sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Michael Cunningham: Illan tullen

Joskus lukukokemus vain on täydellinen. Joskus se täydellisyys ei johdu vain kirjasta, vaan myös olosuhteista, joissa kirjan lukee. Michael Cunninghamin Illan tullen on hieno kirja ja ihana kirja, mutta aivan erityisen siitä tekee mielessäni se, että sen lukeminen sujui niin ihanteellisissa merkeissä.

Useimmat lukutoukat varmaan haaveilevat siitä, että jouluna on aikaa käpertyä sohvannurkkaan tai nojatuoliin, uppoutua hyvään kirjaan (ehkä kunnon tiiliskiviromaaniin tai herkulliseen dekkariin). Todellisuudessa lukuhetkille ei joulukiireissä aina jää aikaa, mutta mielikuva joulun kiireettömistä tunneista kirjan parissa on silti tärkeä. Ja minulle kävi tänä vuonna niin onnellisesti, että sain viettää suuren osan joulupäivää Cunninghamin kirjaa lukien. Aloitin kirjan lukemisen vanhempieni luona (sohvalla vilttiin kääriytyneenä, teekuppi kädessä), jatkoin lukemista tunnin junamatkalla Karjaalta Helsinkiin, ja kotiin päästyäni vietin koko illan lukemalla kirjan loppuun - kynttilöiden palaessa, hyasintin tuoksuessa, maistellen portviiniä ja syöden konvehteja.Täydellisemmin ei tämän tunnelmallisen ja viipyilevän kirjan lukeminen olisi voinut sujua.


"Hän ei voi olla kaipaamatta mennyttä maailmaa, ei oikein osaa sanoa millaista mutta toisenlaista kuin tämä, sellaista jossa ei ole kadunvarteen kasattuja mustia jätesäkkejä ja räikeitä pikku putiikkeja joita tulee ja menee. Se on kornia, se on sentimentaalista eikä hän kerro sitä kenellekään, mutta toisinaan - kuten nyt - se tuntuu hänen olennaisimmalta piirteeltään; vakaumus siitä että kaikista vastakkaisista todisteista huolimatta taivaasta laskeutuu piakkoin kauhistuttava, sokaiseva kauneus, joka Jumalan vihan tavoin pyyhkäisee kaiken mennessään, jättää meidät orvoiksi, vapahtaa meidät ja pakottaa meidät miettimään, miten aloitamme uudelleen alusta."

Illan tullen on kirja kauneuden etsimisestä, vanhenemisesta, nuoruudesta ja taiteesta. Kirjan päähenkilö Peter Harris on keski-ikäinen, kohtuullisen hyvin menestynyt taidegalleristi. Sekä työssään että yksityiselämässään Peteriä tuntuu vaivaavan kaipuu jotakin Elämää Suurempaa kokemusta kohtaan: taideteosta joka ei olisi vain hyvä; ihmissuhdetta joka ei olisi vain riittävän onnellinen. Peterin elämä on kääntymässä ehtoopuolelle, ja kenties sen takia hänen mielensä on kääntynyt kohti nuoruutta - aikaa jolloin ilmassa tuntui vielä olevan lupauksia kaikenlaisesta ihmeellisestä ja suuresta. Kun Peterin vaimon nuori veli Mizzy majoittuu väliaikaisesti asumaan pariskunnan kotiin, Peterin levoton mieli löytää Mizzyn hahmosta sekä oman nuoruutensa kaikuja että jotakin siitä ihmeellisestä kauneudesta, jota hän on etsinyt.

Cunningham kirjoittaa kaunista, rönsyilevää kieltä, joka on täynnä puolipisteitä, sulkuja ja ajatusviivoja. Tämä tajunnanvirtamainen runsaus ei kuitenkaan käy ylenpalttiseksi, sillä Cunningham taitaa myös yksinkertaisen lyhyet lauseet ja arkisen jutustelevan dialogin. Samaan tapaan Cunninghamin kuvaama ylemmän keskiluokan elämä varhaisillan martineineen, brunsseineen ja akateemisine urineen ei tunnu liian siloitellulta, sillä Cunninghamin arkeen mahtuvat myös alushousujen pienet pissatahrat, aamuyön unettomuus ja kuolema.

Cunningham osaa kuvata hienosti pieniä mielenliikkeitä ja tunnelmia - sellaisia jotka kiitävät ohi melkein huomaamatta, mutta voivat silti tuntua tavattoman merkityksellisiltä. Kuinka voi hetkeksi rakastua tuntemattoman ohikulkijan olemukseen; ärtyisät riidan esitilat; keskustelut joissa ei tapahdu kohtaamista. Cunninghamin maailma on kaunis, mutta haikean surumielinen. Se ei kuitenkaan ole julma maailma, vaikka sen ihmiset saattavat ajoittain olla julmia, itsekkäitä tai vain kykenemättömiä toimimaan oikein. Cunningham suhtautuu henkilöhahmoihinsa ymmärtäväisesti ja lempeästi, ja siksi lukijakin toivoo heille hyvää. Haluaa, että he saavat mahdollisuuden siihen onneen, josta haaveilevat.

Illan tullen on myös kirja läsnäolosta, ehkä sen takia, että sen päähenkilö usein unohtaa elää hetkessä kaivatessaan mennyttä tai tulevaa. Kirja kuitenkin kuvaa hetken kauneuden ja elämän ohikiitävyyden niin kauniisti, että sen luettuaan haluaa tarttua hetkeen ja olla läsnä itselleen ja muille ihmisille.

Illan tullen on ollut hyvin luettu kirja blogistaniassa. Sen ovat lukeneet esimerkiksi Katja, Minna, Ina ja Linnea. Google löytää blogijuttuja vielä paljon enemmän.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Men Writers.

Michael Cunningham: Illan tullen (By Nightfall, 2010)
Suom. Laura Jänisniemi
Gummerus, 2011

perjantai 28. joulukuuta 2012

Truman Capote: Kylmäverisesti


Truman Capoten "ei-fiktiivinen romaani" kertoo erään murhan tarinan. Vuonna 1959 Kansasissa löydettiin nelihenkinen perhe köytettynä ja ammuttuna - kuusi viikkoa myöhemmin kaksi pikkurikollista pidätettiin syytettynä murhista. Capote oli jo ennen syyllisten kiinnijäämistä päättänyt kirjoittaa rikoksesta ja oli yhdessä ystävänsä Harper Leen kanssa haastatellut uhrien läheisiä sekä rikosta tutkineita poliiseja. Myöhemmin hän pääsi haastattelemaan myös tappajia, Perry Smithiä ja Dick Hickockia. Kokoamansa aineiston pohjalta Capote kirjoitti kirjan, jossa pyrki tarkastelemaan rikosta kaikkien osapuolien näkökulmasta.

"Kaukana Olathen kaupungissa, hotellihuoneessa, jonka ikkunanverhot pimensivät keskipäivän auringon, nukkui Perry harmaan matkaradion mutistessa hänen vieressään. Hän ei ollut vaivautunut riisumaan muuta kuin kengät jalastaan. Hän oli vain rojahtanut suulleen vuoteen poikki, aivan kuin uni olisi ollut ase, joka oli iskenyt häntä takaapäin. Mustat, hopeasolkiset kengät olivat likoamassa pesualtaassa, joka oli täynnä lämmintä, heikosti punertavaa vettä."

Kirjassa seurataan tapahtumia vuoroluvuin murhaajien näkökulmasta ja muiden asianosaisten kertomana. Koska lukija tuntee syylliset alusta alkaen, jännite rakentuu erityisesti rikoksen motiivin ympärille. Capote kuvaa tapahtumia ennen murhia ja murhan jälkeen, mutta vasta kirjan loppupuolella selviää, mitä murhayönä tapahtui, ja miksi.

Ei-fiktiivinen romaani kuvaa kirjan tyylilajia hyvin, sillä vaikka se kertoo todellisista tapahtumista, se on kirjoitettu hyvin romaaninomaisesti. Capote omistaa paljon tilaa tunnelmanluomiselle ja kuvailulle; hän kirjoittaa ihmisten ajatuksista ja unista; dialogia on runsaasti. Erityisesti Hickockin ja Smithin murhanjälkeiseen, kahdenkeskiseen matkaan keskittyvät jaksot tuntuvat sekoittavan faktan ja fiktion rajoja. Niissä kuvataan yksityiskohtaisesti kaksikon pukeutumista, keskusteluja, ilmeitä ja ajatuksia. Vaikka tällaisen pikkutarkkuuden voisi kuvitella lisäävän todentuntua, vaikutelma on oikeastaan pikemminkin etäännyttävä: se korostaa realismin sijaan kirjan tarinallisuutta. Joidenkin tapahtumien ja kohtausten on myös väitetty olevan puhtaasti Capoten mielikuvituksen tuotetta.

Olin jossain määrin yllättynyt siitä, kuinka dramaattista Capoten tyyli ajoittain tässä kirjassa oli. Hikipisarat helmeilevät;  huulet vääristyvät Hickockin kuiskatessa pari katalaa sanaa; äidin itku on viiltävää surulaulua. Olin odottanut jotenkin asiallisempaa, raportoivampaa tyyliä, mutta ehkä tämä tunteenomaisempi kirjoitustapa kuvastaa aikakauden tyyliä kirjoittaa rikoksista.Vaikka Kylmäverisesti kieltämättä oli sisällöltään kiinnostava, en ollut kirjana siihen loppujen lopuksi hirveän ihastunut. Siinä maistui tietty sentimentaalisuus ja tirkistelevyys. Asiaa ei auttanut kohtalaisen kömpelö suomennos, joka vilisi hassuja sanavalintoja ja epäluontevia lauserakenteita.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategorioissa Modern Men Writers ja American Crime.

Truman Capote: Kylmäverisesti (In Cold Blood, 1965)
Suom.Tauno Tainio
Tammi, 2006/1966

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon


Luin Naiset katsovat vastavaloon -kirjan osana kesäkuista lukumaratoniani. Ei ole sattumaa, että kirjasta kirjoittaminen on jäänyt, sillä kaikista maratonkirjoista Haatela jätti laimeimman jälkimaun. Maratontekstissä kirjoitin kirjasta näin: "En ole aivan varma, mitä mieltä olen Haahtelasta. Ainakaan mitään suurta hurmaantumista ei tapahtunut. Paikoitellen kirja oli minusta jopa aika ärsyttävä, paikoitellen taas oli hienoja kohtia. Pitää varmaan sulatella lukukokemusta jonkin aikaa." Nyt, kun kirjan lukemisesta on kulunut puoli vuotta, en enää juurikaan muista niitä hienoja kohtia, mutta pieni ärsyyntymisen tunne on säilynyt.

Koska kirjoitan Haahtelan kirjasta näin pitkän ajan kuluttua sen lukemisesta, en edes yritä kirjoittaa varsinaista blogiarviota kirjasta. Enemmän tämä juttu on itselleni muistiinpano siitä, että kirja on luettu. Yritän kuitenkin vähän kuvata sitä, millaisia tunteita kirja minussa herätti.

Aikana ennen kirjablogeja mielikuvani Haahtelasta perustui lähinnä kirjastokäynteihin, joilla olin usein kiinnittänyt huomiota pieniin kirjoihin, joilla oli kiehtovat ja kauniit nimet. En kuitenkaan ollut koskaan tullut lainanneeksi yhtäkään noista kirjoista. Sitten kirjablogeihin alkoi ilmestyä toinen toistaan ihastuneempia juttuja Haahtelasta. Toki myös vähemmän ihastuneita arvioita mahtui joukkoon, mutta suuri osa bloggaajista tuntui ottaneen Haahtelan suoraan sydämeensä. Juttujen perusteella minulle syntyi jonkinlainen kuva kirjoista, mutta en osannut arvailla, olisiko Haahtela minun kirjailijani. Ainakaan tämän ensimmäisen lukemani kirjan perusteella näin ei ole, mutta voi toki olla, että lukumaraton ei tehnyt Haahtelalle oikeutta, varsinkaan kun luin kirjan maratonin loppupuolella, jo hiukan uupuneena.

Yleensä pidän paljon kirjoista, joissa tunnelma nousee tapahtumia tärkeämmäksi. Haahtelan kirjassa suunnaton tunnelmissa vellominen kuitenkin ärsytti. Ehkä se johtui siitä, etten onnistunut kiinnostumaan henkilöhahmoista: muistan miettineeni jossain vaiheessa lukemista, etten oikeastaan yhtään välitä siitä, mitä heille tapahtuu tai on tapahtunut. Haahtelan haahuileva tunnelmointi tuntui myös jotenkin liian tyylikkäältä. Kun mietin kirjaa näin jälkikäteen, mieleeni nousee kuvia, jotka voisivat olla hienostuneesta muoti- tai sisustuslehdestä: kauniita ihmisiä lojumassa hyvällä maulla sisustetuissa asunnoissa, joissa jokaisen tavaran ja esineen paikka on tarkkaan harkittu. (En siis väitä, että Haahtela olisi kirjoittanut tällaisia kohtauksia - kirja vain herätti minussa tällaisia mielikuvia.)

Muistan kyllä lukiessani välillä kiinnittäneeni huomiota kauniiseen kieleen ja osuviin huomioihin, joista ihan aidosti pidin. Kirja kokonaisuutena jäi kuitenkin kovin etäiseksi, enkä tunne kovin suurta houkutusta lukea enempää Haahtelaa. Ihailijoita Haahtelalla kuitenkin riittää, ja tästäkin kirjasta ovat lumoutuneet ainakin Karoliina, Sanna ja Katja.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Kansi: Päivi Puustinen
Otava, 2000

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen


"Kirjoittaminen ei ole pakonomaista. Minä itse voin olla. Mutta kun alan kirjoittaa, muutun joustavammaksi. Kirjoittaminen johdattaa minut tilaan, jossa olen neurooseistani vapaa. Tuottamani tekstikin voi olla neuroottista. Se voi ilmentää maailman kaikkia häiriöitä. Mutta kirjoitusprosessi ei ole neuroottinen."

Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen on äärimmäisen kiehtova kirja. Se perustuu Peuran dramaturgian opintojen opinnäytteeseen Kirjoittaessasi olet hän, joka oli työpäiväkirja hänen kolmannen romaaninsa Vedenaliset kirjoitusprosessista.  Peura on valinnut tähän versioon opinnäytteestä eritoten kirjoittamista ja romaanin kirjoittamista pohtivat jaksot, mutta mukaan mahtuu varsin paljon myös henkilökohtaista materiaalia kirjoittajan arjesta ja elämästä. Ja nimenomaan tämä henkilökohtaisuus ja avoimuus tekevät kirjasta niin mielenkiintoisen. Peura avaa itseään ja ajatuksiaan lukijalle rehellisesti ja raadollisestikin, muistuttaen silti välillä että totuus ja fiktio ovat kovin lähellä toisiaan. Jotta fiktio koskettaisi, siinä on oltava mukana suuri määrä totuutta, ja oikeasta elämästäkin kirjoittaessaan kirjailija muokkaa aina todellisuutta.

Kirja seuraa Vedenaliset-kirjan työstämistä kymmenen kuukauden ajan, vuoden 2007 elokuusta toukokuuhun 2008. Samaan aikaan Peura kirjoittaa työpäiväkirjaansa, josta syntyy opinnäytetyö ja tämä Antaumuksella keskeneräinen -teos. Työpäiväkirjan pitäminen osoittautuu niin antoisaksi ja hedelmälliseksi, että Peura päättää jatkaa sitä myös dramaturgian kurssin jälkeen: kirjoittaessaan kirjoitusprosessista Peura saa uusia ideoita myös tekeillä olevaan romaaniin. Ja kun romaanin kirjoittaminen jumittaa, voi kirjoittaa työpäiväkirjaa ja työstää ajatuksiaan sen sijaan että eksyisi surffailemaan päämäärättömästi netissä.

Olen aina ollut todella kiinnostunut taideteosten syntyprosesseista: olen käynyt katsomassa näytelmien ja tanssiesitysten avoimia harjoituksia ja katsonut elokuvien making of -dokumentteja. Kirjailijan kirjoitusprosessin seuraaminen paikan päällä tuskin olisi kauhean kiinnostavaa, mutta siitä on kiinnostavaa lukea. Peura kuvaa paitsi kirjoittamisen etenemistä (uudelleenkirjoittamista, juonen ja henkilöhahmojen muokkautumista) myös kirjailijan arkea: sitä kuinka lyhyetkin hetket täytyy osata omistaa kirjoittamiselle, kuinka kehoa täytyy huoltaa jotta se jaksaisi istua koneen ääressä, kuinka kirjoittamisen jälkeen voi palkita itsensä lämpimällä kylvyllä. Hän kuvaa kurinalaista puurtamista ja inspiraation hetkiä  - hän kertoo epätoivon hetkistä, suhteesta julkisuuteen ja kateuden tunteista.

Antaumuksella keskeneräinen on myös eräänlainen pienoiselämäkerta, kuvaus siitä miten kirjailijaksi tullaan. Peura kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, kodin ja koulun merkityksestä kirjoittamiselle, esikuvistaan ja kannustajistaan. Jossain määrin kirjasta tuli mieleen Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta: molemmat kirjat käsittelevät kirjailijaksi kasvamista ja kirjoittamisen merkitystä kertomalla paljon myös tekijänsä muusta elämästä. Peuran heittäytyvä, paljaan avoin kirjoitustyyli on toki varsin erilainen kuin Murakamin pidättyväisen vähäeleinen kerronta, mutta silti kirjoissa on myös samanlaisia elementtejä. On myös mielenkiintoista vertailla kahden erilaisen kirjoittajan kokemuksia työstään. Luulenkin, että sekä Murakamin että Peuran kirjat ovat sellaisia, joiden pariin tulen palaamaan usein: molempia lukiessa tuli sellainen olo, että ne ovat pieniä suuria kirjoja - sellaisia jotka parilla sadalla sivullaan kertovat paljon kirjoittamisesta ja elämästä.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Jenni jonka mielestä kirja oli intiimi kuin kirjailijan salaa luetut henkilökohtaiset muistiinpanot; Minna jonka mielestä Peuran avoimuus oli hyökkäävän rehellistä; Maria jonka mielestä kirja tarjoaa sekä voimaa että tietoa; ja Eeva H jonka kirja innosti pohtimaan myös omaa historiaansa. Erja luki sekä tämän että Vedenaliset. Terhi Rannela ja Helmi-Maaria Pisara kirjoittavat kirjasta kirjailijan näkökulmasta.

Maria Peura: Antaumusella keskeneräinen. Kirjailijan korkeakoulu
Kansi, Camilla Pentti
Teos, 2012

tiistai 18. joulukuuta 2012

TTT: tyttökirjojen suosikkihahmoja

Saran kirjojen Sara ja Sinisen linnan kirjaston Maria ovat listanneet tyttökirjojen suosikkihahmojaan ja haastaneet muutkin bloggaajat kertomaan omista nuoruuden kirjallisista esikuvistaan. Tartunpa siis tähän haasteeseen ja listaan kymmenen lapsuuden ja tyttöiän sankariani ja sankaritartani.

1. Anna Shirley (L.M. Montgomery: Anna-sarja)
    Anna on ikuinen ja kuolematon. Muistan sen täydellisen ihastumisen ja ihailun, jota tunsin ensimmäisen kerran Annaan tutustuessani. Koko Montgomeryn maailma oli lapsena ihaninta mitä tiesin, ja Anna suurin idoli ja esikuva. Annaa jäljitellen annoimme ystäväni kanssa paikoille runollisia nimiä, ja kerran kiistelimme siitä, kummalla meistä on punaisempi tukka. Luulen, että minulla on edellen paljon pieniä tapoja ja ajatuksa, jotka olen omaksunut Annalta.

2. Emilia Starr (L.M. Montgomery: Runotyttö-sarja)
    Lapsena en pitänyt Emiliasta läheskään niin paljon kuin Annasta. Emilia tuntui usein ärsyttävältä ja teennäiseltä raikkaaseen Annaan verrattuna. Hiukan vanhempana tajusin, että minussa on itse asiassa paljon enemmän umpimielistä Emiliaa kuin avointa Annaa, ja Emilia on nykyään minulle jopa Annaa rakkaampi. Anna on silti ykkönen koska oli lapsena niin suunnattoman tärkeä.

3. Priska (Merja Otava: Priska)
    Priska oli minulle todella tärkeä samaistumisen kohde. Kirja opetti käsittelemään omia pelkoja ja kirjoittamaan siitä, mikä on vaikeaa.

4. Ulla (Anni Swan: Pikkupappilassa; Ulla ja Mark)
    Ulla on kaikista Swanin rakkaista tyttöhahmoista minulle rakkain. Ullan tunteellisuus, kauneuden kaipuu, oikeudenmukaisuus ja spontaanisuus tekevät hänestä ihailtavan hahmon. Ullalta olen oppinut, että ihmisellä tulee olla "satusilmät", ja että huolet karkoitetaan kuiskaamalla "metsien kaukainen sini".

5. Virva Selja (Rauha S. Virtanen: Selja-sarja)
     Lapsena Virva ei missään nimessä ollut suosikkini Seljan tytöistä. Ihailin viileää ja itsevarmaa Krisiä, ja pidin Virvaa tylsänä nyhverönä. No, tunnistin varman Virvassa liikaa itseäni, koska jälleen kerran olen vanhempana tajunnut, että jos jotakuta Seljan tyttöä muistutan, niin Virvaa. Eikä Virva oikeasti ole tylsä!

6. Ronja (Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär)
    Ronjasta löytyvät kaikki Lindgrenin lapsihahmoille ominaiset ihanat piirteet: herkkä omatunto, uskollisuus ja rohkeus. Ronja on myös äkkipikainen ja itsepäinen, mutta rakastava ja tunteellinen. Ja Ronjan suhde metsään on varmasti muokannut omaa luontosuhdettani yhtä paljon kuin Montgomeryn kirjojen syvä yhteys luontoon.

7.  Jane Eyre (Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani)
     Tämähän ei toki ole tyttökirja, mutta luin kirjan samassa iässä, jossa luin Alcottit, Motgomeryt ja muut tyttökirjat, ja Jane Eyre kuuluu mielessäni siksi muiden tärkeiden kasvuiän kehitystä muokanneiden kirjallisten hahmojen joukkoon. Olen aina ihaillut Janen uskollisuutta itselleen ja omille periaatteilleen, hänen selväjärkisyyttään ja syvällä virtaavia vahvoja tunteita. Ja myös Janen kveekarimaiseksi kuvattua tyylitajua.

8. ja 9. Dan ja Nat (Louisa M. Alcott: Pikku miehiä ja Plumfieldin pojat)
    Nämä Alcottin kaksi pikku miestä ovat aina vedonneet minuun enemmän kuin yksikään hänen kuuluisista sankarittaristaan. Nat ja Dan on pakko niputtaa yhteen, koska heissä vetoaa erityisesti epätodennäkäinen ystävyys: herkän ja tyttömäisenä pidetyn viulistipojan ja lavealle tielle helposti poikkeavan pahan pojan keskinäinen uskollisuus ja luottamus on aina avannut kyynelkanavani.

10. Hertta (Mary Marck: Eeva-sarja)
    Olen hurjan ihastunut Marckin kilttien sankarittarien villikkoystäviin, ja näistä paras on Eeva-kirjojen Hertta, jonka lähes jokainen repliikki on sitaattikelpoista kamaa. "Minulla ei enää ole varaa edes välttämättömyyksiin, kuten Fazeriin".

lauantai 15. joulukuuta 2012

Ulla-Lena Lundberg: Jää


"Jos Jumala on rakkauden Jumala, hän rakastaa luotolaisia joilla on ketunhäntä kainalossa, suden irvistys ja pukinsorkat, näkee heidän oikean karvansa ja lainahöyhenensä, jäniksenkäpälänsä ja tiikerinsydämensä. Äkkikäänteitä ja hurjaa menoa, Jumalan koko liikkuva luomakunta ruumiillistuu heissä välähdyksinä ja hohteena. Kuono ja tassu, turkki ja suomu, vihellykset ja huudot. Alli, haahka, västäräkki, taivaavuohi. Siipi pyyhkäisee otsaa, pyöreä hylkeenpää rikkoo pinnan. Kaiken yllä hymy, nopeasti katoava, pian palaava. Kategorisoinnin ja moralisoinnin ulkopuolella, pappi toisinaan ajattelee."

Nuori ja innokas pappi Petter Kummel saapuu ulkosaariston Luodolle toimeliaan vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa. Toinen maailmansota on päättynyt, ja vaikka säännöstely ja puute vielä vaikuttavat arkeen, on ihmisten katseet jo suunnattu optimistisesti tulevaisuuteen. Luotolaiset ottavat avoimen ja iloisen Petterin nopeasti omakseen, ja tämä puolestaan ihastuu suuresti "laulavaan seurakuntaan" erilaisine persoonallisuuksineen. Saaristossa eletään hyvin suljetussa yhteisössä, jossa toisaalta haudotaan vanhoja ristiriitoja ja kannetaan kaunaa, toisaalta autetaan naapureita ja jaetaan niin ilot kuin surutkin. Oman vahvan makunsa elämälle antaa saariston karu luonto - tuuli, sateet ja jää.

Ulla-Lena Lundbergin  Finlandia-palkittu Jää on periaatteessa hiljainen romaani: se keskittyy tapahtumien ja juonen sijasta henkilöhahmojen ja tunnelman rakentamiseen. Mutta se tunnelma ja ne ihmiset! Ne tekevät Jäästä väkevän, suorastaan pakahduttavan lukukokemuksen. Jotkut kirjasta suuresti pitäneetkin lukijat ovat olleet sitä mieltä, että kirjan verkkaiseen maailmaan on aluksi vaikea päästä sisään, tai että kieli tekee kirjasta hitaanlaisen. Minut Jää sen sijaan tempaisi heti ensimmäisillä sivuillaan mukaansa: tiesin heti että tämä on niin minun kirjani kuin voi olla. En myöskään kokenut missään vaiheessa kirjaa hitaaksi, vaan se tuntui voimassaan melkein pyörryttävältä. Jään vauhti ei ehkä ole sellaista vauhtia, jossa kiidetään hurjaa vauhtia pitkin moottoritietä - se muistuttaa enemmän sitä tunnetta, kun seisoo myrskynsilmässä ja tuuli repii hiuksia ja puhaltaa sielun puhtaaksi.

Jää on kaikinpuolin ihana kirja, mutta ei missään nimessä särmätön. Esimerkiksi henkilöhahmot ovat rakastettavia, mutta eivät suinkaan virheettömiä. Yksi lukitsee kaikki tunteet sisälleen, toinen ei hyväksy lapsiltaan minkäänlaisia heikkoutta tai säännöistä poikkeamista, kolmas pakenee konflikteja puolueettomuuteen. Lundberg piirtää hienosti kuvia pienistä arjen draamoista ja konflikteista, joissa ihmisten välillä ristelilee kateuden, pettymyksen, ihastuksen ja hiljaisen yhteisymmärryksen tunteita. Yhtä hienosti kuin Lundberg kuvaa ihmisiään, hän kuvaa Luodon arkea ja sen luontoa. Heinänteko, jumalanpalvelukset, jäidenlähtö ja tuuli joka saa matot tuvan lattialla heilumaan - kaikesta tästä Lundberg kirjoittaa niin, että lukija voi melkein kuulla kevätjäiden paukahtelevan ja tuntea luihin asti tunkevan kylmyyden sisällään.

Uskonto on yksi Jään keskeisiä teemoja, mutta uskonto esiintyy kirjassa enemmän yhteisöllisenä ja arkisena ilmiönä kuin sisäisenä henkisenä elämänä. Uskonto yhdistää ja erottaa Luodon asukkaita - kirkko ja jumalanpalvelukset ovat ihmisille sekä syy kokoontua yhteen että keino käsitellä elämän merkkitapauksia. Enemmän kuin uskontoa, Jää kuvaakin yhteisöllisyyttä: seurakuntaa jolla on johtajansa ja hierarkiansa, tapansa ja tottumuksensa. Jää on myös hieno perheen ja avioliiton kuvaus. Petter ja Mona Kummel ovat mainio kirjallinen pariskunta. Hieman epätodennäköinen mutta toisiaan täydentävä kaksikko.

Jää ihastuttaa ja lämmittää, mutta se myös raastaa mieltä ja nostaa kurkkuun palan, joka ei suostu irtoamaan kirjan kansien sulkeuduttua. Tämä kirja todella jää mieleen soimaan, eikä sen ihmisistä haluaisi päästää irti. Ja koska jokin osa minussa kaipaa aina merta, kallioita ja saariston karua kauneutta, oli Jään lukeminen myös kuin parasta hemmotteluhoitoa. Kirjojen kautta kun voi toteuttaa myös niitä haaveitaan, joista vain se pieni osa sielua haaveilee - voi hetken ajan elää 1940-luvun lopulla pienellä saarella elämää, jota meri ja sen liikkeet hallitsevat.

Jää on ehtinyt lumota jo lukuisat bloggarit. Marialle kirja oli lähes täydellinen; kirjan viimeinen luku teki lähtemättömän vaikutuksen Annikaan; Unni huokaisi "Oi lukekaa tämä!"; kirja sai jaanan muistamaan, miksi lukeminen on niin antoisaa; Minnan mielestä kirja on "kaiken kukkuraksi hauskakin"; Jennin mielestä kirjassa on suurten kertomusten voimaa; Kirsi itki vuolaasti; Tuulian mielestä kirjaa vaatii omistautumista mutta palkitsee lukijan.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is, 2012)
Suom. Leena Vallisaari
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms, 2012



tiistai 11. joulukuuta 2012

TTT: Elämäni kirjastot

Joulukuun kiireet ovat hiukan häirinneet niin lukemista kuin bloggaustakin, mutta onneksi on Top Ten Tuesday johon tarttua, kun ei ehdi kirjoittaa mitään syvällisempää. Tällä kertaa ajattelin listata suosikkikirjastoni. Koska olen asunut koko ikäni Helsingissä, on listanikin täysin pääkaunkiseutulainen. Olen kyllä käynyt kirjastoissa muuallakin, mutta en ole muodostanut kiinteämpää suhdetta kuin kotikaupunkini kirjastoihin.

Kuvassa Oxfordin yliopiston kirjasto


1. Kallion kirjasto
    Ensimmäinen kirjasto, jossa muistan käyneeni äidin kanssa, joskus 4-6 vuotiaana kun asuimme Kalliossa. Käyn edelleen aika usein tässä 100-vuotiaassa kirjastossa, jonka portaita noustessa on aina hiukan juhlallinen olo.

2. Toukolan kirjasto
    Tätä kirjastoa ei enää ole olemassa, mutta kyseessä on ehkä elämäni rakkain kirjasto. Olin 6-vuotias, kun perheemme muutti Toukolaan. Menin kouluun, opin lukemaan ja aloin ravata kirjastossa. Toukolan kirjasto oli pieni, ja siellä käytettiin lainaustapaa, jossa kirjastokortin numero kirjoitettiin kirjan takataskusta löytyvään pahvikorttiin. (Kirjastokorttini numero oli 7888.) Luin lastenosaston läpi ystävällisen kirjastonhoitajan opastamana, ja vanhempana istuin usein tuntikausia kirjastossa uppoutuneena milloin Suosikkiin, milloin Peter von Baghin Elämää suurempiin elokuviin.

3. Oulunkylän kirjasto
    Vanha Oulunkylän kirjasto oli samassa rakennuksessa kuin Oulunkylän ala-aste jota kävin, eli siellä tuli luonnollisesti vietettyä runsaasti aikaa. Kirjasto oli ruhtinaallisen iso Toukolan kirjastoon verrattuna, ja löysin kirjastosta huimat määrät uutta luettavaa. Myöhemmin kirjasto muutti suurempana ja avarampana Oulunkylän kauppakeskuksen viereen, ja koulun jälkeinen hengailu kirjastossa jatkui. Lukiossa livistin ystäväni kanssa välillä kirjastoon, kun liikuntatunti ei houkutellut. Kirjasto ei varmaan ole katu-uskottavin lintsauspaikka,mutta hyviä muistoja noista kirjastohetkistä jäi. (Hurjina tyttöinä käytimme usein nuo omat vapaat matematiikan läksyjä tehden...)

4. Käpylän kirjasto
    Sympaattinen  kirjasto, joka on vuosikaudet ollut sen verran lähellä kotia, että kirjastoon on mukava kävellä. Vaikka kirjasto on pieni, hyllyistä löytyy usein luettavaa.

5. Vallilan kirjasto
    Vallilan kirjasto on ollut lähikirjastoni melkein 20 vuotta. Pimeällä kirjaston korkeasta ikkunasta hohtava valo lämmittää aina mieltä. Tämäkin kuuluu sarjaan sympaattiset pikkukirjastot, joista löytyy aina jotain lainattavaa. Tällä hetkellä asun niin lähellä kirjastoa, että voin piipahtaa palauttamassa kirjat parissa minuutissa: ei enää tekosyitä myöhässä oleville kirjoille!

6. Pasilan kirjasto
   Vaikka olen käynyt Helsingin pääkirjastossa jo ties kuinka monen vuoden aikana, onnistun edelleen välillä eksymään, jos lähestyn kirjastoa poikkevaa reittiä pitkin. Mutta kun on selvinnyt Pasilan sokkeloiden läpi perille, on pääkirjasto yksi lempikirjastojani. Se ei ehkä niinkään houkuttele oleiluun ja lukemiseen, mutta luettavaa sen laajoista valikoimista aina löytyy.

7. Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen kirjasto
    Kun aloitin yliopisto-opintoni, taidehistorian laitoksen kirjastossa tuntui toteutuvan kaikki se, mistä olin ennen opiskeluja haaveillut. Korkeat hyllyt täynnä kirjoja, vanhat puiset kortistolaatikot, ikkunoista siivilöityvä valo, kipsiveistokset, pitkät tunnit pitkien pöytien ääressä, vanhojen kirjojen tuoksu.

8. Rikhardinkadun kirjasto
    Täällä kävin paljon etenkin opiskeluaikoina. Kirjastoon oli helppo poiketa luentojen välissä. Kierreportaat, kirjatorni parvineen, lukunurkkaukset ja pylväät: Rikhardinkadun kirjasto on yksinkertaisesti kaunis paikka.

9. Itäkeskuksen kirjasto
    Kun tulee metrolla Itäkeskukseen ja näkee, että bussia pitää odotella puoli tuntia, on hyvin kätevää piipahtaa kirjastoon. Riskinä on se, ettei  menekään sillä seuraavalla bussilla, kun kirjasto imaisee sisäänsä.

10. Kansalliskirjasto
     Suurin ja kaunein ja kunnioitettavin.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin


"Mutta mutta - ehän se ollut hänen tarinansa, ei se...se taas oli alkanut jossain muualla, tai...ehkä juuri siellä, mutta oli silti toinen.
Ei läheskään yhtä selvä, vaikka se kaikki - se oli sekavaa. Mutta siihen sisältyi kovin paljon muuta, myös sekavaa.
Esimerkiksi Anita. You are now entering the human heart. Se toinen, pyörätuolissa, se joka luki valtavassa kirjastossa kirjanselkämyksiä ääneen.
"Krää krää pahanilmanlintu, pahanilmankorppi", raakkui Anita Myllyn yläkerrassa, "Girl interrupted, Lola ylösalaisin, Lola menee hirteen...tai hänen pitäisi mennä hirteen."
Anita istui pyörätuolissa Myllyn ylimmässä kerroksessa, tai lattialla palapelin palojen seassa, joita hän kokosi, kokosi, kokosi -"

Monika Fageholmin uudessa kirjassa on paljon samaa kuin juuri hiljattain lukemassani Amerikkalaisessa tytössä. Molemmissa kirjoissa on pieni merenrantakaupunki, murhamysteeri ja nuoria ihmisiä - ja ennen kaikkea nuoria tyttöjä. Ja tietysti on myös Fagerholmin kieli, joka on aivan omanlaistaan - kieli joka virtaa vapaasti, kiertyy spiraaleina, kertaa iskulauseita ja tiputtelee väliin englanninkielisiä lainauksia.

Mutta on kirjojen välillä erojakin. Lolan maailma on synkempi ja surumielisempi kuin Amerikkalaisen tytön. Ehkä se johtuu siitä, että keskeiset henkilöt ovat Lolassa hiukan vanhempia. Amerikkalaisessa tytössä kauheita asioita katsottiin pikkutyttöjen mielikuvituksen ja fantasian läpi, kun taas Lolassa tapahtumia leimaa teini-ikäisten päähenkilöiden ahdistus ja eksyneisyys. Murhamysteeri ja sen selvittäminen ovat myös Lolassa keskeisemmässä osassa kuin Amerikkalaisessa tytössä, vaikkei Lolakaan mikään perinteinen dekkari ole. Se on arvoitus ja unenomainen jännitysnäytelmä, jossa ihmiset juoksevat pakoon itseään ja toisiaan. Siinä on syksyisiä tuulia, pimeyttä ja merta - mutta myös kepeyttä ja nuorallatanssia.

Fagerholm ei kyllä päästä lukijaa helpolla. Luettuani kirjaa noin 70 sivua olin lumoutunut, mutta kohtalaisen pahasti pihalla siitä, kuka kukin on, ja mitä oikein tapahtuu. Oli pakko lukea alku selaillen uudestaan saadakseni tukevamman otteen kirjasta. (Asiaa auttoi myös se, että löysin kirjan lopusta henkilöluettelon.) Tämän pienen kertauksen jälkeen kirjan maailma alkoi avautua, ja pian olinkin jo syvällä Lattaniemen ihmisten elämässä. Urheilijatyttöjen, hullujen runoilijoiden, luurankolintujen ja kaksopoliisien maailmassa - murhien, veneonnettomuuksien, salaisuuksien, rakkaussuhteiden ja outojen leikkien Lattaniemessä.

Fagerhomin mysteerit eivät ole sellaisia, jotka selviävät pohjiaan myöten, vaikka murhamysteeri ratkeaisikin. Paljon jää lukijan arvailtavaksi, ja se lieneekin yksi Fagerholmin kiehtovuuden syy. Kaikessa unenomaisuudessaan ja leikittelevyydessään Fagerholm on pohjimmiltaan hyvin elämänmakuinen: hänen ihmisensä ja tarinansa eivät ole yksiulotteisia tai muutamalla sanalla luonnehdittavia vaan kätkevät sisäänsä moninaisia ristiriitaisia ominaisuuksia. Vaikka Fagerholmin henkilöhahmot ovat tietyllä tavalla tyypiteltyjä ja romanttisia (kauniita, hauraita, sydän syrjällään ja mieli kaaoksessa), he ovat äärettömän kiehtovia ja heihin kiintyy lujasti.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni jonka mielestä kirja on samaan aikaan ilotteleva ja vakava, ja Sanna joka nautti kirjan kiemuroista.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (Lola uppochner, 2012)
Suom. Liisa Ryömä
Kansi: Maria Appelberg. Kannen kuva: Helen Korpak
Teos, 2012

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 2

Kirjabloggaajien kiertävä joulukalenteri tarjoilee jouluisia ja kirjallisia tunnelmia joka päivä jouluaattoon asti. Kalenterin aloitti eilen jaana Täällä toisen tähden alla -blogissa, ja nyt avataan ensimmäisen adventin luukku täällä minun tontillani.


Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä odottaminen on puoli iloa, ja tämä pätee tietysti myös jouluun. Kynttilöiden polttaminen ja glögin maistelu täytyy aloittaa jo marraskuussa - joulukorttien ja -lahjojen valmistelu virittää juhlatunnelmaan. Mutta innokkaassa odottamisessa on tietysti se riski, että se saattaa päättyä myös pettymykseen, jos asiat eivät sujukaan suunnitelmien mukaan. Varsinkin lapsena voi olla hirveän tärkeää, että joulu sujuu perinteiden mukaisesti, ja että paketeista paljastuvat juuri ne kaivatut lahjat: pienetkin pettymykset voivat kasvaa suuriksi.

En tietenkään toivo joulupettymyksiä itselleni tai kenellekään muulle, mutta silti pienissä jouluisissa pettymyksissä on jotain mielenkiintoista, koska niissä tuntuu ilmentyvän jotakin olennaista haaveista ja odotuksista. Ja yksi suosikeistani kirjallisten joulujen joukossa kuvaakin pieleen mennyttä jouluaattoa: kyseessä on Kjell Westön hieno Leijat Helsingin yllä ja Bexarin perheen "ensimmäinen kauhujoulu".

13-vuotias Riku Bexar rakastaa joulua: hän odottaa joulukoristeiden esiinottamista, piparkakkujen paistamista ja ennen kaikkea jouluaattoa. Mutta tämä aatto on erilainen. Perheen vanhin poika Dani ei ole tullut kotiin jouluksi, joten tunnelma on valmiiksi latautunut. Lisäksi Riku on syönyt salaa kaikki piparkakut jo ennen aattoa, mitä muu perhe on paheksunut. Sitten paikalle saapuu humalainen joulupukki, joka lahjojen jaon lomassa käpälöi Rikun Marina-siskoa. Lahjoja avatessa Rikun mieli on siis jo varsin musta. Ensimmäisestä paketista löytyy tylsä flanellipaita. Toinen paketti on Henrik-isältä ja siitä paljastuu odotetun HIFK-pusakan sijaan Jokerien rotsi. Synkkänä Riku jatkaa pakettien avaamista: kolmas lahja on kolholla vetuketjulla varustettu villapusero.

"Kauheinta kaikessa oli se, että minun itsehillintäni murtui, että joulu kadotti yhtäkkiä loistonsa, ympärilläni ja sisälläni tuli pimeää ja minä annoin pettymykselle periksi; sanoin "voi vitsi mikä joulu!" ja purskahdin itkuun. [...]
Näin Soffin katsovan Henrikiä levottomana ja surullisena ja kuulin hänen esittävän saman kysymyksen kuin Henrik hetki sitten. Mutta mumma ei esittänyt kysymystä minulle, vaan omalle pojalleen: "Tuata, eikös se olekhan miäleen? Minoon...minoon itte sen kutonu."
Ja sitten mummakin purskahti itkuun. [...]
Minä ryntäsin ylös huoneeseeni ja istuin siellä pitkään joulutähden lämpimänpunaisessa hohteessa. Ja istuessani ymmärsin tietysti kaiken. Näin Henrikin seisovan edessäni tummansinisessä talvitakissaan YSL-kaulaliina siististi kaulaan kiedottuna kädessään musta krimihattu jonka hän oli perinyt isältään Elmeriltä, näin hänen juoksevan hengästyneenä tavaratalojen liukuportaita. Ja näin Soffin istuvan ja neulovan laivastonsinistä villapuseroa, näin hänen nojautuvan kumaraselkäisenä eteenpäin lampun valossa nähdäkseen paremmin."

Mutta vaikka jouluaatto päättyy kyyneliin, siitä seuraa kirjassa myös jotakin hyvää - ehkä jotain arvokkaampaa kuin sääntöjen mukaan sujuneesta joulusta olisi syntynyt. Riku pyytää anteeksi muilta perheenjäseniltä, ja tulee samalla keskustelleeksi sekä mumman että isänsä kanssa läheisemmin kuin yleensä. Joulu päättyy kuin päättyykin siis lämpimissä merkeissä. Samalla Riku on oppinut jotakin tärkeää läheisistään ja itsestään.

Tämän postauksen myötä toivotan kaikille ihanaa joulunodotusaikaa. Huomenna kalenterin luukku avataan Sinisen linnan kirjastossa.