lauantai 28. joulukuuta 2013

Yasunari Kawabata: Lumen maa


"Kylmät, pilviset päivät seuraavat toisiaan Lumen maassa kohta kun puut ovat ruvenneet varistamaan lehtiään ja tuuli viilentynyt. Taivas näyttää alati hautovan pyryä. Lähellä ja kaukana käy korkeiden vuorten 'huippurengas' – niin kuin sikäläinen väestö sanoo – valkeaksi. Rannikolla mylvii meri, täällä vuoret; kuuluu kaukaista jyminää, jota kansa sanoo 'mahan murinaksi'. Kun näkee 'huippurenkaan' ja kuulee 'mahan murinan', on pian lumituisku tiedossa. Tämänkin Shimamura oli lukenut vanhasta kirjasta."

Lumen maa on alue Hondon saaren pohjoiskärjessä. Kuumien lähteidensä ja kauniiden maisemiensa vuoksi se on matkailijoiden suosiossa: esteetikot saapuvat Lumen maahan ihailemaan lumisia vuorenhuippuja tai syksyn vaahteranlehtien loistoa. Erääseen Lumen maan syrjäiseen pikkukaupunkiin saapuu myös tokiolainen Shimamura, varakas mies joka tuntee joutilaan elämäntapansa olevan vaaraksi itsekunnioitukselleen. Matkat vuoriston rajaseuduille ovat Simamuralle keino kasvattaa itsekunnioitusta – kenties myös tuntea jotakin. Shimamuran elämänasennetta kuvaa hänen usein käyttämänsä ilmaus, vaivanhukkaa. Vaivanhukkaa tuntuvat Simamuran mielestä olevan kaikki ponnistelut, harrasteet ja usein tunteetkin.

Shimamura tapaa kuitenkin Lumen maassa kaksi naista, jotka saavat hänet palaamaan pieneen kylään yhä uudelleen. Voimakkaampi suhde hänellä on nuoreen geishaan, Komakoon, joka on kiehtova yhdistelmä ilolintumaisuutta ja puhtautta. Etäämmältä Shimamuraa kiinnostaa nuori Yoko, jonka ääni on niin kaunis, että se tekee alakuloiseksi.

Outo unenomaisuus hallitsee Kawabatan pienoisromaania. Kovin paljon ei oikeastaan tapahdu, mutta kirjan tunnelma on tiheä. Se miltä asiat ja ihmiset näyttävät on ainakin pintatasolla merkittävämpää kuin se mitä tapahtuu tai tehdään. Aikakin tuntuu välillä liikkuvan kuin unessa takautumineen ja siirtymineen.

Lumen maa on ehdottomasti esteettinen kirja, mikä ei tarkoita että se olisi kauttaaltaan kaunis. Shimamura ei esimerkiksi päähenkilönä ole erityisen miellyttävä kaikessa etäisyydessään ja sitoutumattomuudessaan. Hän kykenee suuriin tunteisiin, mutta niitä herättävät hänessä pikemminkin kuvat ja äänet kuin ihmiset. Tunteet ovat kirjassa usein kätkettyjä – kuin geishan valkoiseksi maalattujen kasvojen taakse piilotettuja. Henkilöt ovat yksinäisiä, kenties masentuneitakin, ja tuntuvat puhuvan toistensa ohi.

Verkkaisessa tapahtumattomuudessaan ja esteettisyydessään Lumen maa muistuttaa välillä enemmän runoa kuin tarinaa. Se tuo lukijan eteen kuvia, jotka ovat välillä häikäisevän kauniita, välillä häiritseviä tai yllättäviä. Humalainen geisha puree käsivartensa ihon verille, krysanteemeista riippuvat jääneulaset näyttävät liivatteelta, Komakon suu on kuin iilimatorengas. Kirja tulvii värejä, valoa ja pimeyttä: Komakon puhtaaksi pesty iho hehkuu yhtä punaisena kuin vaahteranlehdet syksyllä, jääpirstaleet kimaltavat ja Linnunrata huuhtoo maata harsomaisella valollaan.

Lumen maa on täydellinen kirja hitaisiin hetkiin ja kiireettömän harmaisiin päiviin. Minut kirja onnistui kietomaan kummalliseen lumoukseen, etäiseen mutta vahvaan kuten kirja itse. Se sai minut kaipaamaan lunta ja talven valoa, yksinäisiä hetkiä vuoristossa ja hidasta kauneutta, jota voisi löytää teeseremonioista tai kylpyläelämästä.

Lumen maan ovat lukeneet myös Sara, Valkoinen Kirahvi, Katja, Sanna ja Jenni.

Yasunari Kawabata: Lumen maa (Yukiguni, 1947)
Englannista ja saksasta suomentanut Yrjö Kivimies
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2012/1958

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Rauha S. Virtanen: Joulukuusivarkaus


Joulukuussa Lumiomenan Katja on viettänyt lumisten kirjojen viikkoja, joiden aikana hän on kirjoittanut blogiinsa kirjoista, joissa lumi on tavalla tai toisella merkittävä elementti. Teema oli minusta niin viehättävä, että halusin ehdottomasti osallistua lumiviikkoihin, ja olenkin nyt lukenut kaksi lumiaiheista kirjaa, joista ensimmäisenä esittelen Rauha S. Virtasen nuortenkirjan Joukukuusivarkaus. Kirja sopii erinomaisesti paitsi lumiteemaan myös näihin joulunaluspäiviin, sillä Joulukuusivarkaudessa eletään juuri näitä hetkiä vuonna 1970 – kirjassa riittää runsaasti niin lunta kuin joulutunnelmaakin.

"Jonkunhan oli otettava jutut tosissaan. Jengit puhuivat ja paasasivat porvarillisten arvojen murskaamisesta ja myyttien horjuttamisesta ja vaelsivat pontevin mielin mielenosoituksissa, mutta entä sen jälkeen? Joka iikka painui taatusti kotiin syömään kinkkua ja riisipuuroa. Kukaan ei pilannut kotinsa joulua.
Eirako olisi ainoa, joka pilaisi?
Hän katseli perhettä. Siinä ne nyt hymyilivät hökötyksissään kaikki. Tortut, olut, joulukertomus – voi hyvät ihmiset, miten äkkiä niiltä vaikeudet unohtuivat, kun niikseen tuli. Fiilinki nousi kuin pullat uunissa.
Ei kai kukaan täysjärkinen ihminen tahtonut näiltä pilata pieniä iloja. Ei hänkään, se oli selvä. Toiselta taholta olisi kai ilonpilaaminen aloitettava." 

Eira on Nurmen vähävaraisen työläisperheen vanhin lapsi. Aikaisemmin Eiran elämän täyttivät hippiaate, Hair-musikaali ja liehuvakutrinen poikaystävä Jusse Raikala. Ensimmäisen lukiovuoden syksynä Eira on kuitenkin kokenut poliittisen herätyksen: popparit ovat vaihtuneet Leniniin ja Che Guevaraan ja Jussea enemmän Eiraa kiinnostaa vasemmistonuorten johtajahahmo, fanaattinen ja karismaattinen Lenni.

Eiran Jarkko-veljeltä taas on laittomasti pidätetty kukkakaupan palkka: rahoilla oli ollut tarkoitus ostaa perheelle joulukuusi. Kun Jusse ehdottaa, että Eira ja Jarkko varastaisivat kuusen hänen rikkaan isänsä metsästä, sisarukset ryhtyvät tuumasta toimeen. Jouluun on kaksi yötä, ja sekä Nurmen että Raikalan perheet valmistautuvat jouluun omilla tavoillaan – ja kaupungin ylle lankeaa lumisade "tasaisesti kuin ei aikoisi koskaan tyrehtyä." 

Joulukuusivarkaus edustaa Lintu pulpetissa -kirjan ohella Virtasen poliittista nuortenkirjallisuutta. Ehkä juuri vasemmistolaisen sävyn vuoksi nämä kaksi kirjaa eivät ole yhtä tunnettuja ja rakastettuja kuin esimerkiksi Selja-sarja. Poliittisuuden vuoksi näihin kirjoihin on tietysti nykyperspektiivistä helppo suhtautua kriittisesti tai naureskellen – toisaalta niistä voi lukea kiehtovaa ajankuvaa 70-luvusta jolloin rintapielet koristettiin Lenin-merkeillä ja mielenosoitukset ovat kuin suola puurossa: jos niitä ei jossain yhteydessä ole, niitä suorastaan kaipaa. Minulle nämä kaksi kirjaa ovat olleet hyvin rakkaita: poliittinen ote ei ole minua häirinnyt vaan enemmänkin kiinnostanut, ja lisäksi molemmissa kirjoissa on erinomaista henkilö- ja perhekuvausta, kuten Virtaselta sopii odottaakin. Ja vaikka kirjan nuorten marxilaiset ihanteet tietysti ovat auttamatta vanhentuneet, ei kaikkea kaupallisuuteen ja epätasa-arvoon kohdistuvaa kritiikkiä kannata ohittaa ajattelematta.

Nuoruudesta muistan, että Joulukuusivarkaus tuntui melkeinpä rankalta kirjalta. Sen maailma on varsin kaukana Seljojen nostalgisesta idyllistä: kirjassa tupakoidaan, ryypätään ja kärsitään kauheaa krapulaa. Raikalan perheen isä on väkivaltainen ja tyrannimainen: kohtaus jossa isä riepottaa Jussea tukasta pitkin keittiötä on piirtynyt lähtemättömästi mieleeni. Seksiä kirjassa ei sentään harrasteta, mutta siihenkin viitataan melko suoraan. Nykypäivän nuortenkirjoissa on varmasti paljon hurjempiakin juttuja, mutta 80-luvun nuorelle Joulukuusivarkaus tuntui tietystä vanhanaikaisuudestaan huolimatta varsin realistiselta nuorisokirjalta. Perhe-elämä ei suju suinkaan kitkattomasti, ja nuorten kokemuksissa oli paljon tuttua: ensimmäiset kuukautiset, kahnaukset vanhempien kanssa, ihastumiset.

Ja sitten on joulu. Virtasen Tapaamme Seljalla -kirjassa vietetään myös joulua, ja siinä joulu on lyhteineen, joulupöytineen ja lahjoineen harmonisen idyllinen. Joulukuusivarkaudessa jouluun mahtuu niin harmoniaa kuin säröäkin. Eira tovereineen suunnittelee kaupallista joulua vastustavaa mielenosoitusta, Nurmen perheessä äiti itkee, kun lapset syövät vieraille tarkoitetut joulutortut ja Raikaloiden ulkoisesti täydellinen joulu näyttäytyy ironisessa valossa isän väkivaltaisuuden ja Jussen kapinan valossa. Mutta mahtuu kirjaan idylliäkin. Salassa tehtyjen joululahjojen kutkuttavaa jännitystä, isälle yllätykseksi ostetun kaljakorin tuottama riehakas ilo ja puhtaaseen lumeen peittynyt öinen maisema.

Pari vuotta sitten myös Katja luki Joulukuusivarkauden joulun alla.

Rauha S. Virtanen. Joulukuusivarkaus
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
WSOY, 1970

perjantai 20. joulukuuta 2013

Jouluisia kysymyksiä ja vastauksia


Joku on saattanut huomata, että blogissani on ollut viime viikkoina melko hiljaista. Syynä ovat olleet ennen kaikkea opiskelukiireet. Näin loppuvuodesta esseiden ja tehtävien deadlinet ovat kaatuneet ryminällä niskaan. Muutenkin elämässä on ollut kaikenlaista pientä hässäkkää esimerkiksi työrintamalla, joten viime viikkoina en ole juurikaan ehtinyt lukea (lukuunottamatta sellaisia kirjoja kuin Viestintäoikeuden käsikirja ja Internet ja etiikka) tai blogata.

Eilen kuitenkin alkoi parin viikon joululoma, jonka aikana aion ehdottomasti ainakin lukea! Ja joulustella. Virittäydynkin nyt joulutunnelmiin vastaamalla Lumiomenan Katjan haasteeseen. Haasteen idea on seuraavanlainen:

1. Kerro pari asiaa itsestäsi tai päiväsi kuulumisista. Liitä myös kuva.
2. Vastaa haastajan kysymyksiin, jos se tuntuu sinusta mukavalta.
3. Voit muuttaa haasteen sisältöä mieleiseksesi.
4. Keksi haluamasi määrä kysymyksiä.
5. Haasta haluamasi määrä blogeja mukaan.

Heräsin aamulla aikaisin ja nautiskelin rauhallisesta aamupalahetkestä johon kuului tietenkin myös kirjan lukemista. Oi autuutta! Sen jälkeen olen hiukan siivoillut, käynyt lenkillä ja tehnyt yhden pienen koulutehtävän, joka piti palauttaa ennen joulua. Iltasella ajattelin vielä käväistä tekemässä joululahjaostoksia ja sen jälkeen toivottavasti käpertyä sohvannurkkaan glögimukin tai viinilasin kanssa.

Sitten Katjan kysymyksiin. Katja päätti kysellä jouluisia kysymyksiä, ja sehän joulun ystävälle sopii!

1. Mikä on joulun paras herkku?
Mahdoton valita vain yhtä. Pidän kovasti kaikista jouluisista kaloista: graavikaloista, silleistä ja lipeäkalasta. Joulua on myös vaikea kuvitella ilman riisipuuroa tai glögiä. Tai suklaata.

2. Joulukuusi: luonnonkuusi, kasvatettu, muovinen tai ei kuusta ollenkaan?
Joulu tulee minulle ilman kuustakin, mutta jos joulukuusi hankitaan, niin sitten mieluiten aito kuusi. Omaan kotiin en ole kuusta koskaan kaivannut, mutta muutaman kuusenoksan voisin kyllä hankkia tuoksua tuomaan.

3. Oletko joulun suhteen konservatiivinen tai uutta etsivä?
Enemmän konservatiivisen puolelle kallistuva, sillä jouluun kuuluvat kyllä mielestäni tietyt perinteet. Joulun ei kuitenkaan tarvitse aina mennä ihan saman kaavan mukaan. Jouluihini tuo vaihtelua esimerkiksi se, missä aatto ja joulunpyhät vietetään. Tänä vuonna menemme ensimmäistä kertaa aatoksi mieheni siskon luo, eli luultavasti on taas hiukan erilainen joulu luvassa. Ihanaa oli myös pari vuotta sitten viettää joulua kahden kesken omassa kodissa.

4. Mitä teet vanhoille joulukorteille?
Usein olen säästänyt ne ensi vuoteen ja askarrellut niistä pakettikortteja.

5. Jos saisit suositella blogisi lukijoille vain yhtä kirjaa joululukemiseksi, mikä tuo kirja olisi?
Jouluna on ihana lukea jotakin rauhallista, polveilevaa ja tunnelmallista. Esimerkiksi jotakin laadukasta mutta ei hirveän vaativaa klassikkoa. Suosittelenkin joululukemiseksi John Galsworthyn Forsytein tarua, joka on ihana sukutarina täynnä ihmissuhdekiemuroita, yhteiskunta-analyysia ja brittiläisyyttä.

Olen nyt laiska lomalainen enkä haasta ketään, mutta olisi toki mukava kuulla muidenkin joulumietteitä joko kommenteissa tai blogeissa.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Claire Dederer: Elämäni asennot - Mitä jooga minulle opetti



"Se oli toimintatapani joogassa: silkkä päättäväisyys. Minähän tekisin sen. Tuli mitä tuli Olin valmis yrittämään aivan kaikkeni. Kaikki asennot eivät olleet omiaan ponnisteluun, mutta seisoma-asennot olivat. Jostain syystä en nähnyt ironiaa siinä, että väänsin itseni väkisin kohti vapautta."

Claire Dederer on yhdysvaltalainen toimittaja ja äiti. Ja suorittaja. Vuosituhannen alun Seattlessa äitiys otetaan vakavasti: on kantoliinat, täysimetys ja kiintymysvanhemmuus. Silloinkin, kun Dederer ei viitsi tai jaksa noudattaa hyvän äitiyden ja hyvän ihmisen sääntökirjaa, hän tietää ahdistavan tarkasti, mitä säännöt pitävät sisällään. Lapsiperheen arjen ja rahahuolien keskellä Clairen mies masentuu ja avioliitto kärsii. Näistä asiosta ei kuitenkaan puhuta ja Claire onnistuu piilottamaan ahdistuksensa itseltäänkin.

Joogasta Claire löytää aluksi vapauden tunteen ja pakopaikan arkielämän huolista. Mutta kuten useimmat joogaa harrastaneet tietävät, joogaakin on helppo alkaa suorittaa. Täydellisistä asanoista, notkeammasta vartalosta ja säteilevämmästä olemuksesta voi tulla tavoitteita, jotka kätkevät alleen sen, mikä joogassa alunperin viehätti. Näin käy Clairellekin, ja vaatii monta vuotta ennen kuin hän ymmärtää, että mitä pidempään hän harjoittaa joogaa, sitä huonommaksi hän siinä tulee. "Eivätkä sanat riitä kertomaan, miten helpottavaa se on."

Pidin tästä Dedererin omaelämäkerrallisesta joogakirjasta todella paljon. Dederer kirjoittaa paljosta muustakin kuin joogasta (äitiydestä, lapsuudestaan, sukupolvikokemuksista), mutta minulle jooga oli kuitenkin tässä kirjassa Se Juttu. Dederer kirjoittaa joogasta viehättävän raikkaasti ja teeskentelemättä, mutta silti selvästi aihetta rakastaen. Hän tutkii vanhoja joogatekstejä ja pohdiskelee, onko länsimaisella ihmisellä edes oikeutta harrastaa kuntoilujoogaa – vaikka se koristeltaisiinkin hengellisellä kuorrutuksella. Toisaalta hän kadehtii hoikkien ja lihaksikkaiden jooganeitojen vartaloita, ja tavoittelee kiihkeästi täydellistä alaspäin katsovaa koiraa. Hän miettii, miksi ylösalaiset asennot ovat niin pelottavia, ja voiko joogan opetuksia siirtää muille elämänaluille.

Vaikka kirja on eräänlainen kasvukertomus tai selviytymistarina, Dederer ei suinkaan tarjoile joogaa ratkaisuksi elämän ongelmiin. Hän käsittelee joogan kautta erilaisia teemoja, mutta sen kummemmin elämässä kuin joogassakaan ei koeta suurta valaistumista. Ellei sellaiseksi voida laskea sitä, että kummastakaan ei koskaan tule täydellistä, ja että vähempikin ponnistelu  riittää.

Jostakin syystä koin tämän kirjan lukemisen äärimmäisen rentouttavaksi. Aloin toivoa, ettei kirja lainkaan loppuisi, että voisin vielä jonkin aikaa ravita stressaantunutta mieltäni Dedererin tarinoinnilla. Kirja on hauska mutta ei ärsyttävällä tavalla liian vitsaileva, ja Dederer kirjoittaa ilahduttavan paljon esimerkiksi ruuasta, kirjoista ja kävelemisestä, eli itselleni kovin rakkaista aiheista. Kirjan käännöstäkin uskaltaisin kehua onnistuneeksi. Tällaisten kevyen jutustelevien kirjojen suomennoksissa on usein hiukan kömpelö kaiku, mutta tässä jutustelu oli minusta taipunut varsin mukavasti suomen kielelle.

Jotta tästä kirjasta nauttisi, täytyy luultavasti olla ainakin jonkin verran kiinnostunut joogasta – vaikka kirjassa siis muutakin sisältöä on. Minulle tämä toimi paremmin kuin hyvin.

Myös Norkku on lukenut kirjan.

Claire Dederer: Elämäni asennot. Mitä jooga minulle opetti. (Poser. My Life in Twenty-three Yoga Poses, 2011)
Suom. Jaana Iso-Markku
Kansi: Eevaliina Rusanen
Tammi, 2012

maanantai 2. joulukuuta 2013

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe


"Yksi muistikuva pysyi terävänä hänen mielessään. Valkoiset vaatteet hohtivat, sierettynyt käsi ojentui nauhan yli ottamaan sormusta, ja rauhantuomari lausui: "Julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi". Avioliittoon siunattuina Eric ja Willy seisoivat verkon vastakkaisilla puolilla."

Avioliitto ja tennis. Mies ja nainen kilpailemassa niin pelissä kuin rakkaudessakin. Tällaisista aineksista voisi kehittää nokkelan ihmissuhdekomedian. Tai sitten voi tehdä kuten Lionel Shriver ja sepittää kirpeän ja paljaaksi riisuvan kuvauksen parisuhteen ja rakkauden mahdottomuudesta. 

Willy ja Eric ovat kaksi parikymppistä tennispelaajaa, jotka ihastuvat ja rakstuvat toisissaan muun muassa siihen, että kumpikin on tennispelaaja. Kuinka hienoa onkaan saada kunppani, joka ymmärtää omaa elämäntapaa ja kunnianhimoa! Vai onko sittenkään? Kun Willyn ura kääntyy laskuun Ericin kiivetessä yhä korkeammalle rankingissä, unelmaliitosta tulee pian taistelukenttä.

Olin kuullut Kaksoisvirheestä varsin paljon kriittisiä kommentteja – jopa teilauksia – joten en ollut asettanut odotuksiani kirjan suhteen hirveän korkealle, vaikka Shriveristä olen erittäin paljon pitänytkin. Ja täytyy sanoa, että minustakin Kaksoisvirheessä oli kirjana aika paljon ongelmia, vaikkei se minusta huono ollut.

Kaksoisvirheen yksi ongelma oli ehkä se, ettei Shriver antanut minulle tarpeeksi syitä tsempata pääparia. Willyn ja Ericin suhde tuntuu alusta asti kilpailuhenkiseltä ja tuhoontuomitulta, ja välillä oli vaikea ymmärtää, miksi he yleensäkään olivat yhdessä. Jos Shriver olisi kuvannut enemmän parin onnenhetkiä ja vakuuttanut minut siitä, että ainakin jossain vaiheessa Willy ja Eric olivat kuin yhden pallon kaksi täydellisesti yhteen sopivaa puoliskoa, heidän aviollista kamppailuaan olisi ollut mielenkiintoisempi seurata. Olisin kaivannut suurempaa jännitettä, myötä- ja vastamäkeä. Nyt kaksoisvirhe oli lähinnä pelkkää vastamäkeä.

Willyn hahmossa on vähän samaa ongelmaa. Shriver on mestari luomaan kirjoihinsa vaikeita, jopa epämiellyttäviä antisankarittaria, mutta monessa muussa kirjassa hän on onnistunut voittamaan minut näiden vaikeiden naistensa puolelle. Wllystä sen sijaan oli aika vaikea löytää pehmentäviä piirteitä, vaan hän oli jokseenkin tuskastuttava päähenkilö kaikessa itsekeskeisyydessään ja kilpailuhenkisyydessään. Mielenkiintoinen kyllä, mutta aika yksipuolinen.

Pidin kyllä Kaksoisvirheestä paljonkin, vaikka siinä oli minusta heikkouksia, ja vaikka se oli minulle Shriverin kirjoista ehdottomasti laimein lukukokemus. Pidän kuitenkin sen verran paljon Shriverin tavasta kuvata maailmaa ja ihmisluontoa, että tällaisen vähän huonommankin esityksen parissa viihdyin erinomaisesti. Yksi kirjan vahvuuksista oli esimerkiksi se, että tapahtumat kuvattiin aina Willyn kautta, mikä teki Ericistä henkilöhahmona kiehtovasti tulkinnanvaraisen.

Kaksoisvirheestä ovat kirjoittaneet myös Miia, Leena, Tuulia, Anni, Katri, Sanna ja Karoliina.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe (Double Fault, 1997)
Suom. Hanna Sola
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Avain, 2007 

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua


Anna Kontulan Mistä ei voi puhua käsittelee uskontoa toisaalta henkilökohtaisena kokemuksena, toisaalta kulttuurisena perinteenä. Aihetta käsitellään dialogin kautta: uskontoon vetäytyvän epäilevästi suhtautuva Saara yrittää ymmärtää tätinsä Astan hengellistä elämää. Asta on nuorena kokenut voimakkaan hengellisen elämyksen ja kiinnostunut sen myötä kristinuskon traditiosta ja erityisesti mystiikasta. Dialogissa Saara toimii kyselijänä ja oppilaana, Asta lempeänä opastajana. Kyseessä ei siis ole varsinaisesti kahden eri näkemystavan keskustelu, vaan dialogi on Kontulalle keino käsitellä aihetta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt tästä dialogimuodosta, vaan luulin että kyseessä olisi esseetyyppinen teos. En oikein lukiessanikaan päässyt sinuiksi Kontulan valitseman muodon kanssa. Kirja tasapainottelee jossakin faktan ja fiktion rajamailla: siinä on kaksi päähenkilöä joille on luotu yhteinen henkilöhistoria ja hiukan persoonallisuutta, mutta kehyskertomus ei ole niin kiinnostava, että se tekisi dialogista erityisen elävää ja henkilökohtaista. Toisaalta kirja ei ole varsinaisesti esseekään, ja moni kysymys perustellaan vain Astan kokemuksen ja mielipiteiden perusteella.

Koska Kontula kirjoittaa uskonnosta ennen kaikkea henkilökohtaisena asiana ja kokemuksena, olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa, jos hän olisi kirjoittanut suoraan itsestään. Asta on helppo tulkita Kontulan omaksi ääneksi, mutta fiktiivisen hahmon taakse on myös helppo piiloutua. Fiktionkin kautta aihetta olisi voinut käsitellä kiinnostavasti, mutta silloin fiktio-osuuden itsensä olisi pitänyt tuntua merkityksellisemmältä ja tuoda aiheen käsittelyyn syvyyttä. Nyt kehyskertomus jäi lähinnä teen juomisen tasolle.

Kontula nostaa kyllä kirjassaan esille mielenkiintoisia asioita, liittyen erityisesti uskonnolliseen kokemukseen, totuuteen ja epäilyyn sekä synnin käsitteeseen. Hän myös lainaa uskonnollista kirjallisuutta ja viittaa kristillisiin ajattelijoihin: nämä viittaukset olivat mielenkiintoisia ja osoittivat että samoja uskonnollisia kysymyksiä on pohdittu ja yritetty ilmaista sanoilla kautta aikojen.

Mielenkiintoisia aineksia siis, mutta olisin kaivannut jotakin enemmän - sekä kirjallisena kokemuksena että uskonnollisen pohdinnan tasolla. Tai ainakin jomman kumman tasolla.

Kirjan ovat lukeneet myös Jori joka ei saanut ahaa-elämyksiä ja Liina joka piti kirjasta paljon.

Anna Kontula: Mistä ei voi puhua. Kirja uskosta ja uskonnosta.
Kansi: Elina Salonen
Into, 2012

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Kesällä posti toi yllätyksenä pyytämättömän arvostelukappaleen Taivaslaulusta. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, mutta takakansitekstin perusteella se vaikutti kiinnostavalta. Ei tainnut mennä kuin pari päivää, ja ensimmäiset ihastuneet blogiarviot kirjasta ilmestyivät – ja kiinnostuin entisestään. Aluksi uteliaisuuteni oli kohdistunut erityisesti kirjan aihepiiriin (uskonnot ja uskonnolliset yhteisöt kiinnostavat minua aina), mutta arviot ylistivät kirjan tyylin, kielenkäytön ja koskettavuuden niin korkealle, että aloin odottaa Taivaslaululta paljon myös kirjallisena elämyksenä. Ajattelin, että tämän kirjan luen mahdollisimman pian.

Sitten kävi niin kuin usein käy. Muut kirjat kiilasivat lukujonossa edelle piittaamatta lukusuunnitelmistani. Lisäksi aloin tuntea pientä Taivaslaulu-ähkyä, koska kirja oli niin paljon esillä blogeissa ja blogikeskustelussa. Silti tiesin koko ajan, että jossain vaiheessa tulee vielä Taivaslaulun aika. Ja nyt se tuli.

"Kun Vilja ja Aleksi menivät naimisiin, he saivat toisensa vihdoin pelotta ja häpeättä.
Tula tuulan tuli tuli tei.
Kahden aikuisen välinen vapaa rakkaus kesti yhden kuun kierron.
Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun."

Vilja on lestadiolaisäiti, joka kolmekymppisenä on jo neljän lapsen äiti. Jokainen kuunkierto merkitsee Viljalle pelkoa uudesta raskaudesta, sillä hän ei tunne jaksavansa enää uusia synnytyksiä. Vaikka jokainen lapsi on rakastettu ja Jumalan lahja, Vilja ajattelee salaa että kohdunpoisto on suomen kielen kaunein sana. Vilja miettii, miksi juuri hän on niitä naisia, jotka tuntuvat tulevan pelkästä seksin ajattelusta raskaaksi – miksi hän ei jaksa enää uutta raskautta, vaikka toiset äidit hoitavat tyytyväisesti kaksi kertaa isomman perheen.

Rauhala kuvaa uskonnollista yhteisöä ainakin ulkopuolisen näkökulmasta uskottavasti ja moniulotteisesti. Hän kertoo hyvät asiat ja heikkoudet: yhteisön tarjoaman tuen, luottamuksen maailman järjestykseen, valon ja armon – ja toisaalta hiljaisen painostuksen, tuomitsemisen ja asioista vaikenemisen. Yhteisö voi olla suuri lohtu tai painostava kahle - yhtä totuutta ei ole.

Mustavalkoisuuteen tai totuuden julistamiseen Rauhala ei muutenkaan sorru. Jos Taivaslaulu jotain totuutta julistaa niin suvaitsevuutta. Suvaitsevuutta erilaisia ajattelutapoja ja erilaisia uskontapoja kohtaan. Suvaitsevuutta ja ymmärrystä väsymystä kohtaan. Suvaitsevuutta omaa itseä kohtaan.

Taivaslaulu on kirja vanhoillislestadiolaisuudesta, mutta se ei ole yhden asian kirja, ja juuri siinä piilee sen voima. Uskontoteeman rinnalle (ja minulle lukijana sen ohitsekin) nousevat mm. vanhemmuuden, naiseuden ja itsemääräämisoikeuden teemat. Ei tarvitse olla lestadiolainen voidakseen ymmärtää lapsiperheen väsymystä; ei tarvitse olla äiti löytääkseen kirjasta tuttuja ajatuksia naisen ruumiillisuudesta ja seksuaalisuudesta ja niihin kohdistuvasta ulkopuolisesta kontrollista. Rauhala kuvaa uskovaisen pariskunnan kriisiä, mutta sen kautta hän tavoittaa yleisesti koskettavia asioita.

"Kaikkein vapain on nainen joka juoksee. Tietää itse matkansa, antaa tuulen tuulla ja lumen sulaa kasvoilleen. Minä juoksen, vaikka ilta on musta. Minä juoksen, vaikka talvi on haudannut kaiken alleen. Alamäki on kiitorata, ylämäki lentolähtörata ja mäen päältä pohkeeni ponnistavat pilviin. Sydämen syke on kaksitahtimoottori ja viuhuvat kädet nuolikulmasiivet. Olen satamassa kaarteleva harmaalokki. Olen taivaalla riikkuva naurulokki."

Taivaslaulu on äärettömän kaunis kirja. Rauhalan kieli on runollista – välillä läpikuultavan haurasta, välillä vahvaa ja tuoksuvaa kuin multa. Se on yllättävää – töksäyttelevää – raamatullista – puhekielimäistä. Kuvaukset Viljan ja Aleksin rakastumisesta tai vanhempien ja lasten arjesta ovat niin koskettavia, että pala nousee kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Kauneus ei kuitenkaan käy ylenpalttiseksi, koska runollisten jaksojen väliin mahtuu myös arkisia ja raadollisempia jaksoja.

Viljan ja Aleksin näkökulmien lisäksi tarinaa kuljetetaan myös lasten nukkeleikkien, lestadiolaisuutta avaavien blogikirjoitusten sekä vertauskuvallisen epilogin kautta. Nämä kertojaratkaisut eivät toimineet minulle ihan yhtä hyvin kuin muu kirja, ja varsinkin blogikirjoitukset tuntuivat turhan informatiivisilta ja latteilta muun tarinan seassa. Minusta kirja ei olisi välttämättä tarvinnut Aleksin ja Viljan lisäksi muita näkökulmia ollenkaan. Mutta nuo olivat pieniä kauneusvirheitä muuten erinomaisessa kirjassa.

Uskon, että Taivaslaulu tulee soimaan mielessäni pitkään.

Kirjasta on kirjoitettu blogeissa niin paljon, etten edes yritä linkittää kaikkia arvioita , mutta tässä muutama näkemys kirjasta: Ilselä, La petite lectrice, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasfääri, Amman lukuhetki ja Lue, ihminen!.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus, 2013 

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Ehdokkaani kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi

Ensi viikonloppuna Kuopiossa järjestetään Kirjakantti-kirjallisuustapahtuma, jossa julkistetaan kirjabloggaajien äänestämä kaikkien aikojen paras kirja. Parasta kirjaa on valittu pitkin syksyä: ensimmäisessä vaiheessa kuka tahansa sai ehdottaa äänestykseen kirjoja, ja ehdokkaita nimettiin yli 500. Lokakuussa kirjabloggaajat saivat äänestää kuutta omaa suosikkiaan näistä ehdokkaista, ja ääniä annettiin yli 140 kirjalle. Ääniä saaneet kirjat löytyvät äänestystä järjestämässä olleen Amman blogista. Voittaja ja neljä seuraavaksi eniten ääniä saaneet kirjat esitellään Kirjakantissa 23.11. 2013.


Otin luonnollisesti itsekin osaa äänestykseen, sillä olen heikkona kirjalistoihin ja kaikenlaisiin kaikkein aikojen paras -valintoihin. Lempikirjojen ja parhaiden kirjojen nimeäminen on hauskaa mutta haastavaa, ja kuusi kirjaa on aika pieni määrä kirjojen universumissa. Karsin, punnitsin ja vaihdoin mielipidettäni, ja lopuksi valitsin kuusi kirjaa, jotka edustivat minusta hiukan eri tavoin parhautta.

Esittelen nyt omat ehdokkaani, ja vien samalla loppuun pitkään keskeneräisenä roikkuneen 30 viikon haasteeni. Haasteen viimeinen kysymys on saanut olla vastaamatta pitkään ehkä siksi, että viimeinen kysymys on niinkin mahdoton kuin kaikkien aikojen lempikirjani. En osaa nimetä vain yhtä kirjaa kaikkien aikojen lempikirjaksi, joten nämä kuusi kirjaa saavat nyt edustaa lempikirjaani – vaikka lempikirja ja paras kirja eivät välttämättä aina olekaan ihan sama asia.

Mutta tässä siis minun parhaat kirjani:

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Jane Eyre on kulkenut mukanani kolme vuosikymmentä. Luin kirjan ensimmäisen kerran lapsena, ja silloin rakastin sen dramaattisia ja romanttisia juonenkäänteitä ja vanhan ajan lumoa sisäoppilaitoksineen ja kahden kerroksen väkineen. Olen lukenut kirjan uudelleen erilaisissa elämänvaiheissa, ja aina se on tuntunut tarjoavan jotakin uutta. Kirja on lohduttanut, tarjonnut elämänohjeita ja saanut miettimään esimerkiksi naisen asemaa ja henkilökohtaista rohkeutta. Ja se on viihdyttänyt, kerta kerran jälkeen.

Michael Cunningham: Tunnit

Tunnit edustaa minulle lähes täydellistä kauneutta, sekä kielellisesti että ihmiskuvaukseltaan. Kirja on samanaikaisesti kaunis, elämäniloinen, surullinen ja lähellä kuolemaa. Cunninghamin kirjoitustapa koskettaa niin syvältä, että lukemisesta tulee fyysinen kokemus: se värisyttää, hengästyttää ja itkettää.

Tove Jansson: Taikatalvi

Janssonia ja Muumeja ei voi ohittaa! Kirjoja, jotka tarjoavat ravintoa yhtä lailla lapsille kuin aikuisillekin. On vaikea kuvitella, mitä minä olisin ilman Muumeja: ne ovat niin erottamaton osa elämääni. Taikatalvi on vaikuttava kasvukertomus ja hieno kuvaus yksinäisyydestä ja pelosta. Ja se piirtää upean kuvan talvesta, niin sanoin kuin kuvinkin. Rakastan!

James Joyce: Odysseus

Odysseus ei ole lempikirjani, mutta eittämättä yksi vaikuttavimmista, unohtumattomimmista ja haastavimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Tämä kirja on erityisesti kielen juhlaa, ja kaikki huipentuu viimeisessä luvussa, joka yksinään olisi jo riittävä syy kirjan lukemiseen.

L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Montgomery oli listalla yhtä pakollinen kuin Jansson. Lapsuuden lukukokemukset! Ne muokkaavat meitä niin monilla tavoilla, ja kuljettavat lumottuihin maailmoihin, joista tulee yhtä todellisia kuin todellisuus. Ja harva on onnistunut ihastuttamaan ja muokkaamaan minua niin voimakkaasti kuin Montgomery. Annan ja Emilian välillä oli vaikea valita, sillä Anna oli ehdottomasti suosikki lapsena, mutta hiukan vanhempana Runotyttö nousi tärkeäksi. Rakastan kumpaakin kiihkeästi, ja olisin yhtä hyvin voinut valita Annankin.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Vuosisadan rakkaustarina on ainoa äänestämistäni kirjoista, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran blogiaikana. Tämäkin kertoo siitä, kuinka vaikeaa on valita vain kuusi parasta kirjaa, sillä olen lukenut kahden ja puolen blogivuoden aikana monia, monia kirjoja, jotka olisivat voineet ansaita parhaan kirjan tittelin. Vuosisadan rakkaustarina pääsi listalle koska halusin mukaan myös runoutta, ja koska se on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjoista.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Blogistanian parhaat kirjat 2013! Kisajulistus ja -säännöt


Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2013 parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa.

Kategoriat ovat:
Blogistanian Finlandia
Blogistanian Globalia
Blogistanian Kuopus
Blogistanian Tieto

Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa tiistaina 28.1.2014 klo 10.

Blogistanian Finlandia 2013Blogistanian Finlandia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja.

Blogistanian Globalia 2013
Blogistanian Globalia 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Kilpailu järjestetään kolmatta kertaa. Aiemmin on palkittu Sarah Watersin Vieras kartanossa ja Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi. Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjasfääri.

Blogistanian Kuopus 2013
Blogistanian Kuopus on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2013 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.

Kilpailu järjestetään toista kertaa. Aiemmin on palkittu Annukka Salaman Käärmeenlumooja. Blogistanian Kuopusta emännöi Les! Lue!

Blogistanian Tieto 2013
Blogistanian Tieto 2013 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita tietokirjoja. Kilpailu koskee kotimaisia vuonna 2013 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2013 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

Kilpailu järjestetään ensimmäistä kertaa. Blogistanian Tietoa emännöi Luetut, lukemattomat.

Osallistumisohjeet
Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Osallistuja julkaisee listan blogissaan maanantaina 27.1.2014 klo 10 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (20.1.2014). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.

Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.

Pisteytys
Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään kirjakohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

Järjestelyt
Kilpailu on kirjabloggaajien vapaaehtoisvoimin järjestämä epäkaupallinen äänestys. Palkintona jaetaan kunniakirja ja voittajakirjailijalle järjestetään kukitus mahdollisuuksien mukaan.

Tämän vuoden emäntäblogit on arvottu. Kilpailun järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden kilpailuemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon: Kotimaiset kirjablogit.

***


Tänä vuonna äänestetään siis ensimmäistä kertaa myös parhaista tietokirjoista, ja minä sain kunnian emännöidä ensimmäistä Blogistanian Tieto -kisaa. Ääntenkeräyspostaus ja kisaohjeet julkaistaan tässä blogissa 20.1.2014 – samaan aikaan julkaistaan myös muiden kategorioiden ääntenkeräyspostaukset. Ja muistattehan, että Tieto-kisassa äänestetään sekä aikuisten että lasten tietokirjallisuudesta.

Palaamme asiaan tammikuussa! Nyt vain vuoden 2013 kirjoja lukemaan!

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Haruki Murakami: 1Q84


"Jos Tengo ei olisi varovainen, hän voisi ajautua toiselle miinakentälle ja vetää perässään muitakin. Tarina kulkee omia reittejään ja etenee omaan tahtiinsa. Tengo oli nyt osa tarinan maailmaa, halusi hän tai ei. Hänelle se ei ollut enää fiktiivinen maailma. Se oli todellinen maailma, jossa ihmisestä pulppusi punaista verta, kun ihoa viilsi veitsellä. Ja sen maailman taivaalla oli kaksi kuuta vierekkäin."

Pikkuväkeä, ilmakoteloita ja kaksi kuuta taivaalla. Palkkamurhaaja, seksuaalista hyväksikäyttöä ja outo uskonlahko. Naisia jotka katoavat. Miehiä jotka tapetaan väkivaltaisesti. Kissojen kaupunki ja vuosi 1Q84. Tengo ja Aomame. 

1Q84 pitää sisällään paljon. Aivan konkreettisestikin: kirjassa on kokonaisuudessaan yli 1200 sivua. Kirjassa ei sinänsä tapahdu kovin paljon, eikä sitä voi parhaalla tahdollaankaan kutsua vauhdikkaaksi, mutta se on tavattoman runsas, rönsyilevä ja yksityiskohtainen. Kirjan perusjuonen voisi luultavasti tiivistää melko pieneen tilaan, mutta se ei oikeastaan kertoisi kirjasta juuri mitään, sillä 1Q84:n merkitys syntyy yksityiskohdista, tunnelmasta ja niistä lukuisista sivupoluista, joiden kautta Murakami lukijaa kuljettaa.

Kirjasta löytyy myös paljon Murakamille tyypillisiä elementtejä. On hiukan erakkomainen, vakavamielinen nuori mies. Yksinäisyyttä ja kaipausta. Ruokaa. Viittauksia kirjallisuuteen ja musiikkiin. Henkilöhahmojen vaatteiden kuvausta. Yksityiskohtaisia mutta etäisiä seksikohtauksia. Unia. Kissoja. 1Q84:ä lukiessa voisi helposti napsia pisteitä Murakami-bingosta.

Mutta vaikka Murakami kirjoittaa kirjoihinsa samoja yksityiskohtia, ja vaikka kirjojen tunnelma ja aina tunnistettavan murakamimainen, kaikki lukemani murkamit ovat kuitenkin olleet omanlaisiaan ja toisistaan erottuvia kokonaisuuksia. Samankaltaisista aineksista sekoitetaan persoonallisia keitoksia, ja ehkä juuri sen takia minun on aina ollut vaikea asettaa Murakamin kirjoja paremmuusjärjestykseen. En osaa sanoa, rakastaisinko eniten Norwegian Woodin melankolista romantiikkaa, Sputnikin ahdistuksen puolelle vinksahtavaa outoutta, Juoksukirjan innostavaa elämänviisautta vai Kafkan lumoavaa mielikuvitusmaailmaa.

Vai rakastanko kenties sittenkin eniten 1Q84:n hiukan painajaismaista mutta myös kaunista maailmaa? Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että 1Q84 on Murakamin parhaimpia kirjoja – tai ainakin yksi minua eniten koskettaneista.

Rakastin erityisesti kirjan kolmatta osaa, jossa Murakami todella tekee tapahtumattomuudesta taidetta. Ilselän Minna käyttää kahdesta ensimmäisestä osasta kirjoittaessaan kerrassaan osuvaa luonnehdintaa "pöhöttynyt viivyttely", ja kolmannessa osassa tuo pöhötauti vain pahenee. Tai tässä tapauksessa paranee. Suurimmaksi osaksi kolmannen osan henkilöt vain istuvat sisätiloissa, tarkkailevat ja odottavat – kuka mitäkin. Ja minä luen lumoutuneena. Ehkä lumous syntyy siitä, että tapahtumattomuuden taustalla on uhkaava tunne siitä, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Ja aina välillä joku kivi iskeytyykin tyyneen pintaan rikkoen odottavan hiljaisuuden.

Norkku kirjoittaa omassa arviossaan turhautuneensa siihen, että kirja jätti niin paljon asioita auki – että kummallisille tapahtumille ei annettu loogisia selityksiä. Minä puolestani rakastan Murakamissa – ja myös tässä kirjassa – sitä että hän jättää lukijan ihmettelemään. Merkityksellisyys tuntuu syntyvän nimenomaan siitä, että minun on itse jäätävä pohtimaan kirjan tarjoamia vihjeitä. Ja 1Q84 jätti jälkeensä paljon pohdittavaa.Mitä rooleja eri henkilöhahmot lopulta kirjassa esittivät? Kuka oli hyvä ja kuka paha? Oliko tarinan sisällä tarina? Mikä oli totta ja mikä kuviteltua? Ja mitä henkilöille tapahtui, kun kirjan tarina loppui?

Luin tämän kolmioisaisen, kahdessa osassa julkaistun kirjajärkäleen kolmessa jaksossa. Ensimmäisen osan luin elokuun kesäisinä lomapäivinä, toisen osan syyskuun kiireiden keskellä ja kolmannen osan nyt marraskuun lempeässä hämäryydessä. Olen erityisen iloinen siitä, että luin hidastempoisen, lähes tapatumattoman kolmannen osan juuri nyt, sillä kirja ja oma mielenmaisemani ja marraskuinen todellisuus tuntuivat kietoutuvan yhteen kokonaisvaltaiseksi elämykseksi – ja 1Q84 huipentui lukukokemuksena aivan erityisen hienoksi ja koskettavaksi.

1Q84 kiehtoi ja kosketti eikä tahdo vieläkään päästää otteestaan. Samankaltaista haikeutta kirjan väistämättömän loppumisen edessä olen tainnut viimeksi kokea keväällä MacDonaldin Linnuntietä-kirjan parissa. Haikeutta siitä, että kirjan maailmasta on pakko siirtyä pois – ja kyvyttömyyttä siirtyä muiden kirjojen maailmaan. Kun kirja ottaa tällä tavalla valtaansa, se on aina jotenkin aivan erityinen. Se pääsee lukijan ihon alle.

1Q84:n ensimmäisestä kirjasta ovat bloganneet mm. ArjaAnnami ja Katja; kolmannesta osasta Annika K ja Noanna; ja koko kirjasta Linnea, Minna ja Helmi-Maaria.

1Q84. Osat 1 & 2 (1Q84, 2009)
Suom. Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013

1Q84. Osa 3 (1Q84, 2010)
Suom. Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 2013

torstai 7. marraskuuta 2013

Erich Segal: Love Story - Rakkauskertomus


"Mitä voi sanoa kaksikymmentäviisivuotiaasta tytöstä joka on kuollut?
Että hän oli kaunis. Ja älykäs. Että hän rakasti Mozartia ja Bachia. Ja Beatleseja. Ja minua."

Näillä sanoilla alkaa Love Story: elokuvaversio jonka olen nähnyt joitakin vuosia sitten, ja kirja jonka luin kesällä osana lukumaratonia. Sekä kirja että elokuva ovat puhdasveristä viihdettä, mutta varsin suloista ja surumielistäkin viihdettä. Molemmat ovat myös lajissaan viehättävän vanhanaikaisia. Ja kuten Lumiomenan tontilla vähän aikaa sitten todettiin: menneiden vuosikymmenten viihde on usein paljon vetoavampaa ja viihdyttävämpää kuin nykyajan viihde.

Heti Love Storyn alussa tehdään siis selväksi, että kyseessä on rakkaustarina, jonka toinen osapuoli on kuollut nuorena. Kuollut nainen on lahjakas ja nokkela mutta köyhä Jenny Cavilleri, ja häntä on jäänyt muistelemaan kultalusikka suussa syntynyt Oliver Barrett IV, jolla on kompleksinen isäsuhde. Love Story kertookin melkein yhtä paljon Oliverin suhteesta Oliver Barrett III:en kuin hänen suhteestaan Jennyyn.

Vaikka Love Story käsittelee varsin isoja asioita, kuten luokkaeroja, kuolemaa sekä vanhempien ja lasten välisiä suhteita (ja tietysti sitä rakkautta), se on erittäin kepeä kirja. Se pyyhkäisee raskaita teemojaan kuin höyhenellä ja tanssahtelee eteenpäin nokkelan sanailun ja rakkauden huuman maailmaan. Kirjan loppu on toki katkeransuloinen, mutta paino on kuitenkin siellä suloisen puolella. Ja miksipä ei? Love Story on romantiikkaa, jonka ääressä voi huokailla, nauraa ja ehkä tirauttaa muutaman kyyneleen, eikä se varmasti pyrikään olemaan mitään muuta. Lukumaratonilla nautin kovasti kirjan lukemisesta, koska olin sitä ennen lukenut melko vakavia ja vaativiakin kirjoja, ja oli ihanaa sukeltaa hetkeksi Love Stroyn tarjoamaan hattaraan.

Elokuvana Love Story on minusta parempi, koska romanttinen viihde vain toimii paremmin filmillä kuin paperilla. Kirjasta jäävät puuttumaan kauniiden näyttelijöiden valovoima, ihanat vaatteet ja maisemat ja tietysti myös tunteisiin vetoava musiikki. Mutta kyllä kirjakin hyvin toimii. Lisäksi kirjan takakansiteksti saa minut välittömästi hyvälle tuulelle. Se kertoo mm. että Segal on klassisten kielten apulaisprofessri Yalessa, ja että "Love Story teki professoristamme yhdellä iskulla dollarimiljönäärin ja koko maailman tunteman pop-henkilön." Ei voi olla tykkäämättä!

Love Storyn ovat lukeneet myös PaulaMai Laakso ja Jokke.

Erich Segal: Love Strory. Rakkauskertomus. (Love Stroy, 1970)
Suom. Anna-Liisa Suurpää
Tammi, 1971

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Miina Supinen: Säde


"Säde istui työpöydän ääreen, otti puhelimensa ja tekstasi Antille ja Ennille, ja tutki sitten hetken Charles Mansonin fanisivuja. Hän luki ahkerasti kulteista ja kulttijohtajista. Hän halusi ymmärtää Voulaa, päästä hänen suosioonsa. Voula herätti hänessä kihelmöiviä tunteita, jotka olivat vähän niin kuin panetus, mutta ehkä kuitenkin enemmän korvien välissä ja vähemmän jalkojen.
Illalla Säde meni keittiöön ja leipoi sämpylöitä. Hän kadotti yhden tekokynsistään taikinaan."

Säde on nuori nainen, joka suhtautuu mutkattomasti maailmaan, miehiin ja seksiin. Säde on (tai on opetellut olemaan) varsinainen auringonsäde ja ilopilleri, jonka pelkkä läsnäolo saa ihmiset hyvälle tuulelle. Säde on myös Suomen kuuluisimman ateistin tytär ja on omaksunut vanhempiensa kriittisen asenteen uskontoja kohtaan. Vai onko sittenkään? Kun Säde päätyy töihin Tiedon Akatemiaan jossa asustaa muinaisuskonnoista ammentava Kahdeksaisen kultti, hän huomaa kiinnostuvansa yhä enemmän kultista ja varsinkin sen säkenöivästä johtajasta Voulasta. Onko henkiä ja jumalia sittenkin olemassa?

En ole aikaisemmin lukenut Miina Supista, vaikka monien kehuvien kommenttien vuoksi olen lisännyt Supisen sille listalle, jossa on kiinnostavia kirjailijoita, joihin pitää tutustua heti kun vain ehtii. Tämä Supisen toinen romaani herätti kiinnostukseni, kun luin kirjan esittelytekstistä luonnehdinnan ateisti haluaa kulttiin. Uskonnot, suljetut yhteisöt ja kultit kiinnostavat minua kovasti, ja siksipä ajattelin, että Säde olisi varmasti minulle mieluinen kirja. Kirjamessuilla sain kirjan blogiystävältä, ja päätinkin lukea kirjan saman tien.

Tämä ensimmäinen kosketukseni Supisen tuotantoon jätti jälkeensä hämmentyneen olon. Koska olin odottanut pääseväni sukeltamaan kunnolla uskonnollisen yhteisön maailmaan, olin auttamatta pettynyt siihen, kuinka kevyesti uskonto-teemaa kirjassa käsiteltiin. Kahdeksaisen kultti ei ole kovin kiinnostava eikä kovin uskottava, eikä se oikeastaan ole kirjassa mitenkään keskeisessä osassa. Sen sijaan Supinen sivuaa useita uskoon ja uskomuksiin liittyviä aiheita ja ilmiöitä, mutta aika pinnallisesti: on viisastelevia ateisteja, jotka rinnastavat Jeesuksen joulupukkiin; on uskovaisia jotka manaavat pahoja henkiä ja harrastavat heti perään irtoseksiä; on kultin jäseniä jotka vaipuvat transsiin alkoholin voimin. Välillä Supinen näpäyttelee ihan hauskasti aikamme ilmiöitä, hengellistä laiskuutta ja pinnallista ajattelua, mutta ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta ja oivaltavaa.

Jos jättää uskonto-teeman pinnallisen käsittelyn aiheuttaman pettymyksen syrjään, Säde oli varsin viihdyttävä ja hauska kirja. Vaikka en huumorista useinkaan kirjoissa piittaa, Supisen kirjoitustyyli kyllä vetosi minuun ja varsinkin dialogi hymyilytti. Silti epäilen, että aloitin Supiseen tutustumisen vähän väärästä kirjasta, sillä Säteessä oli minusta välityön leima. Se oli hajanainen ja kepeä, ja lukuisat painovirheet lisäsivät viimeistelemätöntä vaikutelmaa. Kaikkien Supisen keräämien kehujen perusteella haluan uskoa, että Säde ei ole parasta, mitä kirjailijalla on tarjota. Pitänee lukea myös Liha tottelee kuria ja katsoa, onko siinä enemmän pureskeltavaa kuin Säteessä.

Säteestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Jori, Helmi-Maaria, Minna, Elämän krestomatia, Taika, Mari A ja Katja.

Miina Supinen: Säde
Kansi: Elina Warsta
WSOY, 2013

torstai 31. lokakuuta 2013

Anne Michaels: Routaholvi


"Kaiken mitä me olemme voi sisällyttää ääneen, joka vaipuu ikiajoiksi hiljaisuuteen. Ja jos kukaan ei ole sitä kuulemassa, ne osat meistä jotka syntyvät vain kuulemisen kautta eivät koskaan pääse tähän maailmaan, eivät edes unissa. Kuunvalon valkea hengitys Niilillä. Ulkona lumisade jatkui."

Anne Michaelsin Routaholvi on suunnattoman kaunis kirja. Kieleltään se on usein kuin runoa: teksti virtaa eteenpäin täynnä rytmiä ja sanojen helinää. Viipyilevän ja verkkaisen tunnelman äärelle voi pysähtyä ihailemaan kuvia ja ajatuksia, joita Michaels rakentaa.

Routaholvi on myös hyvin vakava kirja. Jopa niin vakava, että sen ryppyotsaisuus alkoi välillä suorastaan naurattaa minua. Kirjan henkilöt sen sijaan eivät juurikaan naureskele, ja silloinkin, kun rypyt heidän otsallaan hetkeksi siliävät ja suu kääntyy hymyyn, heidän huumorinsa kumpuaa kovin vakavista asioista tai käsitteistä.

Maailmaa rakennetaan kirjassa puheen ja tarinoiden kautta. Kirjan nainen ja kaksi miestä kertovat toisilleen tarinoita lapsuudesta, kirjoista, kasveista, rakennuksista, sodasta ja menetyksistä. He puhuvat toisilleen, mutta samalla toistensa ohi – yrittävät tavoittaa jotakin yhteistä yksityisten kertomustensa kautta. Tarinoiden kautta pohditaan paljon esimerkiksi paikkojen ominaisluonnetta: onko rakennuksilla ja kaupungeilla oma henkensä ja voiko sen tuhota tai rikkoa sodassa tai jälleenrakentamisessa. Tärkeä teema on myös suru ja siitä toipuminen: kaikki kolme päähenkilöä ovat jollakin tavoin rikki ja eksyksissä.

Routaholvi oli jotenkin kummallisen kiehtova kirja, vaikka kaikessa runollisuudessan ja abstraktisuudessaan se jäi minulle hiukan kylmäksi ja etäiseksi. En saanut otetta henkilöistä tai heidän kokemuksistaan, mutta sanat ja tunnelma – ne toimivat ja kantoivat kirjan loppun asti.

Minna kirjoitti rakkaudentunnustuksen kirjalle, Erjan mielestä kirjan tunnelma on äärettömän surumieleinen mutta ei masentava, Sanna mietti onko koskaan lukenut kielellisesti yhtä kaunista romaania.

Anne Michaels: Routaholvi (The Winter Vault, 2009)
Suom. Kaijamari Sivill
Kansi: Marjaana Virta
WSOY, 2010

maanantai 28. lokakuuta 2013

Messumuisteloa


Kirjamessut ovat tältä vuodelta ohi, ja olo on samanaikaisesti täysi ja tyhjä. Messuihin mahtui paljon kaikenlaista. Kirjoja tietysti. Muutaman ohjelmanumeronkin ehdin seuraamaan. Lukupiiristä jo kirjoitinkin. Ja sitten oli paljon ihania ihmisiä, kirjaystäviä, joiden kanssa puhuttiin lukemisesta, huokailusta, pakkopullasta, tyttökirjoista, kirjailijoista, messukokemuksista ja vähän kaikesta.

Minulla oli messujen suhteen kaksi tavoitetta: päästä kuulemaan Märta Tikkasta ja juoda ainakin yksi lasi skumppaa hyvässä seurassa. Molemmat tavoitteet toteutuivat.


Voisin luultavasti kuunnella Märta Tikkasta puhumassa vaikka aidanseipäästä – niin valovoimainen, karismaattinen ja viisas hän on. Messuilla ei puhuttu aidanseipäistä vaan pääasiassa Kansallisteatterin Vuosisadan rakkaustarinat -näytelmästä. Puolituntinen kului kuin siivillä, ja olen iloinen että minulla on jo lippu ostettuna Vuosisadan rakkaustarinoihin.


Otin messuilla kaksi valokuvaa. Toisessa oli Märta ja toisessa vanhoja dekkarikansia antikavariaattiosastolta. Divariosastolla kiertelin ihailemassa vanhaa kirjataidetta ja etsimässä täytettä kirjahyllyn aukkokohtiin. Kaksi kirjaa löysinkin.


En tänäkään vuonna ehtinyt ostamaan kalakukkoa tai englantilaista toffeeta ruokamessuilta, koska kirjapuolella oli niin kivaa. En ehtinyt seuraamaan kuin paria ohjelmanumeroa, mutta tapasin ihmisiä, joiden kanssa sai puhua ja nauraa. Tulin kotiin viisi kirjaa ja monta kokemusta rikkaampana.


Ensi vuonna taas.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kirjamessujen lukupiiri: Katherine Pancol ja Central parkin oravat


Helsingin kirjamessuilla järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa lukupiirejä, joissa lukijat ja kirjailijat pääsivät kohtaamaan toisensa kirjallisen keskustelun merkeissä. Jokaisena messupäivänä järjestettiin kaksi lukupiiriä, joissa kussakin käsiteltiin yhtä tämän vuoden uutuuskirjaa. Kirjailijan lisäksi lukupiireissä oli mukana jonkun oikean lukupiirin jäseniä, jotka toimivat keskustelun johtajina, sekä kirjabloggaaja joka raportoi tapahtumasta blogiinsa.

Minä pääsin osallistumaan lauantaiaamun lukupiiriin, jossa käsittelyssä oli Katherine Pancolin romaani Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. Pancol oli valitettavasti joutunut peruuttamaan osallistumisensa Helsingin messuille, joten tämä lukupiiri järjestettiin ilman kirjailijaa. Lukupiiri oli erittäin antoisa kokemus näinkin, vaikka mietityttämään jäi, olisiko keskustelu muodostunut kovinkin erilaiseksi, jos kirjailija itse olisi ollut paikalla.  

Pancolin suomalaista kustantajaa lukupiirissä edusti Bazarin viestintäpäällikkö Vilja Perttola, ja lukupiirikeskustelua veti Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin – Book Clubista oli mukana myös kolme muuta lukupiiriläistä. Paikalle oli saapunut viitisentoista messuvierasta: en tiedä, oliko Pancolin peruutus verottanut lukupiirin osallistujamäärää, mutta hyvä keskustelu saatiin aikaan tälläkin ihmismäärällä. Pienemmällä osallistujamäärällä lukupiirin tunnelmasta muodostuikin itse asiassa varsin intiimi ja lämminhenkinen. Kaikki pääsivät osallistumaan mielipiteiden vaihtoon, kirjan teemat herättivät vakavaakin pohdiskelua kirjallisuudesta ja elämästä, mutta puoleentoista tuntiin mahtui myös kevyempää jutustelua ja paljon naurua.

Punaisen langan etsintää

Central Parkin oravat on melkoinen järkäle kirjaksi. Reilut 900 sivua, yli 60 henkilöhahmoa, ristiin kulkevia  elämäntarinoita, mahdottoman paljon yksityiskohtia. Kirsi Ranin pohdiskelikin keskustelua alustaessaan, löytyykö kirjasta kaiken runsauden keskeltä punaista lankaa. Pystyykö kehenkään henkilöhahmoon kiintymään, kun näkökulmat ja tarinat vaihtuvat koko ajan? Ja mitä kirjailija oikeastaan kirjallaan halusi sanoa?

Useimmat keskustelijat taisivat olla sitä mieltä, että kirja oli tosiaan liiankin rönsyilevä. Sekä teemojen että tyylilajien moninaisuus hämmensi: kirjoittaako Pancol viihdettä vai löytyykä kirjasta syvällisempääkin sanomaa? Eräs keskustelija kuvasi kirjaa viihderomaaniksi, josta on mahdollista löytää helmiä – pinnan alla piili hienoja kohtia ja koskettavia ajatuksia. Toinen keskustelija puolusti kirjaa toteamalla, että runsaudessaan kirja on kuin kappale elämää, eikä oikeassa elämässäkään kaikilla asioilla ole merkitystä tai sanomaa.

Joitakin keskeisiä teemoja kirjasta kuitenkin löydettiin. Jotkut pitivät kirjaa kuvauksena aikamme pinnallisuudesta ja oman edun tavoittelusta. Kirjassa kun liikutaan seurapiireissä ja muotimaailmassa, haetaan menestystä ja etsitään kostoa, ja monet henkilöhahmot ovat valmiita valehtelemaan ja huijaamaan omaa onneaan etsiessään. Toisaalta itse löysin kirjasta myös positiivisemman viestin siitä, että elämää on uskallettava elää ja onneen on uskallettava tarttua. Eräs nainen mietiskeli, että ainakaan tällaisten kirjojen kautta hän ei halua elämäänsä elää, mutta kirja oli kuitenkin herättänyt ajatuksia siitä, millainen oma elämänpolku sitten olisi ja miten haluaa olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa.

Jakautuneita mielipiteitä

Osalle lukupiiriläisistä Central Parkin oravat oli ensimmäinen kosketus Pancoliin, mutta moni oli lukenut myös kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa. Yleisesti tunnuttiin olevan sitä mieltä, että sarjan ensimmäinen osa oli paras ja koskettavin, ja jotkut toivoivat ettei sarja saisi enää jatkoa. (Perttola kuitenkin tiesi kertoa, että Pancol olisi jo kirjoittamassa neljättä osaa.) Kuitenkin Pancol sai myös kiitosta koukuttavuudesta: todettiin että vaikka kirjat eivät kaikkein koskettavimpia tai mieleenpainuvimpia olisi olleetkaan, joku koukku sai palaamaan Pancolin pariin. Haluttiin tietää, mitä henkilöhahmoille tapahtuu ja mitä mielikuvituksellista Pancol seuraavaksi keksiikään.

Keskustelijat olivat pitäneet kirjassa esimerkiksi raikkaudesta ja huumorista. Yksi keskustelija kiitti naisten välisen ystävyyden kuvausta – toinen oli löytänyt kirjasta lukuromaanimaisen nautinnon. Kolmas kommentoija totesi, että oman elämänsä vastapainoksi hän haluaa lukea nimenomaan tällaista absursin hauskaa ja kepeää kirjallisuutta – hyvää muttei haudanvakavaa.

Kritiikkiäkin annettiin kuitenkin runsaasti. "Liian pitkä", "pinnallinen", "liian helppoja ratkaisuja", kommentoivat keskustelijat. Mutta vaikka kirjaa ei lukupiirissä yksimielisesti kehuttu, parikin paikalle tullutta ihmistä kommentoi, etteivät ole Pancolia aikaisemmin lukeneet mutta haluavat nyt keskustelun innoittamina kokeilla, mitä mieltä itse olisivat. Ja tässäpä juuri on kirjallisen keskustelun voima: olleellisinta ei ole se, saako kirja kehuja vai haukkuja, sillä kirjallinen keskustelu itsessään on vaikuttavaa ja tärkeää.

Kaikkinensa lukupiiri oli mainio kokemus. Ihastelimme vielä keskustelun jälkeen Kirsin lukupiiriläisten kanssa sitä, kuinka lukupiirikeskustelu tuntuu aina rikastuttavan lukukokemusta. Kirjasta tuntee aina saavansa enemmän irti, kun pääsee vaihtamaan ajatuksia muiden lukijoiden kanssa, ja omakin mielipide kirjasta todennäköisesti syventyy. Tämä ilmiö havaittiin todeksi myös Kirjamessujen lukupiirissä.

Tänään sunnuntaina on vielä yksi lukupiiri: klo 16.00-17.30 keskustellaan Panu Rajalan kirjasta Lavatähti ja kirjamies. Ja toivottavasti jatkoa seuraa ensi vuoden messuille!

maanantai 21. lokakuuta 2013

Vinkkejä Helsingin Kirjamessuille

Kolme yötä kirjamessuihin on...mutta mitä kaikkea messuilla voisikaan tehdä?

Messuille voi tietysti mennä haistelemaan ilmapiiriä, selailemaan kirjoja, ostamaan kirjoja ja nauttimaan virvokkaita. Minusta on mukavaa myös seurata jonkun verran messuohjelmaa, ja siksi selailenkin aina messuohjelman tarkkaan läpi ennen messuja. Haahuilemallakin voi toki törmätä sattumalta mielenkiintoiseen haastatteluun, mutta varmempaa on katsella vähän etukäteen, mitkä ohjelmanumerot osuisivat omien aikataulujen kanssa hyvin yksiin. Kirjailijahaastatteluita enemmän minua usein kiinnostavat keskustelut, joissa pohditaan jotakin laajempaa kirjallista aihetta.

Ajattelin kerätä tähän joitakin omasta mielestäni houkuttelevan kuuloisia palasia messuohjelmasta. En itse pääse seuraamaan läheskään kaikkia kiinnostavia keskusteluita (hyvä jos paria), mutta haluaisin ehtiä vähän kaikkialle. Ensin kuitenkin nostan hiukan omaa häntääni eli kerron pienestä panoksestani messuohjelmassa. Kirjabloggaajia voi tänä vuonna tulla tapaamaan Bloggers' Loungeen Messukeskuksen eteläisen sisäänkäynnin Sports Bariin. Minä olen paikalla lauantaina 26.10. klo 12-13. Tervetuloa vaihtamaan ajatuksia kirjoista ja bloggaamisesta minun tai jonkun muun bloggaajan kanssa!


Bloggers' Loungeen osallistuvat bloggaajat ovat mukana myös lukupiireissä. Minunkin piti osallistua lauantaina Katherine Pancolin kirjan lukupiiriin, mutta Pancol on peruuttanut osallistumisensa messuille, ja myös lukupiiri on siis peruttu. Useimpiin muihin lukupiireihin oli ainakin viikko sitten kuulemma paikkoja jäljellä, mutta Kjell Westön lukupiiri on täynnä. Mutta muihin lukupiireihin olisi siis näillä näkymin mahdollista osallistua myös ilman ennakkoilmoittautumista.

Muokkaus! Lukupiiri Pancolin kirjasta järjestetään sittenkin, vaikkei kirjailja paikalla olekaan. Bloggaajana tärkein tehtävänin lukupiirissä on raportoida lukupiiristä blogiini, eli luvassa on siis sittenkin juttua siitä kuinka  Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin.

***

Ja nyt niihin lupaamiini messuvinkkeihin. Olen poiminut jokaiselta päivältä pari omasta mielestäni kiinnostavan kuuloista ohjelmanumeroa, mutta messuilta löytyy toki suunnattoman paljon enemmän haastatteluita ja ohjelmanumeroita.

Torstai 24.10. 

Eino Leino -lava, klo 13.00
Tuula Karjalainen kertoo uudesta Tove Jansson -elämäkerrasta.

Kullervo-lava, klo 13.30
Eroaako klassikoiden ja best sellereiden kääntäminen? Kääntäjät Kristiina Rikman, Jaana Kapari-Jatta, Ville Kaynäs ja Jyrki Lappi-Setälä keskustelevat.

Mika Waltari -lava, klo 15.00
Cinefilia – filmihulluuden syvempi olemus. Baba Lybeck haastattelee Peter von Baghia.

Perjantai 25.10.

Katri Vala -lava, klo 13.00
Jane Austen -keskustelu. Leena Parkkinen, Laura Kolbe ja muut keskustelevat.

Mika Waltari -lava, klo 16.00
Vuosisadan rakkaustarinat. Märta Tikkanen ja häntä Kansallisteatterin näytelmässä esittävä Cécile Orblin valottavat dialogiaan. Mukana myös ohjaaja Kaisa Korhonen.
(Toivottavasti pääsen livahtamaan töistä tarpeeksi ajoissa, että ehtisin tänne!)

Takauma-lava, klo 17.00
Mikä tekee tietokirjasta hyvän? Professorikaarti pohtii.

Lauantai 26.10.

Aino-lava, klo 10.30
Liian vaikeaa, kiitos. Hitaasta taiteesta ja journalismista puhumassa mm. Tommi Melender ja Anu Silfverberg.
(Tämä kiinnostaa!)

Takauma-lava, klo 15.30
Näistä kirjoista en luovu. Joel Haahtela keskustelee Martti Anhavan kanssa lempikirjoistaan.
(Haahtela-faneille!)

Sunnuntai 27.10.

Mika Waltari -lava, klo 15.30
Elegia Virginia Woolfille. Naiskirjapaneelissa Jaana Airaksinen, Laura Gustafsson ja Riikka Pelo.

Aleksis Kivi -lava, klo 16.30
10 vuotta Stalinin lehmistä, 10 vuotta kirjailijana. Sofi Oksasen kanssa keskustelee professori Ebba Witt-Brattström. Englanniksi. 

lauantai 19. lokakuuta 2013

Melissa Bank: Täydellinen juttu




"New Yorkissa tunsin, että mahdollisuudet olivat avoinna edessäni toisin kuin esikaupungissa asuessani, esimerkiksi kun istuin autossa äidin kanssa käytyämme ostoksilla Lord & Taylor -tavaratalossa. Kun näin ihmisiä toisissa autoissa, tiesin että hekin olivat matkalla kotiin, jossa heillä oli samat mahdollisuudet kuin minulla: he voisivat  katsella televisiota tai lukea. Sinä kesänä New Yorkissa, erityisesti hämärän laskeutuessa, Greenwich Villagessa tai keskikaupungilla tai Upper West Sidella, kun kävelin väkijoukossa tai katselin toimistojen ja asuinrakennusten valaistuja ikkunoita, tunsin että oli tuhansia suuntia, joihin elämäni voisi kääntyä."

Ihastuin viime vuonna Melissa Bankin esikoiskirjaan Nyt nappaa!, ja oli selvää että tulisin lukemaan myös Bankin toisen teoksen eli Täydellisen jutun. Näiden kahden kirjan lisäksi Bank ei olekaan tainnut julkaista kuin yksittäisiä novelleja, mikä on sääli sillä lukisin kovin mielelläni enemmäkin Bankin tarinointia.

Täytyy toki myöntää, että Täydellinen juttu ja Nyt nappaa! ovat kansikuviaan myöten aika samanlaisia kirjoja. Molemmat ovat romaaninkaltaisia keromuskokoelmia, joissa nuoren naisen elämää seurataan varhaisnuoruudesta keski-iän kynnykselle. Päähenkilöillä on samankaltaisia kokemuksia ja he muistuttavat melkoisesti toisiaan – ja ehkä myös Bankia itseään. Samaa on myös huumorin ja vakavuuden taitava yhdistäminen, nokkeluus joka yhdistyy melankoliaan. Kenties samalla kaavalla toteutettu kirja ei enää kolmatta kertaa toimisi, ja ehkä Bank ei toisenlaista kaavaa ole onnistunut keksimään. Niin tai näin, olisi hurjan mukavaa, jos Bank vielä joskus julkaisisi lisää.

Vaikka Täydellinen juttu tosiaan muistutti kovasti Bankin esikoista, on kirjoissa myös eroja. Täydellinen juttu on romaanimaisempi: yksittäiset tarinat liittyvät selkeämmin toisiinsa. Se on myös minusta surumielisempi ja vakavampi. Vaikka Täydellinen juttu on hauska, se soi usein mollissa. Ihmissuhteet ovat täynnä pettymyksiä, ystävistä kasvetaan erilleen siinä missä rakastetuista, eikä elämä läheskään aina ole lähelläkään täydellistä juttua. Bank ei silti mitenkään suurentele elämän epätäydellisyyttä: hän pikemminkin toteaa että tällaista tämä elämä on ja sen kanssa on pärjättävä. Ja että usein kannattaa myös nauraa niille elämän kolhuille.

Minulle tässä kirjassa nousivat erityisesti esille ne kertomukset, joissa käsiteltiin naisten välisiä suhteita. Päähenkilön suhdetta äitiinsä, isoäiteihinsä ja ystäviinsä. Vaikka Bank kirjoittaa oivaltavasti ja koskettavasti myös miesten ja naisten välisistä suhteista, on jotenkin tavattoman virkistävää, että tällaisessa kevyemmässä kirjassa esimerkiksi seurustelusuhteet eivät vie päähuomiota. Kun päähenkilö useimmissa tarinoissa on noin parikymppinen nainen, on jopa uskottavaa, että nimenomaan ystävät ja sukulaiset hallitsevat elämää enemmän kuin kumppanit. Bank kuvaa hienosti sitä, kuinka ystävyyssuhteet muutuvat ihmisten muuttuessa, ja kuinka kipeältä ystävästä eroon kasvaminen voi tuntua.

En oikeastaan osaa sanoa, kumpi Bankin kirjoista olisi minusta parempi. Toki Nyt nappaa! oli ensimmäisenä luettuna yllättävämpi, mutta jos olisin lukenut Täydellisen jutun ensin, se olisi tuntunut aivan yhtä lailla uudelta ja raikkaalta. Minun kirjoissani ovat aika lailla täydellisiä juttuja nämä molemmat Bankin kirjat.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna jonka mielestä Bank osaa olla hauska, osuva ja syvällinen, Kirjapeto joka suosittelee kirjaa kaikille elämän tyhjyydestä ajoittain kärsiville ja Ruusa joka ei pitänyt kirjasta sitten yhtään.

Melissa Bank: Täydellinen juttu (The Wonder Spot, 2005)
Suom. Katariina Kaila
Kannen kuvat: Mark Read
Otava, 2012/2006 

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Arvonnan voittaja – kaksi lippua kirjamessuille!


Kiitos kaikille kirjamessulippujen arvontaan osallistuneille! Arvoin voittajan random.orgin numerogeneraattorilla, ja voittajaksi valikoitui kommentti numero 10, eli Sara.

Onnittelut voittajalle! Laitathan minulle osoitetietosi mahdollisimman pian, että ehdin postittaa liput ennen messuja. Sähköpostiosoite löytyy blogin sivupalkista.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat


"Halusin olla kuin Iris: liehuva luonnonlapsi, räiskyvä rajojen rikkoja. Halusin olla Ulla: rempseä, ja samalla kaihoisa runotyttö. Mutta olin tavallinen koululainen tavallisessa kodissa, jääkaappien, imurien ja muiden epäromanttisten nykykapineiden keskellä. Kirjojen sivuilla pääsin kuitenkin kerran toisensa jälkeen noiden tyttöjen luo, jännittäviin tapahtumiin, metsien kaukaiseen sineen. Kun nuo kirjat kerran löysin, ne ovat siitä asti minua seuranneet."

Lapsuuden lukukokemusten merkitystä ei voi liikaa korostaa. Lapsena jos koska voi tuntea tarinoiden lumon, sen taianomaisen tunteen, kun uppoutuu täysin kirjan maailmaan. Ahmimisiässä kirjoja hotkaistaan montakin päivässä, ja rakkaimpia teoksia luetaan yhä uudestaan. Kirjoista saadaan vaikutteita niin leikkeihin kuin oikeaankin elämään: moni haave, elämänasenne ja viisaus on voinut saada alkunsa tai ravintonsa kirjoista. Monelle tytölle näitä varhaisen elämän tukipilareita ja ikkunoita sadun maailmaan ovat olleet perinteiset tyttökirjat – myös minulle ne olivat lapsuuden rakkaimpia lukukokemuksia.

Kirjablogiakin pitävä Sara Kokkonen on koonnut tähän kirjaan lukijoiden muistoja ja ajatuksia suomalaisista tyttökirjoista. Materiaali on koottu pääosin avoimen kirjoituskutsun kautta – joitakin tekstejä on myös pyydetty erikseen esimerkiksi nykyisiltä nuortenkirjailijoilta. Pääosin äänessä ovat siis eri-ikäiset tavalliset lukijat ja tyttökirjojen ystävät. Itsekin kirjoitin kokemuksistani, ja kirjasta löytyykin myös minun ajatuksiani esimerkiksi Virtasen Seljan tytöistä ja Otavan Priskasta. Lisäksi tunnen Saran sekä blogistaan että bloginsa ulkopuolelta, mutta luulisin että suhtautuisin tähän kirjaan aivan samalla tavalla, vaikka en tekijää tuntisikaan.

Kirja on nimittäin minusta kerta kaikkiaan ihana! Se on suomalaisten tyttökirjojen ystävän unelmakirja, jonka kautta voi palata omiin lapsuusmuistoihin ja löytää muita samanhenkisiä tai erilaisia tyttökirjojen lukijoiden kokemuksia. Se esittelee tarkemmin kymmenen kirjailijan tuotantoa, ja lisäksi lyhyesti muutaman muun kirjan, joita lukijat olivat muistelleet. Isoimman osan kirjassa saavat Anni Swan, Anni Polva sekä Rauha S. Virtanen, joiden kirjoista oli kirjoitettu kaikkein eniten. Mukana on lisäksi myös mm. Mary Marck hauskoine koululaisromaaneineen, Merja Jalon hevoskirjoja sekä jo hiukan unohdettuja tyttökirjoja edustavat Helga Nuorpuu ja Rebekka Räsänen.

Tyttökirjat edustavat monelle lukijalle mahdollisuutta matkustaa pois omasta arjesta, vaikkapa ihastuttavaan "vanhaan aikaan" tyttökouluineen ja leninkeineen. Maalaistytöille kirjoista on saattanut löytyä kuvia houkuttelevasta kaupunkilaiselämästä, ja kerrostalon lapsi on voinut ihastella maalaiselämän romantiikkaa. Toisaalta kirjoista haetaan samaistumispintaa: henkilöhahmoista etsitään tuttuja piirteitä ja omiin ongelmiin apua kirjojen kuvaamista tilanteista. Nuoret lukijat voivat kokea kirjojen kautta tunteita, joita eivät vielä oikeassa elämässä kohtaa, kun taas aikuisille tyttökirjat voivat toimia turvallisina lohtukirjoina. Tyttökirjoista on moneksi, ja tämän kokemusten kirjon Rasavillejä ja romantikkoja tavoittaa hienosti.

Lukukokemuksista huomaa, että olemme jo lapsena erilaisia lukijoita. Toiset toivovat kirjoilta ennen kaikkea mukaansatempaavaa tarinaa sekä hauskoja tai jännittäviä tapahtumia – toiset hakevat tunnelmaa tai kiinnostavia henkilöhahmoja. (Tietenkään jako ei ole näin yksioikoinen, ja yksi ihminenkin voi lukea eri kirjoja eri tavalla.) Koska itse olen lapsesta saakka ollut voimakkaasti henkilöhahmolähtöinen lukija, minua viehättivät tässäkin kirjassa erityisesti ne kirjoitukset, joissa pohdittiin henkilöhahmojen luonteita ja peilattiin niitä omaan persoonaan.

Tyttökirjoista haetaan sekä ihanteita että samaistumisenkohteita. Ja koska kirjoissa usein kuvataan ystäväjoukkoa tai sisaruksia, on yhdestä ja samasta kirjasta usein helppo löytää sekä ihanne että sukulaissielu. Seljan tyttöjä käsittelevää lukua lukiessani en voinut kuin hymyillä törmätessäni yhä uudelleen kertomuksiin siitä, kuinka lukija oli ihaillut Margaritaa tai Krisiä, mutta tajunnut kuitenkin olevansa itse enemmänkin ujo kirjatoukka Virva Selja. Sillä juuri näinhän itsekin henkilöhahmot luin ja koin. Myös yksi henkilöhahmo voi olla lukijalle samanaikaisesti omakuva ja esimerkki: esimerkiksi Anni Polvan Tiinasta moni on löytänyt itsensä kaltaisen poikatytön, mutta Tiinaa on kuitenkin rehellisyydessään ja reippaudessaan pidetty myös esikuvana. Toisaalta sekä Tiina että muut tyttöhahmot (tai koko tyttökirjallisuuden hyveellinen maailmankuva) on saattanut myös ärsyttää joitakin lukijoita.     

Lukijoiden muisteloiden lisäksi kirjassa on mukana elämäkerralliset esittelyt kymmenestä pääosaan nostetusta kirjailijasta. Tyttökirjailijoiden elämästä lukiessa huomaa, ettei monenkaan elämä ole ollut kuin satukirjasta: on ollut köyhyyttä ja taloudellisia vaikeuksia, sairauksia ja masennusta. Aika kirjoittamiselle on varastettu muiden töiden ja lastenhoidon lomasta – tunnustusta työstä ei kenties ole saatu kuin vasta vanhoilla päivillä. Kuitenkin nämä kirjailijat ovat halunneet välittää nuorille lukijoilleen iloa ja positiivisuutta. Tyttökirjoissa on yleensä onnellinen loppu, hyvä saa palkkansa ja vaikeuksien kautta noustaan voittoon.

Rasavillejä ja romantikkoja on ulkomuotoaan myöten viehättävä kirja. Kaunis kansi on tyttökirjojen hengen mukaisesti tehty Martta Wendelinin kuvasta. Ihania olivat myös esittelyjä koristavat kirjailijoiden valokuvat. Herkän kaunis nuori Anni Swan puhvihihoissaan ja kirja kädesään; Anni Polva ennen pitkien palmikoiden leikkaamista; silmälasipäinen, varsamainen Rauha S. Virtanen; suurisilmäinen Merja Otava nahkatakissaan.

Palasin kirjaa lukiessani lapsuuteen sekä lukumuistojen että lukukokemuksen tasolla. Ahmaisin koko kirjan vuorokaudessa: en malttanut lopettaa lukemista, vaan käperryin sohvan nurkkaan mukavammin, otin vielä yhden palan suklaata ja luin eteenpäin. Välillä luin pala kurkussa, välillä nauroin ääneen. Uppouduin kirjaan täysin, ja samalla muistelin entistä itseäni ja niitä hetkiä, joita vietin Annin, Maryn, Marjatan, Rauhan, Merjan ja Tuijan kirjojen parissa.

Kiitos, Sara, tästä matkasta tyttökirjojen ja niiden lukijoiden maailmaan!

"Ja kyllähän aina jonkinlainen ylpeys nousee pintaan, kun lukiessa ajattelee, että tämän on kirjoittanut suomalainen nainen."

Kirjasta bloggasi tänään myös Maria.

Sara Kokkonen: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat
Kansi/kannen kuva: Jussi Jääskeläinen/Martta Wendelin
Avain, 2013

lauantai 12. lokakuuta 2013

Arvonta: voita kaksi lippua kirjamessuille!


Helsingin kirjamessut järjestetään tänä vuonna 24. - 27.10. eli kahden viikon kuluttua torstaista sunnuntaihin. Olen itse suunnitellut messuilevani perjantaina ja lauantaina. Lauantaina olen myös messuilla mukana lukupiirissä bloggaajaedustajana sekä sen jälkeen Bloggers Loungessa, jonne minua voi tulla jututtamaan kirjojen ja bloggaamisen tiimoilta. Näistä aiheista lisää myöhemmin.

Sain messujen järjestäjiltä myös ilmaislippuja, jotka saan käyttää mieleni mukaan. Arvon nyt lipuista kaksi yhdelle voittajalle. Voit siis joko käydä messuilla kahtena päivänä, tai yhtenä päivänä seuralaisen kanssa.

Osallistu arvontaan kertomalla, oletko aikaisemmin käynyt kirjamessuilla, ja jos voitto osuisi kohdallesi, mikä messuilla erityisesti kiinnostaisi. Vastausaika päättyy keskiviikkona 16. 10. klo 20.00.

torstai 10. lokakuuta 2013

Dorothy L. Sayers: Strong Poison


Strong Poison (suomennettuna Myrkkyä) edustaa eräänlaista käännekohtaa Sayersin Wimsey-dekkarien sarjassa. Kirjoitettuaan neljä romaania aristokraattisesta yksityisetsivästään Sayers tunsi kyllästyneensä dekkarien kirjoittamiseen ja päätti laatia päätöksen Wimseyn seikkailuille. Hän ei kuitenkaan halunnut tappaa salapoliisiaan vaan ajatteli avioliiton olevan Wimseylle parempi syy vetäytyä syrjään etsivän hommista. Siispä hän kirjoitti uuteen kirjaan Wimseylle ihastuksen kohteen, dekkarikirjailija Harriet Vanen.

Viides Wimsey-kirja ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi, vaan Sayers kirjoitti sen jälkeenkin vielä kuusi kirjaa lordi Peterin vaiheista. Sen sijaan Myrkkyä-kirjasta lähtien sekä kirjojen henkilöhahmot että teemat alkavat syventyä, ja Sayers alkaa kirjoittaa selkeästi henkilökohtaisemmalla otteella. Peter Wimseyn henkilöhahmo kehittyy kirja kirjalta: ensimmäisten kirjojen Wimseyssä oli vielä paljon karikatyyrimäisiä ja nulikkamaisia piirteitä, mutta loppupään kirjoissa Wimsey vakavoituu ja aikuistuu. Samalla kun Sayers syventää Wimseyn henkilöhahmoa, hän toisaalta kirjoittaa tästä myös eräänlaista ihannemiehen muotokuvaa: Wimseyn äly käy yhä ylivertaisemmaksi ja hän tuntuu myös käyvän komeammaksi ja fyysisesti puoeensavetävämmäksi.

Taisi myös käydä niin, että Harriet Vanen luodessaan Sayers tuli kehittäneeksi jotakin muutakin kuin vain mielitietyn Wimseylle. Harrietista muodostui nimittäin Sayersin kirjallinen alter ego, jonka kautta Sayers pääsi käsittelemään monia henkilökohtaisia asioitaan hiukan verhotussa muodossa. Myrkkyä-kirjassa Harriet on vielä lähinnä sivuhahmo, mutta kolmessa muussa Wimsey/Vane-kirjassa Harriet on vähintään Wimseyn veroinen päähenkilö.

"'If anybody ever marries you, it will be for the pleasure of hearing you talk piffle', said Harriet, severely.
'A humiliating reason, but better than no reason at all.'
'I used to piffle rather well myself ', said Harriet, with tears in her eyes, 'but it's got knocked out of me. You know – I was really meant to be a cheerful person – all this gloom and suspicion isn't the real me. But I've lost my nerve, somehow.'"

Kirja alkaa, kun Harriet Vane on oikeudessa syytettynä rakastajansa murhasta. Mies on kuollut arsenikkimyrkytykseen, eikä kellään muulla näytä olleen tilaisuutta murhaan. Wimsey on kuitenkin vakuuttunut  siitä, ettei Harriet mitenkään voi olla murhaaja (vaikka ei tätä tunnekaan) , ja kun ensimmäisen oikeudenkäynnin jurykaan ei pääse yksimielisyyteen syyllisyydestä, saa Wimsey kuukauden aikaa hankkia todisteet Harrietin viattomuudesta ennen seuraavaa oikeudenkäyntiä.

Harrietin kokemuksissa on selkeitä viittauksia Sayersin omaan elämään. Sayersilla oli ennen avioliittoaan kaksi suhdetta, joista toisesta hänelle syntyi myös lapsi, jonka Sayers antoi sukulaistensa kasvatettavaksi. Suhteet ja avioton lapsi olivat uskonolliselle Sayersille vaikeita asioita, mutta hän pystyi kuitenkin käsittelemään näitä painavia asioita päällisin puolin kepeissä dekakreissaan. (Eräässä myöhemmässä kirjassa myös Harriet Vane painiskelee sen ongelman kanssa, miten luopua palapelidekkareiden kirjoittamisesta ja kirjoitettaa oikeista ihmisistä, vaikka se sattuisikin.)

Kirja jäljittelee oikeaa elämää esimerkiksi Harrietin rakastajan hahmossa: mies väittää Harrietille vastustavansa porvarillista avioliittoa ja painostaa tämän elämään aviottomassa suhteessa vaikka haluaa oikeasti vain testata, kuinka nöyrää Harrietin rakkaus on. Myös Harrietin murhasyytteen voi nähdä vertauskuvana Sayersin salatusta aviottomasta lapsesta: molemmat ovat konkreettisia muistutuksia häpeälliseksi koetusta suhteesta – muistutuksia joita naiset kantavat mukanaan suhteen jälkeenkin.

Myrkkyä on yksi suosikeistani Sayersin kirjoista. Kepeys ja vakavammat teemat ovat siinä erinomaisessa balanssissa, ja kirja on pullollaan herkullisia henkilöhahmoja ja ajankuvaa. Tutkimukset johdattavat Wimseyn mm. Lontoon boheemien taidepiirien pariin, ja kirjassa on riemastuttava kuvaus taiteilijoiden juhlista, joissa syödään savusillejä jotka huuhdellaan alas vodkalla, soitetaan atonaalisia pianokonserttoja ja keskustellaan vapaasta rakkaudesta ja hyvien käytöstapojen porvarillisuudesta. Wimseyn hurmaavalla vanhapiika-apulaisella Miss Climpsonilla on kirjassa suuri rooli, ja hänen tutkimuksensa pikkukaupungissa ovat myös ihastuttavaa luettavaa. Miss Climpsonin seikkailuista voi esimerkiksi oppia, kuinka spiritistisessä istunnossa huijataan onnistuneesti. Ja luonnollisesti kirja on myös ensimmäinen kappale yhdessä suosikkirakkaustarinassani.

Voisin myös suositella Myrkkyä-kirjaa ensimmäiseksi sayersiksi heille, jotka eivät vielä ole naisen kirjoja lukeneet, mutta joita ehkä kiinnostaisi niihin tutustua. 

Suomeksi kirjan on lukenut  Jokke.

Dorothy L. Sayers: Strong Poison, 1930
New English Library, 2004  

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä


"Olemme kaukana saaristossa, Suomenlahdella – Itämeren laidalla. Altaan vesi on puhdistettua vettä. Meressä ei voi uida. Niin on ollut jo muutaman vuoden ajan. Tai tietenkin voi, mutta se on inhottavaa, vaarallista, siitä voi tulla sairaaksi. Meressä on muun muassa sinilevää, se on myrkyllistä. Kesän lopulla se kelluu puuromaisina vöinä meren pinnalla.
Loppukesästä sitä ei voi välttää. Niinpä minä makaan tässä ja vain katselen merta."

Meri. Kalliorannat, joilta voi kesäisin pulahtaa uimaan. Tai syvyydet, joihin ei ole mahdollista laskeutua, koska veden paine puristaisi ihmisen kasaan. Meri, johon lasketaan likavettä ja jätteitä. Kuoleva merenpohja. Majakkasaaret ja luotsiasemat, joilla pärjäävät vain yksinäisyyttä hyvin sietävät yksilöt. Meri kulkureittinä paikasta toiseen. Meri vertauskuvana ihmisen vapaudelle ja kaukokaipuulle. Meri, joka vaatii uhrinsa.

Monika Fagerhomin ja Martin Johnsonin Meri on ihastuttava kirja. Se koostuu tajunnanvirtamaisista tekstinkappaleista, haastatteluista, muistoista ja pohdinnoista, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella mereen. Kirjan rakenne on ilmava, rauhallinen ja viipyilevä: sen äärelle voi pysähtyä kuin autiolle merenrannalle konsanaan. Kirja ei silti suinkaan ole pelkkää tunnelmointia, vaan välillä sen sivuilla vallitsee melkeinpä synkkä ja uhkaava tunnelma. Kun kuvataan klaustrofobisia hetkiä sukellusveneessä – tai kerrotaan kuinka kylmään veteen joutunut ihminen paleltuu hengiltä – tai kun selostetaan, kuinka lihantuotantolaitosten sonta täyttää hiljallee Itämeren. Meri on tässä kirjassa kaikkea: se on kaunista ja rumaa; elämää ja kuolemaa; uimista ja kirjoittamista; toivoa ja pelkoa.

Meri on myös kirja kirjoista ja tarinoista. Mukana kulkevat esimerkiksi Jules Verne, Tomas Tranströmer, Shakespeare ja Joseph Conrad – sekä Jonathan Franzen ja David Foster Wallace, joiden ystävyydelle ja kirjalliselle tuotannolle omistetaan pitkä, kiehtova luku nimeltä Masafura, kauemmas, yksinäisyys. Kirja jättikin jälkeensä paitsi halun matkustaa yksinäisille saarille ja vetäytyä hiljaisuuteen meren rannalle, myös kiinnostuksen monia kirjassa mainittuja kirjailijoita ja kirjoja kohtaan. Meri oli kuin kartta, jossa vesistöt risteilevät, yhtyvät ja johdattavat aina uuden ajatuksen tai oivalluksen luo.

Nautin Meressä oikeastaan kaikesta. Rakenteesta, jossa eripituiset ja -tyyliset kappaleet seurasivat toisiaan yllättävästi mutta luonnollisesti. Erilaisista äänistä, jotka kirjassa kaikuivat: Fagerholm ja Johnson ja ihmiset joiden kanssa he vaihtavat ajatuksia. Tunnelmasta, joka oli rauhallinen ja viileä, mutta voimakas. Ajatuksista, joita kirja tarjoili. Vaikka kirjassa puhutaan hyvin paljon muistakin aiheista kuin varsinaisesta merestä, se tuntuu muodollaan ja sisällöllään tavoittavan täydellisesti meren olemuksen. Ehkä siksi, ettei kirja pyri kuvailemaan meren ulkoista muotoa vaan menee syvemmälle, assosioi ja sukeltaa pohjaan asti.Tämän lähemmäksi merta ja sen merkityksiä ei kenties kirjallisessa muodossa voi päästä.

Merestä ovat lukeneet myös Riina, Suketus, Jenni, Anneli, Maria, Sanna ja noora.

Monika Fagerholm ja Martin Johnson: Meri. Neljä lyyristä esseetä (Havet. Fyra lyriska essäer, 2012)
Suom: Asko Sahlberg
Kansi/kannen maalaus: Maria Appelberg/Caren Schröder
Teos, 2012