tiistai 31. heinäkuuta 2012

Rex Stout: Pelokkaitten miesten liitto

Kaipasin tuossa eräänä viikonloppuna jotakin rentouttavaa ja muutamassa tunnissa ahmaistavaa luettavaa. Tällaisissa tapauksissa varminta on kääntyä oman kirjahyllyn hyviksi todettujen aarteiden puoleen, ja usein valinta osuu joku tyttökirjaklassikkoon tai dekkariin. Tällä kertaa olin enemmän dekkaritunnelmissa, ja poimin luettavaksi Rex Stoutin järjestyksessä toisen Nero Wolfe -dekkarin, Pelokkaitten miesten liiton.

Pidän kovasti tästä Stoutin varhaisesta tuotoksesta, vaikka se ei ihan kirkkainta kärkeä kirjailijan tuotannossa edustakaan. Henkilöhahmot eivät ehkä ole vielä aivan löytäneet täydellisiä muotojaan. Eksentrinen ja muodoltaan massiivinen kulinaristi Wolfe on ehkä jotenkin äkkiväärempi, ja hänen apulaisensa Archie Goodwin puolestaan hiukan enemmän pihalla tapahtumista kuin myöhemmissä kirjoissa. Merkillepantavaa on myös se, että Wolfen rakas vihamies poliisivoimista, tarkastaja Cramer polttaa kirjassa piippua, sen sijaan että pureskelisi sikaria. Juonenkuljetus ei myöskään ole yhtä tiukkaa ja napakkaa kuin parhaissa Stouteissa, mutta kirjan perusasetelma on minusta aina ollut kutkuttavan herkullinen.

Pieleen menneessä opiskelijakepposessa joukko Harvardin toisen vuoden opiskelijoita on aikoinaan aiheuttanut pysyvän vamman ensimmäisen vuoden opiskelijalle Paul Chapinille. Vuosien kuluessa miehet ovat pyrkineet eri tavoin sovittamaan tekonsa Chapinille: he jopa kutsuvat joskus itseään Sovituksen liitoksi. Sitten eräs miehistä kuolee, ilmeisesti onnettomuudessa. Pian liiton muut jäsenet saavat nimettomän kirjeen, joka päättyy seuraavasti:

"Näin yhden siellä, jo tallessa kuoleman rajalla;
laskin: Yksi!
Vielä lasken tuttuja kaksi, ja kolme ja neljä...
en varro ajan hampaan työtä.
Olisitte tappaneet minut."

Epäilykset suuntautuvat luonnollisesti Chapiniin, josta on tullut kohtalaisen menestynyt kirjailija. Mitään ei kuitenkaan voida todistaa, ei silloinkaan, kun toinen liiton jäsen kuolee. Kun kolmas mies katoaa, miehet ovat jo kauhuissaan ja valmiita turvautumaan Wolfen hintaviin palveluksiin.

Kirjassa on monia mainioita piirteitä. Esimerkiksi se, että Wolfen keino ratkaista tapaus on lukeminen. Koska Chapin on kirjailija, Wolfe uskoo, että romaanit kertovat kaiken oleellisen tämän mielenlaadusta ja henkilöpsykologiasta. Chapin itse on varsin mielenkiintoinen henkilöhahmo, ei suinkaan mikään sympaattinen kiusanteon uhri, vaan aidosti vastenmielinen kummajainen. Pidän myös siitä, että Wolfen asiakkaana on iso ryhmä miehiä, ja vaikka liiton jäsenistä moni jää vain luonnostelun asteelle, Stout piirtää ihan hauskan kokonaiskuvan ryhmädynamiikasta ja siitä esiin nousevista yksilöistä. Archien kertojaääni on aina hauskaa seurattavaa, vaikka sekin on joissakin muissa kirjoissa vielä hykerryttävämpää. Kaiken kaikkiaan kuitenkin verratonta luettavaa Stoutin ystävälle.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa American Crime.

Rex Stout: Pelokkaitten miesten liitto (The League of Frightened Men, 1935)
Suom. Reijo Lehtonen
WSOY, 1990

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Silti minä maalaan (Helene Schjerfbeckin kirjeitä Maria Wiikille)

 
Helene Schjerfbeck on minulle hyvin tärkeä ja rakas taiteilija. Olen ihaillut hänen maalauksiaan lapsesta asti, enkä koskaan kyllästy katselemaan Helenen vaivatonta viivaa ja hienoa värien käyttöä. Schjerfbeckin henkilökuvat ovat kuin pienoiselämäkertoja: muutamalla taitavalla vedolla Schjerfbeck tuntui tavoittavan ilmeet ja eleet, joiden varaan voi rakentaa mallin luonteenpiirteet ja koko historian. Ihmisten lisäksi Schjerfbeck onnistui puhaltamaan hengen myös maisemiin ja asetelmiin, kukkiin tai sipuleihin.

Olen lukenut melko paljon sekä Schjerfbeckistä että muista saman aikakauden suomalaisista naistaiteilijoista, ja aina jaksan innostua ja viehättyä paitsi asialleen omistautuneista maalareista, myös ajankuvasta, 1800- ja 1900-luvun vaihteen Suomesta, sekä Ranskasta jossa suurin osa maalarisiskoista hankki ammattitaitonsa. Silti minä maalaan oli siis minulle lähes pakollista luettavaa: kirja koostuu Schjerfbeckin maalarikollegalleen Maria Wiikille kirjoittamista kirjeistä, ja kirjan toimittaneen Lena Holgerin artikkeleista, joissa esitellään kirjeiden teemoja ja Schjerfbeckin työtä ja elämää.

Holger on siis jakanut kirjeet teemoittain, esim. omakuvat, sää, maalaustekniikka, yksinäisyys: ratkaisu on toisaalta mielenkiintoinen, toisaalta hiukan väkinäinen. Joskus valittu teema saatetaan mainita kirjeessä vain yhdessä lauseessa, kun taas toiset aiheet toistuvat lähes jokaisessa kirjeessä. Kronologinen järjestys olisi kenties ollut helpommin seurattavissa, ja Holger olisi silti voinut omissa artikkeleissaan nostaa esiin samoja pääteemoja kuin nytkin. Kokonaisuudessaan kirja oli kuitenkin minusta mielenkiintoinen, ja voin suositella sitä paitsi Shcjerfbeckin ystäville, myös niille, joita kiinnostavat historia, ajankuva tai kirjeenvaihto.

Kokoelman kirjeet ovat vuosilta 1907-1928, eli Schjerefbeck on niitä kirjoittaessaan vanhentunut nelikymppisestä kuusikymppiseksi. Kirjeiden kirjoittaja onkin selvästi vanhempi nainen, tai ainakin nainen joka tuntee itsensä vanhaksi. Sairaudet rajoittavat Schjerfbeckin maalarintyötä ja liikkumista - kotityöt ja vanhasta äidistä huolehtiminen vievät aikaa ja voimia. Schjerfbeck tuntuukin jatkuvasti kaipaavan nuoruutta, jolloin paha lonkkavika ei vielä hallinnut elämää - ja aivan erityisesti hän kaipaa aikaa Pariisissa, aikaa jonka saattoi omistaa täysin taiteelle ja maalaamiselle.

"Kuulehan Marie, eikö lähdetä Pariisiin, hankita kummallekin pieni, tyhjä ateljee ja vain maalata, syödä lounasta vastapäisessä cremeriessä - kunhan ensin opin ottamaan 20 askelta ilman että sydän särkyy! Ainut paikka maailmassa, jossa saa olla rauhassa."

Kirjeiden sävy on usein raskasmielinen Schjerfbeckin kirjoittaessa sairauksistaan, yksinäisyydestään, unettomuudestaan ja rahahuolistaan. Kirjeistä voisi saada sellaisen kuvan, ettei Schjerfbeck ehdi vaivoiltaan ja murheiltaan lainkaan maalata, eivätkä uupuneen taiteilijan voimat tunnu riittävän edes pensselin kannattelemiseen. Holger kuitenkin huomauttaa, että todellisuudessa Schjerfbeck maalasi tasaiseen tahtiin, noin taulun kuukautta kohti. Liioitteliko Schjerfbeck vaikeuksiaan, vai oliko hänen elämänasenteensa pessimismiin kallellaan: ainakin hän tuntuu vähättelevän saavutuksiaan ja on harvoin tyytyväinen työnsä tuloksiin. Hän ikävöi rauhaa ja voimia maalaamiselle, elämää jossa työtunteja ei tarvitsisi varastaa päivän muiden töiden joukosta.

Schjerfbeckistä piirtyy kirjeissä kuva naisena, jolla on vahvat näkemykset taiteesta - sekä omasta työstään että muiden saavutuksista. Hän antaa Maria Wiikille usein  neuvoja siitä, kuinka ja mitä tämän tulisi maalata. Ystävykset vaihtavat myös mielipiteitä muista taiteilijoista, eivätkä aina ole yhtä mieltä siitä, mikä on hyvää ja huonoa. Kirjoista keskustellaan paljon: ne ovat Schjerfbeckille tärkeä henkireikä usein yksitoikkoisessa ja yksinäisessä arjessa. Iloa elämään tuovat myös taidelehdet, joita taiteilijat tilaavat ulkomailta ja lähettävät toisilleen. Kevät ja luonnon herääminen virkistävät aina Heleneä, kun taas kylmät talvet ja kuumat kesät ovat raskasta aikaa, koska silloin ei juuri pääse liikkumaan ulkona. Kun Maria Wiikin terveys heikkenee, Schjerfbeck saattaa todeta, että nyt tämä tietää, kuinka raskasta Helenen koko elämä on ollut.

Vaikka jotkut Schjerfbeckin neuvot ja kommentit Wiikille tuntuvat välillä melkein tylyiltä, kirjeet kokoneisuudessaan kertovat tarinaa pitkästä ystävyydestä, joka kantaa yli huolien ja ikääntymisen, ystävyydestä jossa jaetaan ennen kaikkea se elämän tärkein asia - taide.

"Rakas Marie,
olen usein miettinyt, onko sinusta vain kiusallista, kun tällaisia kirjeitä tulee? Ajatukset vaeltavat sinuun ja vanhoihin aikoihin, kun nykyhetki on raskas. Sinulle toivoisin kaikkea hyvää!
Minulla on varmaan ollut niin paljon hyvää kuin ihminen voi vaatia - nyt on yksinäisyyden vuoro. Jos on joku, jonka vuoksi elää, jonka vuoksi ponnistella, se on varmaan onnea."

Kirjan ovat lukeneet myös jaana ja Norkku.

Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille
Toim. Lena Holger
Suom. Laura Jänisniemi
Kansi: Timo Jaakola
Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2011

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Kirja-arvonnan voittajat!


1-vuotisarvonta on suoritettu. Kiitos kaikille onnitteluista ja palautteesta: jokainen viesti on hyvillä mielin luettu. Osallistujia oli yli 30, ja jokaiselle kirjalle löytyi ottajia. Onnettarena toimi rakas avopuolisoni, ja hän poimi arvontakulhosta seuraavat voittajat:

Montgomeryn Vanhan kartanon Pat lähtee Katrille Le petite lectrice -blogista.

Gwen Bristow'n Huomenna ja ikuisesti osui Sinisen linnan kirjaston Marialle.

Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset saa itselleen Zephyr Kirjanurkkauksesta.

Valkoinen kirahvi Opuscolosta voitti itselleen Atwoodin Poikkeustilan.

Riikka Pulkkisen Totta matkaa Lukemisen kartaston Annalle.

Weisbergerin Paholainen pukeutuu Pradaan lähtee kiiulle.

Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjan voitti itselleen tiiti66.

Ja Salingerin Siepparin ruispellossa saa Booking it some more -blogin Booksy.

Onnittelut voittajille! Laitattehan osoitetietonne sivupalkista löytyvään sähköpostiini, niin lähettelen kirjat uusille omistajilleen.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

Eeva Tikka: Hidas intohimo


Eeva Tikan novellikokoelmalla on osuva nimi: Hidas intohimo. Näiden novellien intohimo on tosiaan hidasta, hiljaistakin, mutta intohimoa se selvästi on. Novelleissa ei tapahdu paljon, mutta niissä tehdään isoja oivalluksia, ymmärretään jotakin omasta sisimmästä tai kohdataan toinen ihminen tunnetasolla. Ilmassa on haikeutta, lempeyttä, katkeruutta, surua ja onnea.

"Ne yötkin, tummat ja hehkuvat, kuumat ja kirkkaat, kesäyön kuulas hämy paljaalla iholla - totta, yhtä totta kuin tämän talven lumi, tämän lyhyen päivän poistuva valo."

Tikka kirjoittaa kauniisti ja rauhallisesti - sovittelee sanoja yhteen tarkasti ja oivaltavasti. Hän suhtautuu henkilöhahmoihinsa ymmärtävästi vaikka näkee heidän heikkoutensa ja ongelmansa. On naisia, jotka pelkäävät kohtaamista miehen kanssa - pakenevat yksinäisyyteen vääränlaiseksi kokemaansa läheisyydenkaipuuta. On poikia ja tyttäriä, jotka etsivät yhteyttä vanhempiinsa - eläviin tai jo kuolleisiin. On koiria ja kissoja, jotka lohduttavat ja antavat läheisyyttä silloinkin, kun ihmiset pettävät. Ja on luonto, mullassa hitaasti kasvavat perunat, lumen tuoksu talvella ja omenapuun vaaleanpunaiset nuput alkukesästä.

"Kevät on olemassa jo ennen kuin se puhkeaa, se on vuodenajoista suloisin ja vaateliain, se tuoksuu silmuilta ja syvältä heräävältä maalta. Routa sulaa ja vesi valuu syviin hautoihin; tunnetko sen, äiti? Uskotko sinä sen?"

Neljäntoista novellin joukkoon mahtui pari hiukan etäisemmäksi jäänyttä tarinaa, mutta muuten ihastuin oikeastaan jokaiseen pieneen kertomukseen. Lukeminen tuntui välillä suorastaan pakahduttavalta - niin hienosti Tikka piirtää esiin ihmisten ajatukset ja tunteet. Vaikka henkilöhahmot olisivat yksinäisiä tai pettyneitä, Tikka ei surkuttele tai katso ylhäältäpäin: hän ymmärtää ja näytää että pettymysten ja väärien valintojenkin jälkeen elämään voi löytää iloa ja merkitystä. Siksi lukijakin on Tikan henkilöiden puolella ja näkee isot merkitykset pienissä ja hiljaisissa elämäntarinoissa.

En ole aikaisemmin lukenut Tikkaa, mutta tämän ensikohtaamisen perusteella tunnen löytäneeni mahdollisen uuden lempikirjailijan

Hitaan intohimon on lukenut myös Minna.

Osallistun kirjalla Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Eeva Tikka: Hidas intohimo
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus, 2007  

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

"Vs:
Aina tuo miellyttäminen. Onko se todella niin tärkeää?

Viisi minuuttia myöhemmin
Re:
On se, se on tosi tärkeää, senkin moraaliteologi. Ainkin minulle. Pidän siitä 1) että olen mieltynyt johonkin. Ja pidän siitä 2) että miellytän.

Seitsemän minuuttia myöhemmin
VS:
Eikö se riitä, että 3) miellytät itseäsi?"



Kun pohjoistuuli puhaltaa on sähköpostiromaani: se koostuu viesteistä, joita lähettävät toisilleen naimisissa oleva Emmi ja parisuhteestaan hiljattain eronnut Leo. Viestittely alkaa sattumalta, väärin kirjoitetun osoitteen aiheuttamana vahinkona, jatkuu ystävällisen piikittelevänä sanailuna, ja muuttuu viesti viestiltä henkilökohtaisemmaksi ja intiimimmäksi. Onko Emmin ja Leon välillä ystävyyttä tai ihastuksen tunteita, vai onko viestittely vain mukava pakopaikka arjen huolista ja rutiineista? Ja pitäisikö sähköpostikumppanusten tavata toisensa vai säilyttää suhde virtuaalisena?

Emmin ja Leon sähköpostisuhde tempaisee mukaansa kuin hyvä jännäri. Tämän kirjan parissa lukija ei pohdi, kuka on murhaaja, mutta melkein yhtä koukuttavaa on arvailla, keitä Emmi ja Leo ovat, kertovatko he itsestään totuuden, tapaavatko he, ja jos tapaavat, toimiiko tekstin kautta luotu kemia oikeiden ihmisten välillä? Glattaeur onnistuu säilyttämään tarinansa jännitteen hyvin loppuun asti, vaikka muutama juonenkäänne tarinan keskivaiheilla ei minusta ihan täysin toiminut. Yleisesti ottaen Glattaeur kuitenkin rakentaa uskottavasti Emmin ja Leon välisen tekstuaalisen ja sähköisen suhteen kaikkine kiemuroineen.

Pidin kirjassa erityisesti juuri tuosta tekstin kautta rakentuvasta identiteetistä ja sillä leikittelystä. On hauska pohtia, kuinka paljon kirjoitettu teksti paljastaa ja kätkee, ja millaisia tulkintoja voimme toisistamme tehdä pelkkien ruudulla näkyvien sanojen kautta. Voiko toisessa ihmisessä ihastua vain hänen sanoihinsa ja ajatuksiinsa, ja kuinka tärkeitä loppujen lopuksi ovat äänet, ilmeet ja eleet - ja ulkonäkö?

Kun pohjoistuuli puhaltaa on nopealukuinen ja viihdyttävä kirja, johon särmää tuovat tummat sävyt etenkin henkilöhahmoissa. Leo ja Emmi eivät ole mitenkään yksiselitteisen mukavia ihmisiä vaikka ovatkin hauskoja ja nokkelia sanailijoita. Myös suhde saa edetessään vakavampia ja kipeämpiä sävyjä, mutta kirjan yleisilme säilyy koko ajan kepeänä. Ei tämä kirja minussa mitään suuria tunteita tai ajatuksia herättänyt, mutta viihdyin sen parissa  erinomaisesti. Jossain vaiheessa, nokkelaa ihmissuhdeviidettä kaivatessani, voisin vallan hyvin tarttua kirjan tänä vuonna suomennettuun jatko-osaan, Joka seitsemäs aalto.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Kirjan ovat lukeneet myös Maria, Susa, JaneHanna ja noora.

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa (Gut gegen Norwind, 2006)
Suom. Raija Nylander
Atena, 2011

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Edith Wharton: Viattomuuden aika


1800-luvun loppupuolen New Yorkin seurapiirejä hallitsevat tiukat säännöt ja hierarkiat. Kaikki tietävät, ketkä kuuluvat parempiin perheisiin, ketkä ovat nousukkaita, ja mitkä kolme sukua ovat sosiaalisen arvoasteikon huipulla. Käyttäytyminen ja puheenaiheet ovat tarkasti säädettyjä, ja varsinkin naisen on tärkeää noudattaa hyviä tapoja ja olla lähes peroonattomuuteen asti puhdas ja moitteeton. Vieraskutsuilla naisen kuuluu istua paikallaan kuin kaunis kuva ja odottaa, että miehet tulevat puhumaan hänelle. Tätä ääneenlausumatonta sääntöä rikkoo ulkomailta New Yorkiin palannut Ellen Olenska, joka kulkee yksin vaikutusvaltaisten Van der Luydenien salin poikki voidakseen keskustella nuoren Newland Archerin kanssa.

Archer on kihloissa Ellenin serkun, nuoren ja suloisen May Wellandin kanssa, mutta huomaa pian tuhlaavansa enemmän ajatuksia Ellenille kuin Maylle. Ellen kun on niin erilainen kuin kaikki muut Archerin seurapiirien naiset: hän toteuttaa mielitekojaan spontaanisti, lausuu ajatuksensa suoraan eikä välitä kaikista käyttäytymistä koskevista säännöistä. May puolestaan puhuu ja käyttäytyy aina juuri niin kuin hänen asemassaan olevan nuoren tytön voi odottaakkin tekevän, ja Archer alkaa epäillä, onko Mayn kanssa mahdollista toteuttaa sitä tasa-arvoista liittoa, josta hän on haaveillut.

"Mutta tarkasteltuaan morsiantaan kaikilta näiltä puolilta Archer palasi lähtökohtaansa masentuneena ajatuksesta, että kaikki tämä vilpittömyys ja viattomuus olivat vain keinotekoinen tuote. Koulitsematon ihmisluonto ei suinkaan ollut vilpitön ja viaton. Se oli täynnä kaikkia vaistomaisen kavaluuden juonia ja itsepuolustuskeinoja, ja hän tunsi ahdistusta ajatellessaan tätä keinotekoista puhtauden tuotetta, jonka äidit ja tädit, isoäidit ja kauan sitten kuolleet esiäidit olivat yhteisvoimin muokanneet, koska sen oli määrä olla juuri sitä, mitä hän haluaisi, mihin hänellä oli oikeus, jotta hän miehiseksi tyydytyksekseen saisi murskata sen palasiksi kuin lumiveistoksen."

Edith Wharton kuvaa kiehtovasti maailmaa, jossa sovinnaisuus ja sosiaaliset pelit hallitsevat. Hyvällä käytöksellä on tarkat rajat, mutta niitäkin on mahdollista hiukan laajentaa, jos tuntee oikeat ihmiset tai järjestää kyllin houkuttelevia juhlia. Erityisesti miehille sallitaan tiettyjä vapauksia - ainakin ennen avioliittoa - mutta nainen voi helposti menettää maineensa ja asemansa. Toisaalta, koska naista pidetään älyltään ja moraaliltaan miestä alempana olentona, häneltä ei voidakaan edellyttää samanlaista totuudellisuutta ja vastuuta kuin mieheltä - siksi naisen on sallittua turvautua juonitteluun, valheisiin ja oikkuihin saadakseen tahtonsa perille tai turvatakseen asemansa.

Viattomuuden ajan tarina on periaatteessa hyvin yksinkertainen: perusjuonen voisi helposti tiivistää pariin lauseeseen. Mutta kirja tuntuu sisäisesti hyvin rikkaalta, koska Wharton kuvaa niin taitavasti kaikkia niitä pieniä asioita, jotka elävät tarinan pinnan alla. Valtapelejä, moralismia, pyrkimystä vilpittömyyteen, tukahdutettuja tunteita ja ääneenlausumattomia ajatuksia. Henkilöt elävät maailmassa, jossa vihataan "kohtauksia", ja jossa tunteista harvoin puhutaan suoraan - ja kuitenkin näilläkin ihmisillä on omat unelmansa ja intohimon kohteensa. Wharton kuvailee seurapiirien kaksinaismoralismia ja päähenkilöidensä tunne-elämää lempeän ironisella otteella, samanaikaisesti ivaillen ja ymmärtäen.

Naisen asema ja tasa-arvo ovat kirjan keskeisiä teemoja, ja niiden käsittelyyn tuo mielenkiintoisen lisän se, että asioita tarkastellaan koko ajan Newland Archerin näkökulmasta. Newland huomaa ympäristönsä tekopyhyyden ja epätasa-arvoisuuden, mutta hänen kapinointinsa niitä vastaan jää yleensä teoreettiseksi pohdiskeluksi: käytännön elämässä hän usein vaalii ja vahvistaa samoja arvoja, joille saattaa itsekseen naureskella. Ja vaikka Newland haaveilee kahden tasa-arvoisen ihmisen liitosta, hänen haaveisiinsa sopii aivan hyvin myös se, että hän itse opettaisi morsiamelleen, millaisia tämän mieltymysten ja ajatusten tulisi olla. Tuttavuus Ellen Olenskan kanssa pakottaa Archerin tarkastelemaan lähemmin paitsi ympäristönsä arvoja, myös omia valintojaan. Koska May ja Ellen nähdään Newlandin kautta, heidän motiivinsa ja tunteensa jäävät jossain määrin lukijan tulkittaviksi: onko May niin pinnallinen ja sovinnainen kuin miltä hän vaikuttaa, ja mitkä tekijät ohjaavat Ellenin valintoja?

Pidin Viattomuuden ajasta tavattoman paljon, sen verkkaisesta menneen maailman kuvauksesta, hienostuneesta tunnelmasta ja henkilöhahmoista. Myöskään kirjan teemat eivät ole niin vanhentuneita kuin ensialkuun voisi ajatella: sosiaaliset valtapelit, moraalikoodisto ja sukupuolten väliset suhteet vaikuttavat edelleen monin tavoin maailmassamme vaikka ilmenemismuodot ovat Whartonin kuvaamista ajoista muuttuneet.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa American Realism.

Viattomuuden ajan on lukenut myös Maria.

Edith Wharton: Viattomuuden aika (The Age of Innocence, 1920)
Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja
Otava, 2000/1955

maanantai 9. heinäkuuta 2012

On olemassa aine joka valaisee minut (Rakkausrunohaaste)

Jaana Täällä toisen tähden alla -blogista haastoi minut paljastamaan suosikkirakkausrunojani.

Huomasin haastetta pohtiessani yllätyksekseni, että kovin moni suosikkirunoistani ei itse asiassa käsittele rakkautta, tai ei ainakaan ole varsinainen rakkausruno. Muutamat omista suosikkirunoistani on lisäksi jo nostettu esiin muiden haasteeseen vastanneiden blogeissa.

Saarikoskelta löytyy useampikin minua koskettava runo rakkaudesta. Esimerkiksi tämä:

Laulu ikävästä merellä

         Tule armaani ja kätes anna mulle
Tule armas ja sieluni vie
lämpöiseen pesään,
se on paleleva tuulien tähden,
se on pelkäävä vaarojen vuoksi,
se on lepattava mastosta irrallaan,
riekaleina noussut pilviin
ja kaivannut,
ota suuhusi minut, pane kielesi alle,
lämmitä paleleva, rauhoita pelkääväinen.

***

Pidän kovasti myös Saarikosken En soisi sen päättyvän -kokoelman lyhyistä runoista, jotka osoittavat että kaiken olennaisen voi ilmaista muutamalla sanalla, esimerkiksi:

On olemassa aine joka valaisee minut.
                              Kun katsot silmiin
voit olla varma että rakastan sinua.

***

Mieltäni kiehtoo aina myös Sylvia Plathin runous, ja myös tämä runo, joka vie ajatukset erilaisiin rakkauden muotoihin.

Sanantuojat

Etanan viesti lehden lautasella?
Se ei ole minun. Älä ota sitä vastaan.

Etikkahappoa säilykepurkissa?
Älä ota sitä vastaan. Se ei ole aitoa.

Kultasormus, siinä auringonkehrä?
Valheita. Valheita ja murhe.

Huurretta lehdellä, tahraton
pata joka puhuu ja räiskähtelee

aivan itsekseen yhdeksän mustan Alpin
jokaisella huipulla.

Häiriö peileissä,
meri lyö pirstoiksi harmaan kuvastimensa - 

rakkaus, rakkaus, minun vuodenaikani. 


(Suom. Marja-Leena Mikkola)

***

En ole ihan varma, ketkä kaikki tähän on jo haastettu mukaan, mutta kuulisin mielelläni, onko LurullaBooksylla ja Norkulla rakkausrunosuosikkeja.
   

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Blogi täyttää vuoden! Bloggari arpoo kirjoja!

Tasan vuosi sitten kirjoitin blogini ensimmäisen tekstin, ja julkaisin sen innostuneena ja hiukan jännittyneenäkin. Ajatus omasta kirjablogista tuntui heti alusta alkaen juuri oikealta ja sopivalta, mutta en silti vuosi sitten aavistanut, kuinka hauskaa ja antoisaa kirjabloggaaminen todella tulisi olemaan.


Blogin perustamisen jälkeen olen lukenut kirjoja, joihin en ehkä olisi tarttunut ilman lukuhaasteita tai muiden bloggareiden juttuja ja suosituksia. Lukemiseni on monipuolistunut - osaksi kirjablogeista saatujen vinkkien vuoksi, osaksi siksi että blogin pitäminen on tehnyt lukemisesta tietoisempaa toimintaa: olen huomannut lukemisessani tiettyjä kaavamaisuuksia ja tottumuksia, joita olen jossain määrin pyrkinyt rikkomaan ja laajentamaan. Ajattelen ja työstän lukemaani enemmän, ja tunnen saavani kirjoista enemmän irti.

Olen osallistunut blogikeskusteluihin paljon enemmän kuin aikana ennen omaa blogia. Olen ollut mukana äänestämässä Blogistanian Finlandiaa ja Globaliaa. Olen osallistunut lukuhaasteisiin ja kimppalukuihin, ja olenpa jopa ollut mukana yhdessä kirjabloggaajatapahtumassakin, ja tavannut  muita bloggaajia. Kirjabloggaaminen on siis vielä paljon yhteisöllisempää puuhaa kuin kuvittelinkaan.

Ja koska olen saanut blogeista ja bloggaajilta niin paljon, haluan tietysti antaa myös takaisin. Luvassa siis kirja-arpajaiset.

Arvon yhteensä kahdeksan kirjaa. Voit osallistua vain yhden kirjan arvontaan, tai tavoitella useampaa kirjaa - tai vaikka kaikkia. Jos joku kirja kiinnostaa vain yhtä osallistujaa, hän luonnollisesti voittaa sen omakseen - jos taas joku kirja ei kiinnosta ketään, se jää arpomatta.

Osallistut arvontaan ilmoittamalla kommenteissa, mitä kirjoja lähdet tavoittelemaan. Jos haluat samalla antaa blogille palautetta - ruusuja tai risuja - voit niin tehdä, mutta sitä ei vaadita. 

Arvonta-aika päättyy sunnuntaina 22.7. Osallistumisaikaa on siis kaksi viikkoa. Ja arvottavat kirjat ovat:

- Riikka Pulkkinen: Totta (kovakantinen)
- L.M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat (kovakantinen, ostettu käytettynä, nimisivulla omistajan nimi ja exlibris)
- Margaret Atwood: Poikkeustila (kovakantinen)
- J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa (uusi suomennos, kovakantinen, ostettu käytettynä, nimisivulla omistajan nimi)
- Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan (pokkari)
- Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (kovakantinen, nimisivulla minun nimeni)
- Gwen Bristow: Huomenna ja ikuisesti (kovakantinen, ostettu käytettynä, ei kansipapereita, nimisivulla omistajan nimi)
- Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (pokkari)

Onnea arvontaa!

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja


Miltä näyttää suomalainen?, kysytään Kansalliskirjan takakannessa. Turkka Hautalan mininovelleissa se näyttää aika lailla sitä mitä saattaa odottaakkin: se on vanhojen miesten murahtelua ja nuorten poikien rehvastelua; maalaispoikia kaupungissa ja nostalgisia kesiä mummolassa; olutta ja makkaraa; rakkautta joka herkistää jopa suomalaisen; pesäpalloa ja jääkiekkoa; sukujuhlia joissa istutaan puhumatta olohuoneessa; yksinäisiä miehiä joilla on suuri sydän.

Kansalliskirja koostuu noin puolesta sadasta pienestä tarinasta, joiden kautta valotetaan suomalaisuutta. Jutut ovat hyvin lyhyitä, mutta piirtävät usein pituuttaan suurempaa kuvaa. Hautala kirjoittaa taitavasti, ja erityisesti puhekielen ja murteiden sävyt hän tavoittaa suorastaan harvinaisen hyvin. Teksti kulkee eteenpäin, on helppolukuista ja monipuolista. Novelleissa vaihtelevat erilaiset kerronnan tyylit: on dialogia, pienoiselämänkertoja, tuokiokuvia ja kirjeitä.

Muodollisesti Kanssalliskirjassa ei ole mitään moitittavaa. Moni on ihastunut suuresti myös kirjan sisältöön, mutta minut kirja jätti jotenkin kylmäksi. Mietin, enkö ole lukenut tämän kaiken jo monta kertaa aikaisemminkin. Tyyliteltyä suomalaisuutta, hiukan liioitellen mutta tunnistettavasti kuvattua vaiteliaisuutta ja karheutta. Ei Hautalan piirtämä kuva toki noin yksipuolinen ole, mutta ei kirja päässyt minua oikein yllättämäänkään, tai tarjonnut mitään uutta ja tuoretta näkökulmaa aiheeseen. Minussa nousi jonkinlainen kapinamieli: ei minun suomalaisuuteni ole vain tätä Hautalan kuvaamaa - en samaistu tähän tarpeeksi!

Tai sitten en vain ole niin kiinnostunut tämänkaltaisesta suomalaisen (miehen) mielenmaiseman maalailusta, että se jaksaisi aina ihastuttaa. 

Kyllä viidenkymmenen jutun joukkoon mahtui sellaisiakin, joista pidin varsin paljon. Monen muunkin esiin nostama Äijä muuttaa yksi on hyvä esimerkki Hautalan dialoginkirjoitustaidosta, Istuit kyselemättä on suloinen nuoren rakkauden kuva, ja hauska oli myös pesäpallokuvaus Valppaat sääriparit.

Kansalliskirjaa on luettu blogeissa niin paljon, että linkitän tähän vain muutaman arvion - ylistäviä ja pari maltillisempaa: Katja, Karoliina, Erja, Joana, Kirsi, Minna ja Mari A..Googlella löytyy vielä paljon, paljon enemmän.

Turkka Hautala: Kansalliskirja
Gummerus, 2012
Kansi: Tuomo Parikka

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Märta Tikkanen: Suurpyytäjä

Halusin ehdottomasti osallistua Koko lailla kirjallisesti -blogin Märta Tikkanen -teemaviikonloppuun, koska Tikkanen on yksi suosikkikirjailijoistani. En tosin ole lukenut läheskään koko kirjailijan tuotantoa, mutta lukemani kirjat (Kaksi, Miestä ei voi raiskata ja Vuosisadan rakkaustarina) ovat kaikki olleet uskomattoman voimakkaita lukukokemuksia. Teemaviikonloppua varten halusin lukea jotakin hiukan tuntemattomampaa Tikkasta, ja valitsin Suurpyytäjän, joka ainakin minulle oli sen verran vieras kirja, etten edes tiennyt, mistä kirjassa on kyse. Takakansitekstistäkään asia ei selviä, sillä siinä on vain lainaus kirjan tajunnanvirtamaista tekstiä.


Suurpyytäjä on jonkinlainen yhdistelmä asiapitoista matkakertomusta ja runollista rakkaustarinaa. Tapahtumapaikkana on Grönlanti, jossa kertoja on kirjailijamatkalla, ja jossa hän tapailee satunnaisesti myös tanskalaista miestä. Intohimoisen mutta repivän rakkaussuhteen kuvailussa käytetään runomuotoa lähestyvää tajunnanvirtaa - Grönlantia, sen kieltä ja kulttuuria käsittelevät jaksot on kirjoitettu toteavaampaan tyyliin, mutta tässäkin tekstissä on usein runollisen hengittävä ja kevyt poljento - varsinkin kun kuvaillaan Grönlannin luontoa. Henkilökohtaisesti nautin tavattomasti molemmista Tikkasen kirjoitustavoista: molemmat soljuvat ja aaltoilevat vaivattomasti ja tekstiin voi sukeltaa kuin rauhoittavien aaltojen syleilyyn.

"Tämä ilma on korkeaa ja kuivaa, niin puhdasta että sen tuntee kasvoillaan, niin kevyttä että on kuin leijuisi pari senttiä jäisen maan yläpuolella. Kaukaisten maanosien saasteet ovat haihtuneet matkan varrella, hukkuneet valtameriin jo mittaamattomien etäisyyksien päässä. Taivas kaareutuu tämän äärettömän valkoisen maan yllä, valkoisesta mannerjäätiköstä kohoavat tunturinhuiput, nunatakit, heittävät teräviä varjoja, vaaleansinisiä, syvänsinisiä, tummansinisiä, valkeaakin valkeampaan."

Ihastuin kirjassa erityisesti Grönlantia kuvaaviin jaksoihin. Vaikka kuvailtiin todellista paikkaa, välillä tuntui kuin olisi lukenut kertomusta vieraalta planeetalta tai kansansatua, niin omalaatuinen ja ainutlaatuinen paikka Grönlanti on. Tikkanen sirottelee joukkoon myös grönlantilaisia tarustoja ja uskomuksia, jotka lisäävät epätodellisuuden tuntua. Joukossa on kuitenkin myös asiaa hylkeenpyynnistä, alkoholinkäytöstä, koulutuksesta ja kustannustoiminnasta.

Suurpyytäjä on siis varsin kirjava keitos, mutta kummallisella tavalla kiehtova. Se ei ehkä olisi paras kirja aloittaa tutustumista Tikkasen tuotantoon, mutta jos on häneltä jo jotain lukenut, kannattaa tämäkin kirja ehdottomasti ottaa lukulistalle.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Märta Tikkanen: Suurpyytäjä (Storfångaren, 1989)
Suom. Raija Jänicke
Tammi, 1989