tiistai 29. toukokuuta 2012

11 kysymystä vastauksineen

Kirjavan kammarin Karoliina muisti minua hiljattain sekä Liebster Blog -tunnustuksella että 11 kysymyksen haasteella. Kiitokset molemmista!

Koska kummatkin haasteet ovat kiertäneet jo lähes koko blogistanian, en tällä kertaa haasta ketään vaan vastailen vain Karoliinan kysymyksiin. Jos kuitenkin joku haluaa vastata yhteen tai useampaan näistä hauskoista kirja-aiheisista kysymyksistä, voitte toki napata ne omaan blogiinne tai kommentoida niitä täällä.

1. Kuka on vaikuttanut eniten siihen, että sinusta on tullut kirjojen ystävä?
- Epäilemättä vanhemmat, erityisesti äiti. Molemmat vanhemmat lukevat paljon, ja kotona on aina ollut runsaasti kirjoja. Lapsena minulle luettiin ääneen, ja kun olin oppinut lukemaan, äiti suositteli uutta lukemista ja myös jutteli kirjoista kanssani. Lukemiseen kannustettiin - vaikka jossain vaiheessa kyllä kävimme toistuvia taisteluja aiheesta "saako ruokapöydässä lukea".

2. Nimeä yksi kirja, jonka haluaisit lapsesi (nykyisen/mahdollisen tulevan/kuvitteellisen) elämänsä aikana lukevan.
- Minulla ei ole lapsia, mutta kuvitteellisen lapseni (tai kenen tahansa lapsen) toivoisin lukevan Astrid Lindgreniä, erityisesti Ronja, ryövärintyttären.

3. Mikä on paras tänä vuonna tähän mennessä lukemasi kirja?
- Voi, tämä onkin vaikea kysymys, koska olen lukenut jo nyt useamman todella hyvän kirjan. Ainakin yksi eniten koskettaneista on ollut Haruki Murakamin Norwegian Wood.

4. Kuka on suosikkisi ulkomaisista naiskirjailijoista?
- Ei ole yhtä ylitse muiden. Suuria suosikkeja ovat ainakin Margaret Atwood, Carol Shields ja Simone de Beauvoir.

5. Entä ulkomaisista mieskirjailijoista?
- E.M. Forster, Jeffrey Eugenides ja Michael Cunningham.

6. Entä kotimaisista naiskirjailijoista?
- Tove Jansson ja Märta Tikkanen.

7. Entä kotimaisista mieskirjailijoista?
- Väinö Linna ja Pentti Saarikoski.

8. Odotatko erityisen kovasti jonkun syksyllä ilmestyvän kirjan lukemista? Minkä?
- En seuraa uutuuksia kovin intensiivisesti etukäteen, joten en juurikaan tiedä, mitä kirjoja syksyllä edes on tulossa. Sofi Oksasen uutuus kyllä kiinnostaa ihan oikeasti, vaikka onkin ilmiselvä vastaus.

9. Antaako ympäristö esimerkkiä - onko perheessäsi (nykyisessä tai lapsuuskodissa) muita kovia lukijoita kuin sinä?
- Kuten ensimmäisessä vastauksessa sanoin, vanhempani ovat kovia lukemaan. Nykyiseen perheeseen kuuluu vain avomies, joka ei ole mikään kirjatoukka. Ilokseni hän on kuitenkin nyt innostunut kuuntelemaan äänikirjoja, ja voimme siis nykyään aika ajoin keskustella kirjoista  - sen sijaan että vain minä jauhaisin aiheesta ja mies kuuntelisi...

10. Mainitse yksi kirja, joka yhdistyy mielessäsi vahvasti paikkaan/tilanteeseen, jossa sen luit. Kerro myös se paikka/tilanne. :)
- Luin Simone de Beauvoirin Kutsuvierasta 15-vuotiaana kesälomalla mummolassa. Kirja ja lukukokemus on jäänyt mieleen erittäin voimakkaasti. ne yhdistyvät paitsi kesän kuumuuteen ja tiettyyn pysähtyneisyyden tunteeseen, joka leimasi vierailuja äidinäidin luona, myös tunteeseen siitä että lapsuus on vaihtumassa aikuisuuteen, ja että maailma näyttäytyy uudenlaisena, toisaalta turvattomampana, toisaalta mielenkiintoisempana.

11. Missä luet mieluimmin?
- Kotisohvalla, teekuppi ja jotain hyvää syötävää käden ulottuvilla.

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Laura Honkasalo: Eropaperit

"Sara oli vankina ullakkokamarissa, kukaan ei voinut pelastaa. Hän antoi isän taluttaa itsensä Raisan luo pyytämään anteeksi. Tomi oli Raisan kainalossa, ne lukivat kuvakirjaa. Ehkä Tomista tulisi Raisan suosikki, isä ja Raisa haluaisivat Tomin itseleen ja Sara saisi jäädä äidin luo. Suru musersi häntä kohti maata, lattioiden läpi kellariin, kellarin kautta puutarhan uumeniin, hiusjuurten ja sienirihmojen sokkeloon, siellä hän makaisi silmät ja suu täynnä hiekkaa, ja he kävelisivät hänen päällään.
"Mä en halua nähdä tota paskapäätä tänään, Raisa sanoi."


Laura Honkasalon Eropaperit on rankka lukukokemus. Kirja kuvaa vaikeaa avioeroa, jossa revitään rikki niin puolisoiden kuin lasten ja vanhempienkin väliset suhteet - korjaamattomiksi. Sinikan ja Joukon näennäisen onnellinen aviolitto on kenties alun perinkin rakennettu heikoille perustuksille: Sinikka hakee liitosta turvaa jota ei koskaan lapsuudenkodissaan kokenut; Jouko hakee ehkä pesäeroa porvarilliseen perheeseensä. Kun Jouko tapaa kauniin ja boheemin Raisan, hän uskoo löytäneensä todellisen minänsä ja haluaa repäistä sekä itsensä että lapset irti vanhasta elämästä. Lapset Sara ja Tomi joutuvat tasapainottelemaan kahden maailman välillä. Vanhassa maailmassa eletään väsyneen ja itkettyneen äidin kanssa vanhoilla säännöillä, uudessa maailmassa käytetään Raisan valitsemia vaatteita ja leluja, Raisaa pitää kutsua äidiksi ja Sinikkaa Paskikseksi koska Sinikka on täynnä paskaa.

Pidin aikoinaan kovasti Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun -kirjasta, kun taas Tyttökerho oli minusta kovin köykäinen tekele. Tyttökerho-pettymyksen vuoksi olin pitkään vältellyt Eropapereiden lukemista, varsinkin kun olin lukenut siitä useamman melko negatiivisen arvion. Monet tuntuivat pitävän Eropapereita yliampuvana ja epäuskottavana kirjana tai katkerana henkilökohtaisena tilityksenä. Minulle Eropaperit sijoittuu jonnekin Tyttökerhon ja Sinun lapsiesi välimaastoon: se ei ollut minusta kirjana yhtä hyvä ja viimeistelty kokonaisuus kuin Sinun lapsesi, mutta ehdottomasti parempi kuin Tyttökerho. Löysin Eropapereista paljon hyvää, mutta valitettavasti myös asioita jotka turhauttivatja ärsyttivät.

Avioerokuvauksena Eropaperit on minusta onnistunut. Ymmärrän kyllä moitteet epäuskottavuudesta, ja itsekin välillä hätkähdin joistakin Joukon ja Raisan täysin käsittämättömiltä tuntuvista teoista ja sanoista. Valitettavasti kuitenkin avioerojen yhteydessä näitä käsittämättömyyksia tapahtuu - eikä ydinperheissäkään aina eletä onnellisessa harmoniassa. Honkasalo tavoittaa hyvin sen hädän, jota lapsi tuntee kahden maailman puristuksessa, tai kun ennen turvalliselta tuntunut isä muuttuu vieraaksi ja epäluotettavaksi. Myös jätetyn vaimon, Sinikan näkökulma on uskottava. Se kuinka rakkaus kuolee hitaammin kuin avioliitto, ja kuinka maailmalta putoaa pohja eron myötä, kun entinen puoliso äkkiä syyttää ajatuksista ja teoista joista et tunnista itseäsi.

Eropapereiden suurin ongelma oli liika toisto ja sitä myötä tarinan venyttäminen. Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että jokaikinen asia sanottiin kirjassa kahteen kertaan - niin paljon tiettyjä asioita kerrattiin. Kuinka Jouko oli lapsena kiltti ja tämän sisar vaikea lapsi; kuinka lapset kasvavat liian nopeasti; kuinka untuvaisilta vauvan hiukset tuntuvat; kuinka Raisa käytti nilkkapituisia hameita; kuinka Joukon sisko uhrasi elämänsä työlleen. Ja niin edelleen. Myös vaatteiden kuvaukseen kyllästyin: varsinkin naishahmojen vaatetus kuvattiin lähes jokaisessa kohtauksessa. Toki vaatteilla voi hyvin luoda ajankuvaa - ja Honkasalo on kieltämättä taitava ajankuvan ja tunnelman luoja - mutta rajansa kaikella. Vaikka olen itse suunnilleen saman ikäinen kuin Honkasalo, en tunne niin suurta nostalgiaa 70-lukua kohtaan, että jaksaisin innostua enää kymmenennen froteevaatteen kohdalla.

Pienellä tiivistämisellä ja karsinnalla Eropaperit olisi ollut huomattavasti ehjempi kirja. Nyt se tuntui viimeistelemättömältä, johtuen paitsi toisteisuudesta, myös siitä että kirjan loppu oli jotenkin hätäinen ja irrallinen. Viimeisissä luvuissa saatettiin myös vaihtaa kertojanäkökulmaa tai tapahtuma-aikaa jopa kesken kappaleen, mikä oli kohtalaisen häiritsevää.

Eropaperit pohjautuu käsittääkseni aika pitkälti Honkasalon omiin kokemuksiin avioerolapsena, ja se on tavallaan sekä kirjan vahvuus että sen heikkous. Kirja järkyttää ja jää mieleen luultavasti juuri siksi että Honkasalo kirjoittaa niin kipeästi ja vereslihalla. Toisaalta pieni etäisyys aiheeseen olisi voinut tehdä Eropapereista paremman kirjan, hiotumman ja karsitumman.Sinun lapsesi eivät ole sinun onnistui minusta säilyttämään paremmin tasapainon henkilökohtaisen ja yleisen välillä. Lisäksi lukukokemusta kieltämättä hiukan häiritsivät Honkasalon kirjan julkaisemisen aikoihin antamat haastattelut, joissa hän asettui voimakkaasti avioeroja vastaan. Näissä lausunnoissa näkyi liiallinen henkilökohtaisiin kokemuksiin takertuminen ja ehdottomuus, ja ne heijastuivat väistämättä myös lukukokemukseeni.

Honkasalon tavassa kirjoittaa ja muovata lauseita on jotakin hyvin vetävää ja vetoavaa. Toivoisin kovasti, että Honkasalo seuraavaksi kirjoittasi kirjan, joka ei pohjautuisi niin vahvasti hänen omaan lapsuuteensa eikä velloisi niin vahvasti nostalgiassa, kaipuussa kadotettuun lapsuuteen jossa kaikki ainakin näytti olevan kunnossa.

Eropapereista ovat kirjoittaneet myös Jenni, Ina, Suketus, Susa, Katja, Hanna ja jaana.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Laura Honkasalo: Eropaperit, 2009
Otava, 2010

tiistai 22. toukokuuta 2012

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja


"Työnsin sormeni veteen ja tunsin sen voiman. Se liikahteli kättäni vasten kuin hengitys, kuin eläin, kuin toisen ihmisen iho. Vesi oli kylmää, paljon kylmempää kuin mikään, mihin olin tottunut. Nuolaisin sormiani varovasti, niin kuin minulle oli pienestä asti opetettu: älä koskaan juo vettä, jota et ole ensin maistanut.
"Se on makeaa", sanoin."

Noria Kaitio on teemestarien sukua. Aikojen alusta teemestarit ovat olleet veden vartijoita ja salaisuuksien säilyttäjiä. Aikana, jolloin puhdas vesi on tarkoin säännösteltyä ja vesirikoksista rangaistaan kuolemalla, nuori Noria joutuu kantamaan  kovin painavia salaisuuksia. Voiko vesi olla kenenkään etuoikeus, valtion tai teemestarin?

Emmi Itärannan esikoisteos on synkkä ja pelottava, mutta myös kaunis ja runollinen tulevaisuusvisio. Itärannan dystopiassa sodat ja kulutuskulttuuri ovat johtaneet ilmastonlämpenemiseen ja öljyvarantojen ehtymiseen ja makea vesi on melkein kadonnut maailmasta. Sotilasdiktatuuri sääntelee niin veden kuin tiedonkin määrää: kukaan ei oikeastaan tiedä, miksi maailma on muuttunut, tai miten ennen elettiin. Kirjat ovat harvinaisuuksia, ja tarinaa entisajoista kertovat lähinnä kaatopaikalta löytyvät, käsittämättömiksi muuttuneet koneet ja muoviesineet.

Itärannan luoma maailma on erittäin uskottava, luultavasti siksi ettei se ole kovinkaan kaukana siitä maailmasta, jossa jo elämme. Puhdas juomavesi ei tänäkään päivänä ole kaikille itsestäänselvyys, ja merkkejä siitä, että voimme olla menossa kirjan kuvailemaan suuntaan, on liiankin helppo löytää. Samoin kuin kirjassa entismaailma vuotaa nykyismaailmaan, tuntuu meidän todellisuutemme vuotavan Teemestarin kirjan fiktiiviseen maailmaan.

Vaikutuin Itärannan kyvystä kuvitella tulevaisuuden maailma, ja yhtä lailla vaikutuin hänen tavastaan kertoa tarinaa. Teemestarin kirja etenee rauhallisesti ja vailla dramaattisia käänteitä. Se on koruton ja pelkistetty kuin japanilainen teemalja tai muutamalla siveltimen vedolla maalatut rantakaislat. Itäranta kirjoittaa kauniisti, mutta ei kadota kuvaamiaan asioita kauneuden taakse: janon riuduttamat ihmiset, ihoon takertuva pöly, pesemättömät vaatteet ja kuolemanpelko tulevat lukijaa lähelle. Mutta niin tulevat myös tunturipurossa soliseva vesi, vihreän teen hennon makea tuoksu ja ystävän kosketus iholla. Teemestarin kirja ei ole vailla toivoa.

Kirjan ovat lukeneet myös Booksy, Katja, Elma Ilona, Riina, Maria, Morre, Raija, Ahmu, Kuutar ja Minna.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Teos, 2012
Kansi: Ville Tiihonen

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Kahdeskymmeneskolmas viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteen tämänkertainen aihe on kirja jonka olen halunnut lukea jo kauan.

Lukulistallahan odottaa - onneksi - kirjoja vaikka kuinka paljon. Yksi kirja joka ainakin on odottanut lukemista jo useamman vuoden on Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta. Olen lukenut Ishigurolta muita kirjoja, ja nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan monta vuotta sitten, mutta kirja odottaa vielä vuoroaan. Hyllyyn olen sen jo hankkinut.

***

Musiikkihaasteessa ollaan romanttisissa tunnelmissa ja pyydetään nimeämään kappale jonka haluaisin soittaa häissäni.

Häät eivät näillä näkymin ole suunnitelmissa, mutta sanoin joskus miehelleni että jos menisimme naimisiin, tämä kappale voisi olla "häävalssimme". Hectorin Heinäpellolla.


torstai 17. toukokuuta 2012

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Vincent Ettrichin elämässä alkaa tapahtua kummallisia asioita. Hän tapaa ravintolassa työtoverinsa, ja saa hetkeä myöhemmin kuulla että samainen työtoveri on kuollut. Työtoverin nimi on kaiken lisäksi tatuoitu Vincentin uuden tyttöystävän niskaan. Tyttöystävä tuntuu myös tietävän hämmästyttäviä asioita Vincentistä - asioita joita kenenkään ei pitäisi tietää. Käy ilmi että Vincent on itsekin kuollut, vaikka hänen elämänsä jatkuu näennäisesti ennallaan. Vincent on tuotu takaisin maan päälle aivan erityisestä syystä, eikä hänen kuolleistanousemisensa sovi lainkaan tiettyjen universumin voimien suunnitelmiin.


Jonathan Carrollia on verrattu Neil Gaimaniin, ja kieltämättä Valkoisissa omenoissa oli paljon piirteitä jotka muistuttivat Gaimanista. Minulle tuli kirjasta mieleen myös Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo ja jossain määrin myös Jostein Gaarderin Sofian maailma. Harmi kyllä nuo kolme kirjailijaa eivät kuulu omiin suosikkeihini - enkä myöskään juurikaan pitänyt Valkoisista omenoista. Mutta jos Gaiman, Niffenegger tai Gaarder kolahtavat, saattaa lukija hyvinkin pitää tästäkin kirjasta. Minä yritän seuraavaksi selvittää, mitkä asiat Valkoisissa omenoissa minua silittivät vastakarvaan.

Minua kiinnostavat varsin paljonkin pohdinnat uskonnosta, kuolemasta ja elämän tarkoituksesta, mutta Carollin kirjassa käsiteltiin näitä aiheita minun makuuni jotenkin kovin kepeästi ja sadunomaisesti. Monia Carrollin luoma visio kuolemanjälkeisestä elämästä ja maailmanjärjestyksestä varmasti ihastuttaa ja kiehtoo, mutta itse en löytänyt niihin juuri mitään tarttumapintaa. Ja koska suuri osa kirjasta käytetään universumin järjestyksen ja kuoleman lainalaisuuksien selittämiseen, olin suuren osan lukuajastani hiukan pitkästynyt. Kuolemaa ja hengellisiä kysymyksiä ei suinkaan minusta tarvitse käsitellä vain realistisen kirjallisuuden keinoin (pidän valtavasti esimerkiksi Le Guin tavasta tuoda nämä aiheet mukaan vaikkapa Maameri-sarjaansa), mutta Carrollin kuoleman ja elämän kysymykset olivat minusta itsessään liiaksi fantasiaa, vailla kosketusta todellisuuteen.

Yllätyksellisyys. En kuulu niihin lukijoihin, jotka kaipaavat kirjoihinsa yllättäviä juonenkäänteitä, ja jos yllättäviä käänteitä on joka luvussa, tunnen todennäköisemmin ärtymystä kuin ihastusta. Valkoisissa omenoissakin näitä keikautuksia ja käännöksiä oli minun makuuni aivan liikaa. Ärsyynnyin myös siitä, että henkilöt toistivat repliikkejään, kun haluttiin korostaa jonkin asian tärkeyttä. Eli henkilö A sanoo jotakin, henkilö B ei kuule mitä A sanoi, ja A joutuu sanomaan saman uudelleen.

Kirjan rakkaustarina oli makuuni aivan liian imelä. Rakkaus voittaa kuolemankin ja rakastavaisten seksi on tietysti suorastaan ylimaallista. Lisäksi Vincentillä ja hänen rakastetullaan Isabellella on kaikenlaisia keskinäisiä tapoja ja perinteitä, joita kuvaillaan laajasti, mutta joita en kokenut erityisen kiinnostaviksi. Eikä asiaa auttanut se, että pääpari ei minusta ollut erityisen kiinnostava. Morre - jolta Valkoiset omenat jäi hiljattain kesken - valitti siitä että Isabellella oli kaikenlaisia erikoisia ominaisuuksia, ja sama asia häiritsi minuakin Isabellessa, Vincentissä ja heidän koko suhteessaan. Ei henkilöhahmosta tule mielenkiintoista vaikka hänet kuorruttaisikin erikoisilla piirteillä ja mieltymyksillä, jos hän ei tunnu elävältä ihmiseltä jonka tekemiset kiinnostavat. Minulle oli kirjan lopussa oikeastaan aika samantekevää, miten Vincentille, Isabellelle ja universumille käy - mikä tuskin on ollut kirjailijan tarkoitus.

Valkoiset omenat ei siis todellakaan ollut minun kirjani. Tosin kirjan alkupuoli oli minusta ihan mukiinmenevä suunnilleen siihen asti kun Isabelle ilmestyi kuvioihin ja rakastavaisten sirkutus alkoi. Lisäksi Carroll onnistui lopettamaan kirjansa yllättävän siististi, venyttämättä ja vanuttamatta juonenkäänteitä loputtomasti. Alun ja lopun välillä oli kuitenkin niin paljon epäkiinnostavaa tavaraa, etten taida ihan heti kokeilla Carrollin muiden kirjojen lukemista.

Muualla kirjasta: penjami piti kovasti, Satun mielestä kirja oli kiinnostava mutta ei napakymppi, Minna piti enemmän Carrollin Naurujen maasta, kun taas Linnea rakastaa Carrollin kirjoja niin paljon ettei pysty arvioimaan niitä objektiivisesti.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, kategoriassa Modern Men Writers.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat (White Apples, 2002)
Suom. Laura Lahdensuu
Loki-kirjat, 2006

maanantai 14. toukokuuta 2012

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi



Tässäpä taas kirja, johon tuskin olisin tullut tarttuneeksi pelkän kannen perusteella. Kirjan nimen ja kansikuvan perusteella olin saanut mielikuvan jostakin kolmen pennin kauhuromaanista, mutta muutaman blogijutun luettuani tajusin että kirja on jotakin ihan muuta. Sillä vaikka yksi kirjan pääteemoista onkin pientä norjalaiskylää pelon vallassa pitävä pyromaani, Etten palaisi tuhkaksi on ennen kaikkea vaikuttava tutkielma ihmisen identiteetin hahmottumisesta.

Gaute Heivoll kirjoittaa Gaute Heivoll -nimisestä kiltistä pojasta, josta kasvaa kirjailija. Hän kirjoittaa myös toisesta kiltistä pojasta, josta kasvoi tuhopolttaja. Vuonna 1978 Finslandetin kylässä toisen kiltin pojan sytyttäessä tuleen latoja ja myöhemmin asuinrakennuksiakin, Gaute on vasta parikuinen vauva. Tuhopoltot eivät myöhemmin jätä aikuista Gautea rauhaan, ennen kuin hän alkaa kirjoittaa niistä, haastatella kyläläisiä jotka muistavat palot ja lukea vanhoja dokumentteja: lehtileikkeitä, isoäitinsä päiväkirjaa, tuhopolttajan vankilassa kirjoittamia kirjeitä.

"Hänen tukkansa kasvoi. Päälaki lakkasi näkymästä. Alma oli iloinen saadessaan hänet takaisin. Hän tunsi sen vatsassaan joka kerta kun katsoi poikaa. Eihän tässä mitään. Hänhän oli iloinen, hymyili, ja sitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan. Ja silti naarmu pysyi silmien välissä. Se ei hävinnyt."

Etten palaisi tuhkaksi on kiehtova sekoitus faktaa ja fiktiota. Lukija ei voi varmuudella tietää, kuinka suuri osa kirjan tapahtumista on totta, ja kuinka suuri osa Heivollin kuvitelmaa siitä, kuinka asiat kenties menivät. Onko kirjan Gaute Heivoll yksi yhteen kirjailija Heivollin kanssa? Mitkä kuvaukset tuhopolttokesän tapahtumista perustuvat Heivollin kuulemiin kuvauksiin, ja missä määrin kirjaililjan on täytynyt luottaa mielikuvitukseensa. Tällaiset kysymykset ovat kiinnostavia, mutta vastaukset niihin eivät ole niin tärkeitä, sillä tämän kirjan voisi nähdä kertovan myös siitä, kuinka fakta ja fiktio tavallaan sekoittuvat meidän jokaisen elämässä. Turvaudumme muistoihin, hämäriin mielikuviin ja muiden kertomaan luodessamme omaa tarinaamme, ja voimme usein vain arvailla mitä kaikkea sanomatta jäänyttä sukulaistemme ja ystäviemme elämään sisältyy. Tai mikä ajaa ihmisen laidan yli, tekemään käsittämättömiä tekoja.

Kirja on myös koskettava kuvaus lapsista ja vanhemmista. Vanhemmista jotka odottavat lapsiltaan suuria, ja lapsista jotka pelkäävät tuottavansa vanhemmilleen pettymyksen. Vanhemmista jotka luulevat tuntevansa lapsensa, ja valheista joita lapset kertovat. Hymyistä, joita vain vanhemmat ja lapset voivat toisilleen antaa. Heivoll sukeltaa uskottavasti niin pyromaanin kuin tämän vanhempien nahkoihin, ja sen lisäksi hän kuvailee erityisesti suhdettaan omaan isäänsä. Hän kertoo siitä, kuinka vaikeaa on luopua lapseen kohdistuvista odotuksista ja miltä tuntuu kohdata oman vanhemman kuolema. Kaikki tämä on kuvattu hienovaraisesti ja kauniisti, ilman mitään tirkistelyä tai skandaalinkäryä.

Heivoll kirjoittaa kaunista ja vähäeleistä tekstiä. Kirjan tunnelma on usein suorastaan unelmoiva, vaikka kauheita asioita tapahtuukin: valkoinen sumu nousee pelloille ja maisema peittyy vuoroin lumeen, vuoroin suuriin tuhkahiutaleisiin. Kirja ei kuitenkaan ole mitään kiiltokuvaa, vaan siinä on riittämiin särmää ja säröä. Kilttien poikien mielet järkkyvät, vanhukset menettävät koko omaisuutensa tekohampaita myöten ja äidit kadottavat kykynsä kävellä ja hymyillä. Vähäeleisyydestä huolimatta kirjaan tuntuu sisältyvän niin paljon, ettei kaikkea löydä yhdellä lukukerralla. Etten palaisi tuhkaksi on hieno kirja, joka jää vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa kansien sulkeuduttua.

Kirjan ovat lukeneet ja siitä vaikuttuneet myös Minna, Katja, Leena, Karoliina, anni.M, Maria, Susa ja Tuulia.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (For jeg brenner ned, 2010)
Suom. Päivi Kivelä
WSOY, 2012

torstai 10. toukokuuta 2012

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Parikymmentä vuotta sitten tartuin pieneen kirjaseen nimeltä Buster Keaton. Elämä ja teot. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja olin ihastunut. Kuka oli tämä Kari Hotakainen, jonka esikoisromaani oli yhtaikaa hauska, vakava ja oivaltava? Mitään vastaavaa en muistanut koskaan lukeneeni, ja halusin lisää oudon kekseliäitä vertauksia ja poljennoltaan toteavan tasaista kieltä. Lainasin kirjastosta Hotakaisen aikaisemmin julkaisemat runokirjat, joista pidin myös kovasti.

Sitten tuli lisää romaaneja. Luin Bronksin, Syntisäkin ja Klassikon. Ja sitten jotenkin väsyin Hotakaiseen. Vaikka Klassikko oli minusta Hotakaisen paras romaani Buster Keatonin jälkeen, en sen jälkeen enää tullut tarttuneeksi uusiin Hotakaisiin, vaikka miehen uraa tottumuksesta seurasinkin tiiviisti, ja panin tyytyväisenä merkille menestyksen ja Finlandia-palkinnon. Ehkä syynä kiinnostuksen lopahtamiseen oli se, ettei mikään muu teos ollut mielessäni päässyt Buster Keatonin tasolle. Jo muutaman vuoden ajan olen kuitenkin halunnut palata nuoruudenihastukseni pariin, ja Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteen myötä sain vihdoin hyvän syyn tarttua Hotakaiseen.


"Ihminen tarvitsee vain kaksi ominaisuutta, keskittymiskyvyn ja mielikuvituksen. Keskittyy siihen mitä tekee ja kuvittelee itsensä muiden asemaan. Siinä kaikki, muu seuraa perässä."

Kirjailija K ostaa 80-vuotiaan Salme Malmikunnaksen elämäntarinan uutta romaaniaan varten. Salme ei arvosta kirjailijoita tai kirjoja juurikaan, mutta suostuu kirjailijan tarjoukseen koska on perheessä sattuneen kamalan asian vuoksi rahantarpeessa. Salmen elämäntarinaan kietoutuvat väistämättä myös aviomies ja lapset perheineen, vaikka Salme on kieltänyt kirjoittamasta näistä mitään. Samalla sukelletaan syvälle nyky-Suomeen leipäjonoineen, maahanmuuttajineen, konsultteineen, puhelinmyyjineen ja Audi-miehineen.

Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Salme Malmikunnas on kerrassaan mainio henkilöhahmo. Tämä eläkkeellä oleva lankakauppias on hiukan kuin Mielensäpahoittajan naispuolinen vastine, joskaan ei aivan yhtä jääräpäinen ja muutosvastarintainen. Mutta Salmekin on suorasanainen ja terävä havainnoitsija, jonka puheen nuotti jää mieleen kaikumaan väkisinkin. Salmen puheenparressa on tuttuja hotakaismaisia ilmaisuja - esimerkiksi itkun jälkeen Salme kuivuu toimintakuntoon viidessä minuutissa - mutta silti Salme tuntuu aidolta eläkeläisrouvalta.

Olinkin hiukan pettynyt, kun huomasin ettei koko kirja olekaan Salmen monologia. Toisaalta kirja olisi ehkä yksipuolisempi, jos kaikki kuultaisiin Salmen kertomana. Salmen lisäksi tarinaa kuljettaa kertojaääni, joka kertoo vuoroin kirjailija K:n työn etenemisestä, vuoroin Salmen perheen tai Audi-miehen tarinaa. On mielenkiintoista miettiä Ihmisen osan kertojaääniä: kun kirjassa kerrotaan vaikkapa Salmen pojan elämästä, onko äänessä kaikkitietävä kertoja vai kirjailija K? Luemmeko Salmen perheen tarinaa sellaisena kuin se tapahtui, vai sellaisena joksi K on sen kuvannut ja kuvitellut? Onko myös Salmen puhe K:n muokkaamaa, vai pääsemmekö ollenkaan lukemaan K:n näkemystä asiasta?

Pidin Ihmisen osasta melkoisen paljon, mutta en kuitenkaan ihastunut. Kaikki henkilöhahmot eivät yllä kiinnostavuudessaan Salmen tasolle - esimerkiksi Pekka-pojan edesottamukset jäivät minulle aika etäisiksi. Sen sijaan Helena-tyttären turhautuminen ja kyynisyys olivat kiinnostavia. Ihmisen osa olikin minulle vahvojen naishahmojen kirja. Sekä henkilöissä että koko kirjassa oli kuitenkin minusta hiukan liikaa musta-valkoisuutta, minkä vuoksi myös lopun kosto-teema tuntui minusta epätyydyttävältä. Kosto on yleensäkin minulle aiheena aina vähän vaikea, varsinkin jos siihen liitetään kovin selkeä hyvä-paha-asetelma.

Kaiken kaikkiaan Ihmisen osa jäi kuitenkin kokemuksena positiivisen puolelle, ja tämän jälkeen Hotakaisen kirjoihin on jatkossa luultavasti taas helpompi tarttua. Erikseen täytyy vielä lopuksi kehua Elina Warstan kansikuvaa, joka on todella viehättävä.

Ihmisen osan ovat lukeneet myös Morre, Salla, Joana, Minna, LuruSuketus ja jaana. Kehutun äänikirjan ovat kuunnelleet Kirsi ja Amma.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa
Siltala, 2009

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia


Puolisen vuotta sitten aloin nähdä netissä siellä täällä kommentteja Jeffrey Eugenidesin kolmannesta romaanista, The Marriage Plotista. Toiset kehuivat, toiset käyttivät sellaisia ilmaisuja kuin "pettymys", "lukukelvoton" tai "ihan paska". Alkoi huolestuttaa, koska pidän suuresti sekä Virgin Suicidesta että Middlesexistä. Varsinkin Middlesex on minusta aivan mahtava kirja. Mitä jos Eugenides on kolmannella kirjallaan osunutkin harhaan.

Sitten kirjablogeihin ilmestyivät ensimmäiset jutut The Marriage Plotin suomennoksesta. Ne olivat niin kehuvia, että aloin odottaa kirjaa hiukan luottavaisemmin mielin. Ainoastaan kirjan käännösnimi, Naimapuuhia, sai osan bloggajista nikottelemaan.

Nyt kun olen itse lukenut Naimapuuhat, voin huokaista helpotuksesta. Naimapuuhia on minusta aivan ihana kirja, sellainen jota haluaa nautiskella hitaasti vaikka toisaalta tekisi mieli ahmia tekstiä kaksin käsin. Tuntui kuin kirja olisi täsmäkirjoitettu minua varten, koska siinä oli niin monia elementtejä joihin olen kirjoissa heikkona. Rakastan opiskelijaelämän kuvauksia, kirjallisia viittauksia, moraalikysymysten pohdintaa ja henkilöhahmoja jotka ovat hiukan eksyksissä mutta kaikkine virheineenkin samaistuttavia. Lisäksi Eugenides kirjoittaakin tavalla, jota en voi vastustaa: rönsyilevästi ja runsaalla kädellä, mutta kuitenkin selkeästi ja sujuvasti.

"Madeleinesta tuntui, että useimmat semiotiikan teoreetikot olivat olleet lapsina epäsuosittuja, usein kiusattuja tai syrjittyjä, ja että he olivat siksi suunnanneet raivonsa kirjallisuuteen. He halusivat kirjailijan alas. He halusivat , että kirja, suurella vaivalla saavutettu ylimaallinen juttu, olisi teksti, satunnainen, määrittelemätön ja avoin tulkinnalle. He halusivat lukijan pääasiaksi. Koska he olivat lukijoita.
Madeline puolestaan oli vallan tyytyväinen nerouden ideaan. Hän halusi kirjan vievän hänet paikkoihin, joihin hän ei itse päässyt. Hänen mielestään kirjailijan tulisi puurtaa kovemmin kirjaa kirjoittaessaan kuin hänen sitä lukiessaan."

Madeline on kaunis ja suosittu kirjallisuudenopiskelija joka rakastaa viktoriaanisen ajan naiskirjailijoita, mutta joutuu opiskellessaan uppotumaan myös semiotiikkaan - pohtimaan diskurssia ja dekonstruktiota, kun haluaisi oikeastaan vain lukea kertomuksia. Semiotiikka avatutuu Madelinelle vasta kun hän samanaikaisesti rakastuu Leonard Bankheadiin ja lukee Roland Barthesin Rakastuneen kielellä Leonard on maanis-depressiivinen biologinen opiskelija, jota ihmiset rakastavat maanisten kausien alkuvaiheilla mutta karttavat masennuskausien aikana. Kolmiodraaman täydentää uskontotiedettä opisekeleva Mitchell, joka haluaisi kulkea Äiti Teresan jalanjäljillä mutta myös mennä naimisiin Madelinen kanssa.

Kolmiodraamasta huolimatta Naimapuuhat on kuitenkin paljon muutakin kuin rakkaustarina. (Ei niin että Eugenidesin rakkauskertomuksessa olisi mitään vikaa - päinvastoin - ja kolmiodraamankin hän hallitsee loppuun asti tavattoman tyylikkäästi ja tyydyttävästi.) Mutta kirjassa käsitellään myös vanhempien ja lasten suhdetta, aikuiseksi kasvamista ja oman identiteetin etsimistä, uskontoa ja elämän tarkoitusta sekä mielisairautta. Ja tietysti kirjallisuutta ja lukemista. On vaikea olla rakastamatta kirjaa, jossa rakastetaan niin täydellä sydämellä kirjoja - Austenia ja Salingeria, Jamesia ja Eliotia ja Brontën sisaruksia.

Kirjallisia viittauksiakin enemmän kuitenkin rakastin sitä, kuinka Eugenides sukeltaa kolmen päähenkilönsä nahkoihin, ja kuinka eläviksi hän heidät tekee. Vaikka Eugenidesin kolme kirjaa ovat keskenään varsin erilaisia, kaikille on yhteistä se että niissä kuvataan hienosti nuoruutta tai nuoria aikuisia. Ihailen myös sitä, että kirjojen naiset ovat aivan yhtä uskottavia kuin miehet. Naimapuuhienkin Madeline on aivan selkeästi tyttö, mutta hän ei ole mikään yksiulotteinen ihanne- tai haavekuva, ja sen tajuavat Madelinen kilpakosijatkin. Rakastin myös Mitchelliä, joka usein haluasi olla parempi ihminen kuin käytännössä pystyy olemaan, ja Leonardia joka haluaisi edes olla oma itsensä.

Viimeistään tällä kirjalla Eugenides lunasti paikkansa lempikirjailijoitteni joukossa. Ja jos häneltä tulee jatkossakin yhtä täydellisiä kirjoja, saa hän minun puolestani edelleen käyttää jokaisen kirjoittamiseen vuosikymmenen.

Kirjablogeissa Naimapuuhiin on suhtauduttu aika lailla yksimielisen ihastuneesti. Kirjan ovat lukeneet ainakin Katja. Susa, Erja, Minna, Sanna, Sara ja Jenni.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (The Marriage Plot, 2011)
Suom. Arto Schroderus
Otava, 2012

torstai 3. toukokuuta 2012

ten books that saved your life

Sivulauseiden Helmi K keksi soveltaa kirjoihin ten songs that saved your life -sivuston ideaa. Alkuperäisellä sivulla eri alojen taiteilijat listaavat kymmenen elämänsä tärkeintä kappaletta - Helmi K listasi siis hengenpelastuskirjoja. Muutama muukin bloggari on tarttunut ideaan, enkä minäkään listahulluna voinut tätä vastustaa.

Valintoja ei ole tarkoitus mitenkään perustella, joten minäkään en siis selittele yksittäisiä kirjavalintoja. Sen verran haluan kuitenkin listaa pohjustaa, että siltä löytyy kirjoja, jotka ovat auttaneet pahaan oloon; kirjoja joiden kautta olen oivaltanut jotakin olennaista; kirjoja jotka ovat vaikuttaneet siihen millainen olen nyt; sekä kirjoja jotka ovat palauttaneet uskon kirjallisuuteen, kun lukemisen ilo on kadonnut. Jotkut kirjat luonnollisesti sopivat useampaankin noista kategorioista. Kirjat eivät ole tärkeys-, vaan aikajärjestysessä.

1. Merja Otava: Priska
2. J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta
3. John Irving: Garpin maailma
4. Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä
5. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
6. Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
7. Katariina Haavio ja Satu Koskimies: 50-luvun teinit
8. E. M. Forster: Talo jalavan varjossa
9. Margaret Atwood: Kissansilmä
10. Carol Shields: Sattumankauppaa

Listasin myös kymmenen tärkeintä kappaletta. Tosin täytyy sanoa, että aika monessa tapauksessa kappale voisi olla joku muukin samalta yhtyeeltä tai artistilta. Harvemmin joku yksittäinen kappale on noussut yhtä merkittäväksi kuin yhtye, albumi tai vaikkapa keikka. Mutta tässä joka tapauksessa kymmenen hengenpelastuskappaletta:

1. The Beatles: Something
2. Sielun veljet: On mulla unelma
3. Talking Heads: Psycho Killer
4. Red Hot Chili Peppers: If You Have To Ask
5. Ultra Bra: Kahdeksanvuotiaana
6. Björk: Jóga
7. Lemonator: Accidental Coincidence
8. Radiohead: Let Down
9. Manic Street Preachers: Archives of Pain
10. Patrick Wolf: The Magic Position

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Susipalatsi ja kimppalukemisen ilot

Luin Hilary Mantelin Susipalatsin Kirjavan kammarin Karoliinan järjestämässä kimppaluvussa. Koska olen kirjoitellut ajatuksiani kirjasta kimppalukukeskusteluihin, ajattelin tänne omaan blogiini kirjoittaa kirjasta vain lyhyesti, ja kertoa lisäksi hiukan enemmän erilaisista kimppalukukokemuksistani.

Susipalatsi kuvaa Tudorien aikaa, Henrik VIII:n hovia, ja kertoo tutun tarinan siitä, kuinka kuninkaan pakkomielle saada Anne Boleyn vaimokseen muutti perusteellisesti Englannin kirkkoa, valtiota ja myös yksittäisten ihmisten kohtaloita. Mielenkiintoisen Susipalatsista tekee se, että Mantel ei tarkastele tapahtumia kuninkaallisten tai Boleynin sisarusten kautta, vaan hänen päähenkilönsä on hovin virkamies, alhaista syntyperää oleva Thomas Cromwell. Yleensä vallanhimoisena ja julmana kuvattu Cromwell on Mantelin kävittelyssä varsin sympaattinen hahmo -  taitava diplomaatti ja omaa etuaan ajava mies, mutta myös hyvä isä ja puoliso, oikeudenmukainen tuomitsija ja erinomainen ihmistuntija.

Susipalatsi on mielenkiintoinen ja selvästi laadukas kirja. Vaikka en kauheasti innostunut kirjasta, en voi oikeastaan moittia kirjaa muusta kuin siitä, että se minun mielestäni oli liian pitkä ja paikoin hyvin pitkäveteinen. Vaikka arvostan sitä, että Mantel kirjoittaa historiasta uskottavasti ja realistisesti - Susipalatsi ei ole mikään Hollywood-tulkinta Tudoreista - olisi pieni tiivistäminen tehnyt kirjasta helppolukuisemman. Jos historia ja erityisesti tämä aikakausi on sydäntä lähellä, Mantelin perusteellisuus on luultavasti lukijalle vain plussaa, mutta kun en itse ole mikään historiallisten tiiliskivien ylin ystävä, en jaksanut aina ihastella kaikkia yksityiskohtia tai historiallisten henkilöhahmojen uustulkintaa. Välillä kuitenkin viihdyin Susipalatsin parissa oikein hyvin, onnistuin jollain tavalla jopa kiintymään Cromwelliin, ja olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen siihen, että luin Susipalatsin.

Yksi syy tyytyväisyyteen on luultavasti se, että pidän kimppalukemisesta.

Jo lapsena pidin siitä, kun koulussa luettiin yhdessä - joko niin että joku luki kirjaa ääneen tai sitten kaikki lukivat kirjan itsekseen - ja jälkeenpäin keskusteltiin tai kirjoitettiin kirja-arvosteluita. Kerran myös keksimme ystäväni kanssa mukavan pienen kesälomaprojektin: kumpikin lukisi tahoillaan Don Quijoten. No, niin me sitten luimmekin, ja pikästyimme perusteellisesti klassikon parissa. Vaikka kumpikaan ei pitänyt kirjasta, on tuo kesäinen lukuprojekti jäänyt muistoihin ja Don Quijotesta on muodostunut meille pieni sisäpiirivitsi.

Tässä onkin minusta yhteislukujen suola. Vaikka valittu kirja ei aina olisikaan oman maun mukainen, on kimppuluku kokemus sinänsä. Parhaimpia kimppalukukirjoja ovatkin usein hiukan vaikeasti selätettävät kirjat - sellaiset joiden lukemisessa toisten lukijoiden kokemukset ja kommentit kannustavat jatkamaan. Yksin lukiessa tällaiset kirjat saattavat jäädä kesken tai sitten niiden lukeminen menee tahkoamiseksi ilman ajatuksia. Yhteisissä lukuprojekteissa jatkamaan voi kannustaa sekin, jos muillakin osallistujilla on ongelmia kirjan kanssa.

En ole koskaan kuulunut perinteiseen lukupiiriin, mutta erilaisiin nettilukupiireihin ja kimppalukuihin olen osallistunut. Näistä ehdottomasti paras ja unohtumattomin kokemus on ollut Joycen Odysseuksen lukeminen. Siinäkin kyseessä oli vaikea ja paksu opus, jota en ehkä olisi koskaan yksin saanut luettua. Varmaa on ainakin se, etten yksin olisi saanut siitä läheskään yhtä paljon irti. Omien kommenttien miettiminen, muiden kommenttien ja kysymysten pohtiminen ja myös pieni naureskelu kirjalle ja sen mahdottomuudelle tekivät lukemisesta antoisaa, ja loppujen lopuksi jopa pidin kirjasta, vaikkei siitä mitään lempikirjaa tullutkaan.

Millaisia kokemuksia teillä muilla on lukupiireistä tai kimppaluvuista? Perinteinen lukupiiri vai virtuaalinen? Millainen on hyvä lukupiirikirja? Häiritseekö pätkittäinen lukeminen - haluatteko kommentoida vasta koko kirjan luettuanne?

Hilary Mantel: Susipalatsi (Wolf Hall, 2009)
Suom. Kaisa Sivenius
Teos 2011