täytyy muistaa jatkossakin valita myös niitä vähän marginaalisempia kielialueita lukulistalle.

Vuoden kirjallisia huippuhetkiä oli aivan ehdottomasti 24 tunnin lukumaraton: vuorokauden omistaminen pelkälle lukemiselle oli ihana kokemus, ja aion maratoonata tänäkin vuonna, jos vain olosuhteet sen sallivat. Muita hienoja hetkiä olivat ainakin kirjamessut, kirjabloggaajien kesäpiknik sekä antiplagiaatiotempaus. Maaliskuussa innostuin monen muun bloggarin tavoin laatimaan To Be Read 100 -listan: viime vuonna luin listalta 21 kirjaa, eli muutama vuosi vielä menee, ennen kuin koko lista on koluttu läpi.

Katsastetaan sitten vuoden parhaita lukukokemuksia. Vuoden kaunein kansi oli minun mielestäni Miki Liukkosen runokirjalla Elisabet. Kansi on Riikka Sormusen käsialaa.



Nautittavia kokemuksia

Kate Chopinin Herääminen lumosi minut tunnelmallaan ja feministiset teemat ihastuttivat. Toinen tunnelmallinen, pieni suuri kirja oli Johan Bargumin Syyspurjehdus. Wislawa Szymborskasta löysin runoilijan, jonka lähes jokainen runo vetosi ja kosketti. Jeffrey Eugenides'n Naimapuuhissa oli kaikki palaset kohdallaan.

Kepeän ja painavan täydellisen liiton tarjoili Melissa Bank kirjallaan Nyt nappaa!. Riikka Pulkkisen Vieras ihastutti minua kaikessa käsitteellisyydessään ja kokeilevuudessaan. Filmihullu minussa rakastui Katja Kallion Elokuvamuistiin.

Koskettavimmat ja ravisuttavimmat

Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi sai miettimään identiteetin rakentumista ja ihmisen pinnan alla piileviä salaisuuksia. Maria Peuran On rakkautes ääretön oli melkein sietämättömän rankka ja fyysinen lukukokemus. Vuoden koskettavin kirja oli Ulla-Lena Lundbergin Jää.

Parhaista parhaimmat

Märta Tikkasen Kaksi oli kirja, jonka melkein jokaisen sivun olisin voinut taittaa koirankorvalle hienon, hauskan tai koskettavan kohdan merkiksi. Yksi vuoden kiehtovimmista kirjoista oli Jennifer Eganin Aika suuri hämäys, jossa ihastutti paitsi kekseliäs episodimainen rakenne, myös Eganin ihmiskuvaus. Lähestulkoon täydellinen lukukokemus oli Michael Cunninghamin Illan tullen.

Viime vuoden kotimaisista julkaisuista minun ykköseni oli Emmi Itärannan Teemestarin kirja. Vanhemmista kotimaisista Juhani Ahon Papin tytär ja Papin rouva olivat kenties vuoden positiivisimmat yllättäjät: en olisi arvannut, että Aho hurmaa minut, mutta niin vain kävi. Ja minusta tuli vihdoin myös Monika Fagerholm -fani: Amerikkalainen tyttö oli outo, kiehtova ja täysin valloittava kokemus.

Koko vuoden ihanin ja rakkain kirja oli Haruki Murakamin Norwegian Wood: kirja oli minuun makuuni aivan täydellinen, ja se oli myös ensikosketukseni Murakamiin, josta tuli nopeasti yksi suosikkikirjailijoistani. Kaikki kolme lukemaani Murakamia ovat olleet silkkaa parhautta. On niin ihanaa löytää kirjoja ja kirjailijoita, jotka osuvat suoraan sydämeen ja kutkuttavat mieltä.  

perjantai 4. tammikuuta 2013

2 x Merri Vikin Lotta


Joulukiireiden keskellä kaipasin jotakin kepeää ja rentouttavaa luettavaa. Olin juuri hiljattain ostanut Saran tyttökirjaklassikoiden verkkokaupasta kaksi Merri Vikin Lotta-kirjaa, ja ajattelin että ne voisivat toimia mukavana aivot narikkaan -lukemistona. Ja niin ne toimivatkin.

Lapsena luin Lotta-kirjoja yhä uudelleen ja edestakaisin, mutta aikuisena en ole niihin tätä ennen tarttunut. Täytyy myöntää, etteivät Vikin kirjat tarjoa aikuislukijalle mitään uusia tasoja tai oivalluksia jotka lapsena olisivat menneet ohi - nämä ovat selkeästi lasten kirjoja. Mutta toki aikuinenkin voi Lotista nauttia, ainakin jos kirjoilla on lukijalle nostalgia-arvoa.

Muistin Lotta-kirjoista lähinnä Lotan ja Paulin hitaasti kehittyvän suhteen sekä alituiset kommellukset, joita Lotalle tapahtui. Nyt lukemistani kirjoista erityisesti Kirjoita muistiin, Lotta pyöri erilaisten unohtelujen, myöhästymisten ja lukittujen ovien aiheuttamien ongelmien ympärillä. Varsinaista pääjuonta kirjassa ei ole, vaan se on pikemminkin hassujen sattumusten summa.

Kirjaa lukiessa oli hauska miettiä, mitkä kohdat ovat aikanaan ihastuttaneet. Tunsin nostalgisten tuntosarvieni värisevän kohdassa, jossa Lotta selvittelee, mitkä hänen tunteensa erinäisiä henkilöitä kohtaan ovat:

"Olihan olemassa vanha konsti. Tarvitsi vain kirjoittaa Paulin ja oma nimeni allekkain paperille, pyyhkiä ylitse yhteiset kirjaimet ja laskea jäljelle jääneistä "rakkautta, ystävyyttä, vihaa - rakkautta, ystävyyttä, vihaa..." niin pitkälle kuin kirjaimia riitti."

Olen varma, että olen aikoinaan Lotan innoittamana laskenut nimikirjaimia  ties kehen yhdistettynä!

Myös kohtaus, jossa Lotta on ystävänsä Giggin kanssa vaateostoksilla etsimässä isoa ihanan pörröistä villapuseroa, johon puikahtaisi kuin omaan lämpöiseen mökkinsä nosti muistoja pintaan. Voi olla, että olen itsekin koko elämäni etsinyt vaaleansinistä, pehmoista neuletta - aivan sileää, pääntietä kiertävää palmikkoa lukuunottamatta.

Toinen kirja, Hyvin arvattu, Lotta! oli muistaakseni lapsena yksi suosikeistani Vikin kirjoista. Tässä kirjassa on kaksi selkeää juonenkaarta: toisessa Lotta auttaa ystäväänsä Urban-setää tämän ammatillisissa ongelmissa - toinen keskittyy koulun näytelmäkerhon valmistamaan teatteriesitykseen. Tämä teatteriteema oli se, jonka lapsuudesta muistin, ja se viehätti minua edelleen. Lotan Malin-sisko rohdinkankaisessa mekossa esittämässä tyytyväisyyttä, oli selvästi lapsena tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Muistan jopa piirtäneeni kuvia Malinista ankeassa mekossaan, jota Lotan ansiosta kuitenkin koristi kultaisista paljeteista sommiteltu kiehkura...

Kirjat luettuani ymmärsin varsin hyvin, miksi Lottia tuli lapsena ahmittua kirja toisensa perään. Sillä nyt aikuisenakin tuntui siltä, että olisin voinut lukea vielä muutaman lisää: jotakin niin aurinkoista, hyväntuulista ja lämmintä Vikin kirjoissa on. Lisäksi tunsin sokerihammastani kolottavan, sillä yllätyksekseni kirjoissa syötiin vähän väliä jotakin herkkuja: viinereitä, lakritsia ja kaakaomukillisia joita koristaa kermavaahtokökkö!

Merri Vik: Kirjoita muistiin, Lotta (Skriv upp det, Lotta, 1962)
Suom. A.-M. Helminen
Kansi: Heidi Lindgren
Karisto: 2005

Hyvin arvattu, Lotta! (Bra gissat, Lotta, 1963)
Suom. A.-M. Helminen
Kansi: Heidi Lindgren
Karisto: 2006

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokkaani


Kirjabloggaajat äänestävät tänään parhaasta kotimaisesta kaunokirjasta. Kukin äänestykseen osallistuva bloggaaja saa äänestää korkeintaan kolmea vuonna 2012 julkaistua suomen-, ruotsin- tai saamenkielistä aikuisten kaunokirjaa. Tulokset julkaistaan tänä iltana kello 20 Sallan lukupäiväkirjassa.

Minun ehdokkaani ovat:

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, 3 pistettä

Hieno esikoiskirja ja vaikuttava dystopia maailmasta, josta puhdas juomavesi on lähestulkoon loppunut. Kaunis ja surumielinen kirja jää mieleen soimaan. Kirjoitin kirjasta mm. seuraavasti:

"Itärannan luoma maailma on erittäin uskottava, luultavasti siksi ettei se ole kovinkaan kaukana siitä maailmasta, jossa jo elämme. Puhdas juomavesi ei tänäkään päivänä ole kaikille itsestäänselvyys, ja merkkejä siitä, että voimme olla menossa kirjan kuvailemaan suuntaan, on liiankin helppo löytää. Samoin kuin kirjassa entismaailma vuotaa nykyismaailmaan, tuntuu meidän todellisuutemme vuotavan Teemestarin kirjan fiktiiviseen maailmaan."

Arvioni kirjasta löytyy täältä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää, 2 pistettä

Tarinankerrontaa parhaimmillaan. Lundberg luo maailman, joka tulee iholle, koskettaa ja liikuttaa. Arviossani kirjoitin näin:

" Lundberg piirtää hienosti kuvia pienistä arjen draamoista ja konflikteista, joissa ihmisten välillä ristelilee kateuden, pettymyksen, ihastuksen ja hiljaisen yhteisymmärryksen tunteita. Yhtä hienosti kuin Lundberg kuvaa ihmisiään, hän kuvaa Luodon arkea ja sen luontoa. Heinänteko, jumalanpalvelukset, jäidenlähtö ja tuuli joka saa matot tuvan lattialla heilumaan - kaikesta tästä Lundberg kirjoittaa niin, että lukija voi melkein kuulla kevätjäiden paukahtelevan ja tuntea luihin asti tunkevan kylmyyden sisällään."

Koko arvio löytyy täältä.

Riikka Pulkkinen: Vieras, 1 piste

Vieras on minusta Pulkkisen paras ja kypsin kirja. Blogijutussani totesin:

"Ruumiillisuus ja sen rajat on selvästi aihe joka kiehtoo Pulkkista. Kaikki hänen kolme kirjaansa käsittelevät ruumiillisuutta tavalla tai toisella, mutta Vieras on näistä kirjoista ensimmäinen, jossa tunsin ruumiillisuuden myös konkretisoituvan tekstissä. Kirja on täynnä makuja, ääniä, nautintoa, kärsimystä ja liikettä."

Koko arvion voi lukea täältä.  

tiistai 1. tammikuuta 2013

Jack London: The Call of the Wild

Sain toivotuksi joululahjaksi Kindlen, ja latasin siihen ensimmäiseksi Jack Londonin  kirjan The Call of the Wild saadakseni American Realism -kategorian täyteen So American -haasteeseeni. Kirjoitan Kindle-kokemuksistani todennäköisesti enemmän testailtuani laitetta lisää - nyt siis keskityn Londonin kirjaan. Se on pieni tarina Buck-koirasta, luonnon kutsusta ja selviytymisestä.

Ensimmäisen painoksen kansi

1800-luvun viimeisinä vuosina, Klondiken kultakuumeen aikaan vetokoirat ovat haluttua omaisuutta. Siksi myös Buck-koira varastetaan kalifornialaiselta omistajaltaan. Buckista koulitaan kestävä ja tottelevainen vetokoira pitämällä sitä nälässä ja pieksemällä. Buck myydään omistajalta toiselle, se ajetaan loppuun kovissa olosuhteissa - ja samalla Buck tuntee koko ajan erämaan kutsun, pääsee lähemmäksi primitiivisiä juuriaan ja suden luontoaan.

"And when, on still cold nights, he pointed his nose at the star and howled long and wolflike, it was his ancestors, dead and dust, pointing nose at star and howling down through the centuries and through him. And his cadences were their cadences , the cadances which voiced their woe and what to them was the meaning of the stiffness, and the cold, and the dark."

Londonin kirja jäi lukukokemuksena melko laimeaksi. Suurin ongelma minulle oli se, että tapahtumia seurataan Buckin näkökulmasta. London antaa Buckille hyvin inhimillisiä piirteitä: se ajattelee, muistelee, tuntee ylpeyttä työstään ja tulkitsee ihmisten käyttäytymistä. Vaikka London selvästi pyrkiikin tekemään Buckin mielenliikkeistä koiramaisia ja eläimellisiä, sen motiivit ja käyttäytyminen ovat silti monin paikoin kovin ihmismäisiä. Muut henkilöhahmot - niin koirat kuin ihmisetkin - ovat yksiulotteisia hyviksiä tai pahiksia. Myös kirjan tarina on varsin suoraviivainen matkakertomus: se kuvaa sekä konkreettista matkaa Kaliforniasta Alaskan erämaihin, että Buckin matkaa koirasta sudeksi.

Aivan loppupuolella kirjaan kuitenkin tuli vetoa ja mielenkiintoa, jotka nostivat lukukokemuksen ihan kelvolliseksi. Viimeinen luku keskittyy kuvaamaan Buckin uudelleenlöytyvää yhteyttä luontoon, ja vaikka koiran muuttuminen myyttiseksi Aavekoiraksi, lähestulkoon sudeksi, ei kenties ole täysin uskottava, siinä oli outoa viehätystä. Siinä missä kirja muuten tuntui pyrkivän kuvaamaan realistisesti Buckin koiranelämää, kirjan loppu sai tarunomaisia ja vertauskuvallisia piirteitä.Kyse ei enää ollut vain yhden koiran tarinasta, vaan yleisestä kaipuusta takaisin luontoon, vapaudesta ja olemisen riemusta.

Jack London: The Call of the Wild, 1903
E-kirja-versio; Project Gutenberg