maanantai 30. huhtikuuta 2012

Kahdeskymmenestoinen viikko musiikkia ja kirjoja

Hauskaa vappua kaikille!

Ennen vapputansseja käydään taas pikaisesti läpi kirja- ja musiikkihaastetta. Kirjahaasteessa kysytään mikä on tärkein omistamani kirja. Tähän kysymykseen on aika vaikea vastata, sillä en osaa nostaa jotakin yksittäistä kirjaa muita tärkeämmäksi. En omista mitään korvaamattomia harvinaisuuksia, eikä mikään yksittäinen kirja myöskään merkitykseltään ole minulle selkeästi kaikkia muita tärkeämpi. 

Hyllystä löytyy kuitenkin kirjoja, jotka tuntuvat erityisen tärkeiltä, koska olen etsinyt niitä niin pitkään ja hartaasti divareista ja nettikaupoista. Tällaisia ovat esimerkiksi Margaret Atwoodin Kissansilmä, Montgomeryn Runnotytöt lapsuudesta tutuilla punasinettisillä kansilla, Simone de Beauvoirin muistelmien ensimmäinen osa, Virginia Woolfin Elettyjä hetkiä ja George Orwellin Vuonna 1984. Muutamia mainitakseni.

***

Musiikkihaasteessa vuorossa on kappale jota kuuntelen surullisena. Kovin surullisena en yleensä pysty kuuntelemaan musiikkia ollenkaan, mutta pienemmissä suruissa rauhallinen, kaunis ja surumielinen musiikki usein helpottaa oloa. Otetaan esimerkiksi vaikkapa tämä Morrisseyn I Have Forgiven Jesus.

 

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Satu Rommi: Kahvia ja guruja


Kolmekymppinen Satu Rommi matkusti vuonna 2005 Intiaan opiskelemaan astangajoogaa Sri K. Pattabhin  joogainstituuttiin. Rommi päätyy suuren innostuksen vallassa perustamaan kahvilan kahden muun joogaopiskelijan kanssa -  tarkoituksena on rahoittaa opiskelu ja eläminen Intiassa. Ruusuiset unelmat yrityksen pyörittämisestä törmäävät pian todellisuuteen: kahvilabisnes on raakaa työtä, eikä sanskriitin opiskelulle tai henkistymiselle jää tilaa, kun aika menee paikallisten työntekijöiden ja länsimaisten joogaopiskelijoiden kanssa taisteluun. Rommi kumppaneineen jaksaa kahvilabisnestä kaksi vuotta, jonka jälkeen Rommi kuitenkin jatkaa vielä elämää ja opiskelua Intiassa. Kahvi ja guruja keskittyy niihin kahteen vuoteen, joina Shakti-kahvilaa pyöritetään.

" - Saanko vähän pinaattia, ja pari palaa tomaattia, ja puolikkaan kananmunan, ja paistakaa ne kaikki erikseen eri pannuissa ilman öljyä."

Kahvia ja guruja koostuu melko lyhyistä, episodimaisista luvuista, joissa käsitellään vuoroin arkielämän vastoinkäymisiä, Intian länsimaistumista, naisen asemaa Intiassa tai astangajoogan harjoittamista. Luvut on nimetty hauskasti ja kuvaavasti, esimerkiksi Perunaapinaattiatomaattiavihanneksiaa!!! kuvaa Intian kaoottisuutta, meluisuutta ja tungosta; Tyttäreni on kypsynyt, voitteko auttaa käsittelee niitä käytännön pulmia, joihin länsimainen saattaa Intiassa törmätä; ja "Minä olen niin herkkä!" joogaopiskelijoiden mahdottomia vaatimuksia. Nämä joogaopiskelijoiden ja muiden länsimaisten oikuttelut ja omituisuudet ovat aivan mainiota  ja välillä raivostuttavaakin luettavaa. Mitä enemmän länsimaisia Intiaan virtaa, sitä vähemmän paikallisia tapoja kunnioitetaan, ja aivan oma lukunsa ovat joogaopiskelijoiden erityisruokavaliot. Soijamaidoista, vehnättömyydestä ja sokerittomuduudesta ei luovuta, ja kahvilanpitäjille esitetään mitä kummallisempia sääntöjä siitä, mitä ruoka-aineita saa tai ei saa sekoittaa keskenään. (Kuitenkin kahvilan suklaatryffelit katoavat aina hetkessä herkkien joogaopiskelijoiden suihin.)

"Puolentoista vuoden aikana olen ymmärtänyt Intiasta vain sen, ettei täällä voi koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ikinä ei voi aavistaa, mikä seuraavaksi saa itkemään raivosta tai hihkumaan ihastuksesta tai vain raapimaan päätä hämmentyneenä. Kaikki Intiassa asumisen alkuvaiheessa kehittelemäni hienot teoriat Intiasta ovat päätyneet roskakoriin."

En ole itse käynyt Intiassa, joten en voi arvioida Rommin antaman Intia-kuvauksen todenmukaisuutta, mutta hyvin elävän kuvan Rommi maasta antaa. Hän ei missään nimessä kaunistele maan ongelmia, eikä omia reaktioitaan: esimerkiksi köyhyyteen törmää maassa väistämättä, ja lähes yhtä väistämättä siihen turtuu jos viettää maassa pidemmän aikaa. Intian länsimaistuminen aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, eikä länsimaisen naisen elämä Intiassa suju aina ongelmitta. Mutta Rommi kuvaa myös sitä, kuinka kaunista, värikästä ja mieletöntä elämä Intiassa parhaimmillaan on. Kirjaan mahtuvat niin vetelehtivät työntekijät ja suolistomadot kuin ihmisten ystävällisyys ja vaahtopäinä aaltoileva valtameri sadekauden aikaan. Rommi ei kuvittele tuntevansa maata läpikotaisin, vaikka onkin viettänyt siellä useamman vuoden, ja tämä antaa kirjalle mukavan, ihmettelevän asiantuntevan otteen.

Rommi kirjoittaa rennosti ja humoristisesti, mutta hauskojen ja merkillisten sattumusten lomassa on myös paljon asiaa. Voin lämpimästi suositella kirjaa nojatuolimatkaajille, Intian ystäville, joogaajille, oman yrityksen perustamisesta haaveilijoille ja kulttuurierojen pohdiskelijoille. Itse aion jatkaa Intian matkaa myös Rommin toisen kirjan, Moottoripyörällä Himalajalle, parissa.

Kahvia ja Guruja on luettu myös Mari A:n blogissa. Mari on lukenut myös moottoripyörämatkasta, kuten myös Jenni.

Satu Rommi: Kahvia ja guruja eli kolme vuotta Intiassa
Basam Books, 2009

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Merja Otava: Priska


Priska on 14-vuotias koulutyttö 1950-luvun viimeisien vuosien Helsingissä. Vanhempien mielestä Priskan elämässä tärkeintä tulisi olla koulu ja hyvät päätökset, mutta vanhemmat eivät ymmärrä, että elämä löytyy romaanien lukemisesta, yöllisistä kirjoitushetkistä ja ystävien tapaamisesta baarissa. Priskan elämään kuuluvat parhaat ystävät Nukke ja Molla, sekä liuta muita koulutovereita suloisesta Juuliasta komeaan Kaihin ja luokan priimukseen, Hilleviin. Tärkeintä on ehkä kuitenkin haave kirjailijanurasta. Mutta viime aikoina Priska tuntee kadottaneensa kykynsä kirjoittaa: ainekirjoituksesta tulee ympäripyöreitä kahdeksikkoja, eikä Priska osaa kirjoittaa kotonaankaan vaikka haaveilee jatkuvasti yksinäisistä kirjoitushetkistä. Priskan kurkkuun on ilmestynyt pala, joka tukahduttaa ääneen ja tekee itkuiseksi, ja samalla sadut ja tarinat tuntuvat hävinneen Priskan maailmasta.

Merja Otavan Priska hurmasi minut, kun luin sen ensimmäisen kerran noin 12-vuotiaana. Ihastuin kirjan maailmaan, joka tuntui samanaikaisesti uudelta ja vanhalta. Kirjassa oli  menneen maailman lumoa, mutta silti se tuntui puhuvan myös minun omasta elämästäni. Kirjan nuoret kuuntelevat Elvistä ja Harry Belafontea, opiskelevat jommaa ja aljaa ja hippaavat juhlissa. Tytöt vaihtavat puolihameensa jenkkareihin ja sitovat poninhäntänsä kirjavilla nenäliinoilla. Mutta Priskan ja hänen toveriensa surut ja ilonaiheet tuntuivat tutuilta ja samaistuttavilta. Eniten löysin itseäni Priskasta, sillä minustakin tuntui että onnellinen lapsuus oli äkkiä muuttunut omituiseksi välitilaksi, jossa ei ollut lapsi eikä aikuinen, ja minäkin murehdin ja pelkäsin Priskan tavoin vähän kaikkea. Kirja kertoi minulle omien pelkojen kohtaamisen tärkeydestä, ja opetti että kirjoittaessa täytyy olla rehellinen itselleen ja kirjoittaa myös siitä mikä on vaikeaa. Siksi Priska on minulle aina yksi elämäni tärkeimmistä kirjoista.

"Äiti edusti mielipidettä: koulu, koulu ennen muuta. "Piti tarttua itseään niskasta" (äidin lempilause) ja "voittaa vaikeudet" (isän hokema). Piti. Piti. Piti.
Ähäpiti! Hänpä Priska, alias Piia, eläisi omaa yksityistä elämäänsä. Hän oli Priska ja Priska oli kerran - vain yhden ainokaisen kerran nelitoistavuotias. Joskus hän vielä kirjoittaisi - jonakin iltana vaikka taskulampun valossa."

Otava kirjoittaa ihastuttavan raikasta ja elävää tekstiä. Hän leikittelee sanoilla ja kielen rytmillä, ja tavoittaa nuoren ajatusmaailman uskottavasti. Suurimmaksi osaksi kirjassa seurataan Priskan sisäistä maailmaa, ja teksti saa välillä jopa tajunnanvirtamaisia piirteitä. Otava ei lässytä eikä kirjoita helposti vaan luottaa nuoreen lukijaansa. Vanhemmat, opettajat ja muut aikuiset nähdään kirjassa aina ulkopuolelta - tämä on nuorten maailma, jossa vain nuorilla on puheenvuoro - mutta Priskan lisäksi myös kirjan muut nuoret pääsevät ääneen. Moniäänisyys toimii hienosti: kaikilla nuorilla on omat surunsa ja kompleksinsa, jotka usein kätketään muiden katseilta, mutta Otava antaa lukijan kurkistaa nuorten sisimpään ja ristivalottaa näin nuorten yhteiskuvaa. Luokan häijyimmälläkin pojalla on herkät kohtansa, rempseä ilopilleri murehtii ulkonäköään ja perhettään, eikä ole helppoa olla myöskään se mallikelpoinen kympintyttö:

"Joskus Hillevi oli ajatellut jättää läksyt lukematta, lyödä kaikki lapeetiksi. Kirjoittaa kirkkailta, selviä, huimia nelkkuja ja vastata kuin Molla: kirkkain otsin päin seiniä. Mutta hän ei voinut. Piti vain lukea märehtiä huoneessaan ja yöllä kirjoittaa runoja, jotka olivat toisesta maailmasta. Siellä ei ollut yhtään läksykirjaa, ei kokeita eikä numeroita, ja siellä häntä haukuttiin Leeviksi, joka oli muunnos Hillevistä."

Otavan maailma on kenties nykynuoren mielestä varsin puhtoinen. Priskassa ei juoda (paitsi hiukan pilsneriä), eikä harrasteta seksiä, ei edes suudella, vaikka eletäänkin ensimmäisten ihastusten ja rakastumistenkin aikaa. Itse lapsena rakastin kaikkea "vanhanaikaista", eikä vanhojen tyttökirjojen maailmankuva siis minua haitannut, mutta minulle Priska ei nuorenakaan ollut pelkästään mennyttä maailmaa kuvaava kirja. Kirja tuntui elävältä ja kosketti -  se puhui suoraan minulle. Priskassa on sekä kepeyttä että syvyyttä: siinä pohditaan aikuistumista, kuolemaa ja elämän tarkoitustakin - ihastutaan, petytään ja etsitään omaa identiteettiä. Se kertoo nuoruudesta ajattomasti, pienellä ripauksella nostalgiaa.

Osallistun kirjalla Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Merja Otava: Priska - kesästä kesään
WSOY, 1959

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Totta

"Me seisomme toisiamme vasten minuutin, viisi minuuttia, kokonaisen tunnin. Aurinko laskee, yö vyöryy ikkunoista. Rakennukset murtuvat ympärillämme. Minä puren häntä solisluuhun, siihen jää katkoviiva. Hän ravistelee minua. Maailma kaatuu kuin kulissi, paitsi ettei se ole totta: pihapuut ovat paikoillaan, taivas kohdallaan. Hän vetää minut taas aivan lähelle. Minä en aio päästää irti, hänen on irrotettava minut. Minä vaivun lattialle, takerrun hänen jalkaansa. Hän raahaa minut eteisen poikki. Matka ovelle kestää kolme vuotta ja neljä kuukautta niin kauan kuin tämä on kestänyt. Se kestää neljäkymmentä vuotta sillä niin kauan kaikki jatkuu vielä senkin jälkeen kun on ohi. Vuosikymmenien jälkeen mies hämmästelee, miten on yhä matkalla tämän eteisen halki."



Pidin kovasti Riikka Pulkkisen esikoiskirjasta Raja. Vaikka Raja ei suinkaan ollut virheetön, se tempaisi minut mukaansa, kosketti ja minua viehätti kirjan rosoinen kauneus. Tiesin siis varmasti lukevani Pulkkista jatkossakin, mutta Totta sai kuitenkin odotella lukuvuoroaan hyllyssä melkein puolitoista vuotta. Odotukset kirjaa kohtaan olivat jossain vaiheessa kasvaneet varsin korkeiksi, koska olin ihastunut Rajaan, ja koska Totta tuntui varsinkin alkuun keräävän erittäin positiivisia arvioita - sitä tunnuttiin yleisesti pitävän selvästi Rajaa vahvempana kirjana. Jossain vaiheessa soraääniäkin alkoi kuulua, kynnys tarttua Tottaan alkoi hiukan madaltua, ja nyt olen vihdoin saanut kirjan luettua.

Tunnelmat kirjan lukemisen jälkeen ovat suurimmaksi osaksi positiiviset. Kuten Raja, muös Totta oli nopealukuinen ja viihdyttävä ja kielellisesti erittäin kaunis. Tuttua oli myös verkkaisen melankolinen tunnelma, hiukan eksyksissä olevat henkilöhahmot ja tematiikka: molemmissa kirjoissa käsitellään rakkautta ja kuolemaa, ihmisten välisiä rajoja ja kohtaamisia, ja yksilön valintojen ja tekojen vaikutuksia muihin ihmisiin. Molemmissa kirjoissa nuorella naisella on suhde naimisissa olevan miehen kanssa, ja molemmissa kirjoissa sairastetaan vakavasti. Voisi siis sanoa, että kirja on "taattua Riikka Pulkkista", mikä on tietysti aina jossain määrin kaksiteräinen kohteliaisuus - varsinkin kun on kyse kirjailijan toisesta teoksesta.

En ole sitä mieltä, että taiteilijan tulisi jatkuvasti luoda nahkansa ja uudistua. Monet taiteilijat varioivat teoksesta toiseen samankaltaisia teemoja, ja onnistuvat silti tarjoamaan aina jotain uutta ja tuoretta. Ei minua Rajan ja Totankaan samankaltaisuus juurikaan häirinnyt, mutta sen verran se vaikutti etten ihastunut Tottaan niin paljon kuin ehkä olisin ihastunut, jos se olisi ollut ensimmäinen Pulkkiseni. Nyt Pulkkinen ei varsinaisesti tarjonnut mitään uutta, eikä onnistunut yllättämään, ja lisäksi tietyt piirteet jotka jo Rajassa hiukan hiersivät, häiritsivät nyt Tottaa lukiessa enemmän.

Eniten minua molemmissa kirjoissa kiusasi kielikuvien toisteisuus. Rajassa piirrettiin vähän väliä ihmisten ääriviivoja, Totassa toistuivat erilaisten totta-aihioiden lisäksi tietyt kielikuvat, esimerkiksi valumiset, kantamiset ja kohoamiset. Kielikuvien keskellä tunsi muutenkin välillä suorastaan hengästyvänsä: vaikka Pulkkisen kieli on usein nautinnolisen kaunista ja kekseliästä, sen loputon kauneus voi kääntyä itseään vastaan ja tuntua lopulta jopa hiukan koomiselta. Raja kauniin ja liian kauniin välillä on usein hiuksenhieno, ja kauneuskin tuntuu yleensä kauniimmalta, jos mukana on ripaus rumuutta.

Muistikuvieni mukaan Raja oli Tottaa rosoisempi, ja myös aiheiltaan jotenkin kipeämpi. Läheisen sairastaminen ja kuolema oli siinä kuvattu satuttavammin, kun taas Totassa perheen isoäidin syöpäsairastaminen oli haikeudessaan välillä suorastaan suloista. Tästä päästään myös siihen, miten ennakko-oletukset vaikuttavat lukukokemukseen. Olin saanut sen kuvan, että Elsan sairaus ja kuolema olisivat olleet kirjan keskiössä, mutta vaikka ne toimivatkin Totassa liikkeellepanevana voimana ja vaikuttavat kaiken taustalla, ne eivät nouse kirjassa mitenkään keskeisiksi aiheiksi. Kun olin valmistautunut lukemaan kuvausta raskaasta kuolinkamppailusta, tuntuivat kirjan kolmiodraamat ja rakkausseikkailut hiukan kepeiltä. Tämä tuskin olisi haitannnut, jos en olisi alunperin odottanut jotain muuta.

Koska Totta oli niin kaunis ja kepeä, sen lukeminen oli erittäin miellyttävää.  Heti kirjan sulkemisen jälkeen olo oli kuitenkin oudon välinpitämätön. Oliko mikään sisälläni liikahtanut - jättikö Totta mitään jälkiä? Hiukan kirjaa sulateltuani aloin lukea blogikirjoituksia Totasta, ja kirja alkoi saada painoa ja merkityksellisyyttä. Vaikka kaikki blogijutut eivät suinkaan olleet positiivisia, Totta on herättänyt keskustelua ja erilaisia ajatuksia, mikä on aina positiivista.

Minusta oli kiinnostavaa lukea kuinka Totta tuli henkilökohtaisella tasolla läheiseksi Katjalle, miettiä Saran ajatuksia siitä kuinka romaanin henkilöhahmoja ei tuomittu vaan nähtiin kokonaisina ihmisinä, ja pohtia Reeta Karoliinan ajatuksia kirjan äiti-tytär-suhteista. Sallan blogista löytyy pitkä kommenttikeskustelu, jossa käsitellään  kuuluisan nakkipaperi-ilmiön lisäksi mm. Pulkkisen kielenkäyttöä ja lukukokemuksen henkilökohtaisuutta. Olivia-lehden lukupiirissä on myös mielenkiintoista keskustelua kirjan teemoista ja mukana on kommentti Pulkkiselta itseltäänkin. Lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet eri kanteilta mm. Jenni, Mari A, Linnea ja Maria. Jälleen kerran olin iloinen kirjablogeista ja siitä, kuinka niiden tarjoama yhteisöllisyys rikastaa lukukokemusta. Myös Totta olisi jäänyt minulle paljon yksiulotteisemmaksi kirjaksi, jos olisin pähkäillyt sitä vain oman pääni sisällä.

Osallistun kirjalla Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava, 2010

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Muistan Kuvanveistäjän tyttären lapsuudestani. Äitini luki minulle ääneen joitakin valikoituja kohtia, ja ainakin Juhlimisista on jäänyt mieleeni elävänä. En ole kuitenkaan aikaisemmin lukenut kirjaa itse, vaikka olen Tove Janssonin kirjoihin ja kuvataiteeseen muuten uppoutunut aika perusteellisesti. Toisaalta oli ihanaa löytää pitkän linjan fanituksen jälkeenkin tällainen helmi  - Kuvanveistäjän tytär on nimittäin aivan ihastuttava kirja.


"Räjähdys on kaunis sana ja hyvin iso. Myöhemmin opin muita, sellaisia joita voi kuiskata vain yksin ollessaan. Vääjäämätön. Ornamentiikka. Profiili. Katastrofaalinen. Sähköinen. Siirtomaatavarainkauppa.
Ne tulevat vielä isommiksi jos ne sanoo monta kertaa. Pitää vain kuiskata ja kuiskata ja antaa sanan kasvaa, kunnes mitään muuta ei enää ole kuin se sana."

Kuvanveistäjän tytär koostuu pienistä omaelämäkerrallisista novelleista. Niissä pieni tyttö tarkkailee ympäristöään, kuvanveistäjä-isäänsä ja kuvittaja-äitiään, perheen ateljee-kotia ja kesämökkiä saaristossa. Tytön pikkuvanhassa äänessä kuuluvat vanhempien ajatusten kaiut: pieni Tove tietää että vain John Bauer osaa piirtää metsän oikein, ja että merestä löydettyjä viinakanistereita koskevat aivan tietyt säännöt.

"En tiennyt mitä ajatella. Kipsitaulut olivat tosiaan kauneinta mitä olin koskaan nähnyt mutta taidetta ne eivät olleet. Niitä ei voinut, niitä ei saanut pitää arvossa. Oikeastaan niitä olisi kuulunut halveksia. Oli kauheaa tehdä kiiltokuvatauluja isän ateljeessa ja kaiken lisäksi kipsivalun aikaan."

Pienen Toven maailmaa kansoittavat myös mielikuvituksen luomat olennot ja ilmiöt. Sata mustaa eläintä saattaa vallata isän ateljeen, ja pimeys ottaa ison harmaan olennon hahmon. Sadut, laulut ja vanhemmilta kuullut tarinat sekoittuvat lapsen mielessä osaksi arkielämää: mielikuvitusystävät ja taianomaiselta vaikuttavat luonnonilmiöt tekevät maailmasta rikkaan ja kiehtovan. Jansson kuvaa osuvasti ja valloittavasti sitä, miltä asiat lapsen silmin näyttävät, kun kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa ei vielä ymmärrä ja maailmaa tulkitsee lapsen ymmärryksen mukaan. Aikuinen lukija voi lukea rivien välistä, mitä lapsen huomioden taakse kätkeytyy, ja samalla saa muistumia siitä, millaista olikaan olla ja ajatella kuin lapsi.

Aivan erityisesti pidin niistä novelleista, joissa liikuttiin merellisissä saaristomaisemissa. Tove osaa kuvata merta  mestarillisesti. Meri on arvaamaton: se saattaa myrskytessään viedä mukanaan laiturin veneineen tai tuoda rantaan kokonaisen lankkulasti pelastettavaksi. Saaristossa tuuli puhaltaa hiuksiin, iltaisin levät hohtavat ja kaislat kohisevat, suhisevat, kuiskivat, havisevat hiljaa, pehmeästi, pehmeästi.

Tätä kirjaa tulen vaalimaan hyllyssäni aarteena, jonka pariin voi palata aina kun kaipaa elämäänsä hiukan merta, boheemielämää tai lapsen elämän riemua ja kauhua. 

Kirjan ovat lukeneet myös jaana, Ideanus, kirjakko ja Jenni.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär (Bildhuggarens dotter, 1968)
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY, 1980

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Kahdeskymmenesensimmäinen viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaaste on edennyt jo viimeiselle kymmenykselle. Tämänkertainen kysymys koskee lapsuuden lempikirjaa.

Yhtä yksittäistä lempikirjaa minulla ei edes lapsena ollut - muistelisin että esimerkiksi ystäväkirjoissa vastaus kysymykseen paras lukemani kirja vaihtui joka kerta. (Sen sijaan paras näkemäni elokuva oli aina Sound of Music...)

Mutta ainakin yksi rakkaimmista ja vaikuttavimmista kirjoista oli ehdottomasti Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytär. Sain kirjan 7-vuotissyntymäpäivälahjaksi, ja muistan edelleen kuinka luin kirjaa vanhempieni sängyllä maaten. Kirja lumosi minut jännittävyydellään ja kauneudellaan. Aivan erityisesti rakastin Ronjaa ja Matiaksenmetsää. Ronjaa rakastin, koska hän oli niin reipas, oikeudenmukainen ja hurja (oli hurmaavaa ja jännittävää, että Ronja uskalsi hyppiä Helvetinkuilun yli ja käytti sellaisia sanoja kuin hemmetti ja paskapää). Ilon Wiklandin piirtämä Ronja oli pörröisine hiuksineen suloisinta mitä saatoin kuvitella. Ja olisin niin halunnut päästä Matiaksenmetsään, uida kylmissä metsälammissa ja juosta sen jälkeen itseni lämpimäksi, kuulla maahisten laulua ja asua Karhuluolassa. Ajattaria en tosin metsääni olisi kaivannut.

***

Musiikkihaasteessa kysytään kappaletta jota kuuntelen ollessani onnellinen.

Onnellisena voin oikeastaan kuunnella minkälaista musiikkia tahansa. Surullinen musiikki ei masenna ja hilpeät laulut saavat tanssimaan ja laulamaan mukana. Hyvänmielenmusiikkia minulle edustaa esimerkiksi ihana Lemonator, joka varsinkin keikkabändinä on aina ollut sellainen että jos ei keikalle mennessä olisikaan onnellinen, niin sen jälkeen sydän on täynnä ja hymy korvissa.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Iris Murdoch: Hyvä oppilas

Näin kymmenisen vuotta sitten Iris Murdochista kertovan elokuvan Iris, ja siitä lähtien olen ajatellut jossain vaiheessa tutustuvani Murdochin kirjoihin. Joskus tällaiset kirjalliset projektit saattavat hiukan venähtää - yksi syy siihen että Murdoch on saanut odotella vuoroaan saattaa olla se, ettei minulla ollut oikeastaan mitään kuvaa siitä, millaisia kirjoja Murdoch oikeastaan kirjoitti. Olen tainnut parikin kertaa lainata jonkun Murdochin kirjan kirjastosta mutta palauttanut kirjat avaamattomina, koska en ollut löytänyt kipinää tarttua niihin. Nyt olen kuitenkin vihdoin lukenut ensimmäisen Murdochini, ja luulenpa ettei se jää viimeiseksi.

 

"Minä olen merkitty mies, polttomerkillä merkitty, ihmiset voivat nähdä sen, kaikki tuijottavat minua kadulla. Oikeaa minääni ei ole enää jäljellä, kaikki on naarmuttunutta, raapiutunut pois, ihmiset kääntävät puistatuksia tuntien minulle selkänsä, minä löyhkään epätoivolta ja pahuudelta." 

Edward Baltram on tarkoittamattaan aiheuttanut ystävänsä Markin kuoleman annettuaan tälle leikillään huumeita. Kauhea syyllisyys vaivaa Edwardia, eivätkä lähipiirin vakuuttelut ajan parantavasta vaikutuksesta lohduta häntä lainkaan: Edward tietää kantavansa Markin kuolemaa mukanaan loppuelämänsä ajan. Hän hautoo itsemurhaa muttei löydä rohkeutta toteuttaa aikeitaan. Sovitusta etsiessään Edward päättää etsiä käsiinsä biologisen isänsä jota ei ole nähnyt lapsuutensa jälkeen. Edward uskoo, että isä voi jollakin tavalla helpottaa tuskaa, tarjota hänelle anteeksiannon tai synninpäästön. Isänsä tavatakseen Edward matkustaa syrjäiseen Seegardin kartanoon.


"Seegardin koko viattomuus ja lumous palasi muiston mukana hänen mieleensä. Oliko se kaikki osoittautunut harhaksi? Mitä Seegard oli tehnyt hänelle, oliko se merkityksetön välisoitto, inhottava mysteeri, hyvä arvoitus, matka manalaan? Vaikka se olisi mitä, se tuntui hänestä suunnattomalta asialta, niin suunnattomalta että kestäisi vuosikausia ennen kuin hän saisi ajateltua sen loppuun."

Seegardissa Edward tapaa isänsä vaimon ja kaksi sisarpuoltaan. Naiset noudattavat elämässään omia tiukkoja sääntöjään. He syövät yksinkertaista kasvisruokaa, työskentelevät taukoamatta hiljalleen rapistuvassa talossaan eivätkä juuri kommunikoi ulkomaailmaan kanssa. Edwardin isän  Jessen sanotaan palaavan matkoilta aivan pian, mutta kukaan ei kerro Edwardille missä Jesse on tai koska hän tarkalleen ottaen palaa.

Hyvän oppilaan keskeinen teema on ihmisen pyrkimys kohti hyvää. Edwardin lisäksi monet muutkin kirjan henkilöt etsivät vastausta siihen, mitä on hyvä ja oikeudenmukainen elämä. Voidaanko pahat tai typerät teot sovittaa tai antaa anteeksi? Onko hyvä elämä sama asia kuin onnellinen elämä? Elämmekö ensi sijassa tyydyttääksemme omia tarpeitamme vai palvellaksemme muita? Tämänkaltaisten kysymysten kanssa henkilöhahmot kamppailevat, haparoiden välillä pimeässä, aiheuttaen toisinaan tarkoittamattaan pahaa pyrkiessään hyvään, mutta myös löytäen apua ja tukea odottamattomiltakin tahoilta.

"Meidän täytyy elää oman konkreettisesti ymmärretyn totuutemme mukaan ja syvien mielihalujemme on mahduttava siihen mukaan, sen mitä me hartaasti kaipaamme, mikä herättää meissä täyttymyksen tunteen ja tuottaa meille iloa. Hyvä elämä on sitä, kaikki eivät siihen pysty, kaikilla ei ole siihen rohkeutta." 

Minulla kesti hetki päästä Hyvän oppilaan rytmistä kiinni, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun Edward saapui Seegardiin, kirja imaisi minut täysin mukaansa. Murdochin kirjoitustavassa ja kirjan tunnelmassa on jotakin kiehtovalla tavalla vanhanaikaista. Murdoch ei kuitenkaan missään nimessä kopioi vanhaa, vaan hänellä on selvästi aivan omanlaisensa kirjallinen ääni. Kirja on runsas ja rönsyilevä, ja tapahtumiin sekoittuu aika ajoin mystisiä ja yliluonnollisia elementtejä. Luonto on voimakkaasti läsnä: valkoinen sumu peittää maiseman, kukat tuoksuvat, joki kuohuu ja jossakin taustalla, näkymättömissä on meri...

Tunnelma on arvoituksellinen, usein suorastaan uhkaava, ja välillä tapahtumat hipovat melodraaman rajoja. Oli jotenkin äärettömän virkistävää lukea tällaista häpeilemättömän hurjaa ja mielikuvituksellista kirjaa monen viime aikoina lukemani pienimuotoisen hillityn kirjan jälkeen. Upposin kirjaan täysin - näin sen henkilöt ja maisemat mielessäni kuvina jotka olisin halunnut maalata - pohdiskelin henkilöhahmoja, heidän ongelmiaan ja valintojaan.

Varmin merkki kirjan vaikuttavuudesta lienee se, että vaikka lukiessani ajoittain väsyin joihinkin sivupolkuihin ja pitkiin pohdiskeluihin, tunsin viimeisiä sivuja lukiessani haikeutta siitä että tämä yli 700-sivuinen matka kirjan parissa päättyisi. Onnistuin kiintymään henkilöhahmoihin ja kirjan tunnelmiin, ja olisin mielelläni viipynyt niiden parissa vielä hetken.

Lisää Murdochista voi lukea Poplaarin Pekan hienosta kirjailijaesittelystä.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen

Iris Murdoch: Hyvä oppilas (The Good Apprentice, 1985)
Suom. Raija Mattila
Weilin+Göös, 1987

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Anne Swärd: Kesällä kerran

"Kaj sanoo voivansa aistia miten vesi virtaa hänen lävitseen. Hän avaa sukeltaessaan suunsa ja antaa veden kulkea suoraan lävitseen, ulos jalkojen välistä yhdellä ainoalla hengenvedolla. Kuin olisi ontto. Puhdas. Samoin hän tekee ihmisille joita ei siedä. Antaa heidän kulkea ohi, suoraan läpi. Ilman vastarintaa. Vastarinta tekee kipeää."


Kristian saapuu lapsuudenkotiinsa Ruotsin rannikolle pitämään seuraa  sisarpuolelleen Kajlle siksi ajaksi kun perheen äiti matkustaa Kristianin veljen kanssa Floridaan. Kaj on jo aikuinen, mutta ei osaa pitää huolta itsestään - häntä ei voi jättää yksin eikä päästää käsiksi tultikkuihin tai alkoholiin. Kaj saattaa viettää koko päivän meressä uiden; hän varastoi huoneensa täyteen vanhoja tavaroita ja syö siellä ummehtunutta suklaata; hän kerää kärpäsiä lasipurkkeihin ja nyppii eläviltä linnuilta siipisulat.

Kaj on selvästi epätasapainoinen, mutta myös muu perhe tuntuu olevan hiukan raiteiltaan. Isä on jättänyt perheen jo vuosia sitten, äiti sulkeutuu työhönsä, isoveli on täynnä pidäteltyä raivoa. Kristian on passiivinen ja alistuva. Mutta onko perhe-elämä mennyt vikaan Kajn takia, vai juontuvatko Kajn omituisuudet perheen ongelmista? Kuka Kajn äiti on ja miksi hän jätti Kajn isälle joka ei halunnut koskaan edes katsoa tytärtään? Mistä ilmestyvät perheenjäsenten ympärillä maleksivat yksinäiset lapset, joita kukaan ei tunnut kaipaavan? Miksi Kaj ja Kristian ovat niin riippuvaisia toisistaan?

Anne Swärdin Kesäkirja herättää monia kysymyksiä, joista osaan vastataan mutta joista osa jää arvoitukseksi. Luin kirjan nopeasti - osaksi koska halusin vastauksia kysymyksiin, mutta osaksi siksi etten halunnut viipyä kovin pitkään kirjan painostavissa tunnelmissa. Kesällä kerran ei ole huono kirja, mutta minulle tuli siitä hiukan huono olo. Hiukan nuhjuinen ja tunkkainen, kuin perheen hitaasti pölyttyvä asunto. Kirjan tunnelma oli varsin ahdistava -  se oli seisovaa ilmaa ja matalapainetta joka ei purkaudu puhdistavaan veisateeseen.

Vaikka en suoranaisesti viihtynyt kirjan parissa, sen outo tunnelma kuitenkin kiehtoi minua. Loppupuolella kirja kuitenkin menetti minusta hiukan intensiivisyyttään ja hienovarainen jännite hajosi oudon dramaattisiin käänteisiin. En tiedä, millaista loppua olin kirjalle odottanut, mutta jotenkin viimeinen neljännes tuntui olevan kuin eri kirjasta. Siksi jälkimaku kirjasta jäi oudon vaisuksi. Olin varautunut siihen että kirja jäisi vaivaamaan mieltä, epämukavastikin, mutta sen sijaan suljinkin kirjan melko välinpitämättömissä tunnelmissa. Kirjan loppu voi pelastaa paljon tai pilata hyvänkin lukukokemuksen. Tässä tapauksessa lopetus ei tosin pilannut kirjaa, mutta pudotti kyllä kirjan arvoa mielessäni. Odotin jotain muuta kuin mitä sain.

Lisäksi täytyy sanoa, että kirjassa oli minun makuuni liian paljon kidutettuja, hylättyjä ja kuolleita eläimiä. 

Kirjan ovat lukeneet myös Katja joka ihastui kirjaan, Mari A jolle kirjan alku tuotti ongelmia, Minna jolle kirja oli juuri oikeanlainen ja Zephyr jonka blogista löytyy lisää linkkejä arvioihin.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Anne Swärd: Kesällä kerran (Polarsommar, 2003)
Suom. Katriina Huttunen
Otava, 2012