lauantai 31. maaliskuuta 2012

L.M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat

""Rakastan lumimyrskyä", hän sanoi kiihkeästi Judylle.
"Oijoi, onko mitään, mitä sie et rakastais, kallehin?"
"On mukavaa rakastaa kaikkea, Judy."
"Jospa et vain rakastais liikaa. Jos rakastat...sie tuut saamaa haavoi."
"En Silver Bushista. Silver Bush ei koskaan loukkaa minua, Judy."" 


Joskus harmittelen sitä, että suurta osaa Montgomeryn tuotannosta ei oltu suomennettu lapsuudessani. Esimerkiksi tätä Vanhan kartanon Patia olisin varmasti rakastanut lapsena. Toisaalta taas olen iloinen siitä, että voin nyt aikuisena lukea Montgomeryä myös ilman nostalgiaa, niin että oma lapsuus ei suodatu lukukokemukseen. Sillä nautin kovasti Vanhan kartanon Patin lukemisesta ensimmäisen kerran näin aikuisen silmin, ja poimin siitä varmasti hiukan erilaisia asioita kuin mihin lapsena olisin kiinnittänyt huomiota.

Aikuisena on esimerkiksi mielenkiintoista lukea näitä vähemmän tunnettuja Montgomeryjä sillä silmällä, miten ne vertautuvat Anna- ja Runotyttö-kirjoihin. Montgomeryhän tuntuu kierrättävän kirjoissaan tiettyjä teemoja ja varioivan niitä hiukan erilaisiin muotoihin. Myös henkilöhahmoissa on tiettyä toistuvuutta. Näiden samankaltaisuuksien ja toistuvien aiheiden kautta voi myös yrittää mielessään hahmottaa jonkinlaista kuvaa Montgomerystä itsestään. Ja koska Montgomery itse on kertonut kirjoittaneensa juuri Patiin eniten itseään, on tämä kirja tietysti erityisen mielenkiintoinen nimenomaan matkana Montgomeryn mieleen.

Kirja on Montgomerylle tyypilliseen tapaan nuoren tytön kasvutarina. Pat Gardiner varttuu kirjassa 7-vuotiaasta tytöstä 18-vuotiaaksi nuoreksi naiseksi. Kantava teema kirjassa on Patin kiintymys perheeseensä ja kotitaloonsa Silver Bushiin. Kiintymykseen kuuluu myös Patin kyvyttömyys ottaa yhtäkään perhepiirissä tapahtuvaa muutosta vastaan ilman kapinointia, vastalauseita ja kyyneliä - oli sitten kyse uusista tapeteista, lapsen syntymästä tai isän viiksistä. Tässä kiintymyksessä paikkoihin ja vanhoihin perinteisiin on kaikuja Runotyttöjen Emiliasta, ja se on ilmeisesti ollut ominaista myös Montgomerylle itselleen.

Toisin kuin Anna ja Emilia, Pat ei ole orpo vaan hänellä on ympärillään vanhemmat ja useita sisaruksia. Sisarukset ja varsinkin vanhemmat jäävät kirjassa kuitenkin etäisiksi hahmoiksi, ja pääpaino on ystävyyssuhteilla ja ennen kaikkea Patin suhteella perheen vanhaan palvelijaan Judy Plumiin. Judyssa on hiukan samaa kuin Anna-kirjojen Susan Bakerissa: henkeen ja vereen perheelle uskollinen palvelija, jonka suurin pelko on vanhentua niin ettei enää kykene työntekoon. Mutta Judy on paljon huumorintajuisempi ja avarakatseisempi kuin yksitotinen Susan. Hän on myös tarinankertoja, ja Pat oppii paljon elämästä kuunnellessaan Judyn totta ja tarua sekoittavia kertomuksia keijukaisista, Gardinerin suvusta ja kyläläisistä.

Alkuperäisessä tekstissä Judy puhuu leveää irlannin murretta. Murteiden kääntäminen on varmasti aina haastavaa, eivätkä englannin ja suomen murteet ole suoraan verrattavissa toisiinsa. Sisko Ylimartimo on Judyn tapauksessa päätynyt käyttämään eräänlaista murteiden sekoitusta, keinotekoista murretta. On tietysti makuasia, pitääkö tällaista ratkaisua onnistuneena, mutta vilkuilin hiukan alkukielistä tekstiä netistä, ja sen perusteella sanoisin että Ylimartimo on innostunut vääntämään Judyn puhetta hiukan liikaa. Lisäksi jotkut Ylimartimon sanavalinnat ovat suoraan sanottuna kummallisia: silmille suorastaan hyppäsivät ainakin "sinkku" ja "iisi". Montgomeryn runollisemman puolen Ylimartimo kyllä tavoittaa ihan hyvin.

Judyn hahmo on kirjassa hyvin olennainen, sillä hän tuo kirjaan reilusti huumoria ja Montgomerylle olennaista lempeää piikittelyä. Ilman Judya kirja sattaisikin lipsahtaa liiaksi tunnelmoinnin ja romantiikan puolelle. Minä kyllä nautin myös Montgomeryn luontokuvauksista ja vanhan ajan tunnelmista, mutta ne tarvitsevat ehdottomasti vastapainoksi hiukan kirpeyttä ja kitkeryyttä etteivät kirjat käy liian herttaisiksi. Tässä kirjassa vastapainoa tuo huumori Judyn hahmossa, sekä tietty melankolia ja surumielisyys, jotka tuntuvat pienenä pohjavireenä läpi kirjan. Ajan väistämätöm kuluminen, muutokset, erot ja pettymykset kuuluvat Patin elämään siinä missä unelmat, ilo ja kauneudesta hurmioituminenkin.

Pat on kirjallisena hahmona ehdottomasti enemmän sukua Emilialle kuin Annalle, vaikka olennainen ero Emiliaan on se ettei Patilla ole kirjallisia harrastuksia. Pat ei myöskään ole yhtä särmikäs ja itsenäinen kuin Emilia, eikä toisaalta yhtä rakastettava ja impulsiivinen kuin Anna. Pidin kuitenkin Patin vakavuudesta, omistautuvuudesta ja jopa tietystä tosikkomaisuudesta jolla Pat maailmaan suhtautuu. Ja voisin kuvitella, että juuri näissä piirteissä on myös paljon Montgomeryä itseään.

Innolla jään odottamaan kirjan jatko-osan, Pat, vanhan kartanon valtiatar lukemista.

Osallistun kirjalla Marian Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Patin ovat lukeneet myös Leena, Sara ja Jenni.

L.M. Montgomery: Vanhan kartanon Pat (Pat of Silver Bush, 1933)
Suom. Sisko Ylimartimo
Minerva, 2009

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Kahdeskymmenes viikko musiikkia ja kirjoja

Kahdeskymmenes kysymys kirjahaasteessa koskee parasta rakkaustarinaa. Rakkaustarinoista keskusteltiin ystävänpäivän tienoilla mm. Katjan blogissa, ja nimesin silloin suosikkirakkaustarinakseni Väinö Linnan Akselin ja Elinan. Eikä mielipiteeni ole tuosta muuttunut. Eli lainaan itseäni: Akseli ja Elina on rakkaustarinoista paras koska "se on sekä romanttinen että realistinen, niin aito kuvaus rakkaudesta. Ja mikä parasta, siinä ei kuvata vain rakastumista vaan myös rakkautta, koko elämän kestävää liittoa, yhteenkasvamista ja tunteiden syvenemistä. Säröjä ja sirpaleita unohtamatta."

***

Musiikkihaasteen  puolella käsitellään vihaa. Eli mitä kappaletta kuuntelen vihaisena. No, vihaisenahan parasta terapiaa on lähteä kävelylle ja kuunnella askelten tahdittajana henkilökohtaisia voimabiisejä. Kuten vaikkapa Manicsien Fasteria.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Bernhard Schlink: Viikonloppu


Christiane on järjestänyt maalle viikonloppujuhlat nuoruudenystävilleen. Kun vanhat ystävät tapaavat yhdessä ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, luvassa on väistämättä menneisyyden muistelua, vanhojen kaunojen ja riitojen esiinkaivamista ja ihmisten uudelleenarviointia. Nämä juhlat poikkeavat kuitenkin monista muista vastaavista jälleennäkemisistä, sillä juhlien "kunniavieras" Jörg on juuri vapautunut vankilasta istuttuaan vuosia tuomittuna terrorismista.

Ystävykset ovat nuoruudessaan kuuluneet opiskelijaradikaaleihin. He ovat järjestäneet mielenilmauksia, osallistuneet Vietnam-mielenosoituksiin, vastustaneet imperialismia ja kapitalismia. Mutta kun muut vähitellen irtautuivat poliittisesta toiminnasta, menivät töihin ja perustivat perheitä, Jörg otti askeleen toiseen suuntaan ja liittyi RAFin eli Punaisen armeijakunnan jäseneksi. Ryhmässä toimiessaan Jörg on ryöstänyt ja tappanut, mutta nyt hänet on armahdettu. Miten Jörg itse kaiken jälkeen suhtautuu tekoihinsa, ja merkitseekö armahdus myös anteeksiantoa ja unohdusta?

"Hän tunsi melodian, mutta ei muistanut sen nimeä eikä soittajaa. Aikoinaan he olivat viheltäneet sitä tunnusmerkiksi käydessään hakemassa toisiaan. Aikoinaan. Mitä pitempään hän viipyi vanhojen ystävien seurassa ja mitä tarkemmin hän muisteli, mitä hän ja he kerran olivat halunneet ja tehneet, sitä vieraammalta menneisyys tuntui."

Bernhard Schlinkin Viikonlopun lähtökohta on varsin herkullinen. Pieni joukko ihmisiä viettämässä mukavaa viikonloppua kun taustatilanne on näin tulenarka antaa aiheena mahdollisuuksia vaikka minkälaisiin kirjallisiin draamoihin. Samoin terrorismi  lupailee jotakin ravistelevaa ja voimakasta. Valitettavasti Viikonloppu ei aivan täyttänyt antamiaan lupauksia. Pidin kirjan alkupuolesta melkoisesti, mutta loppu tuntui hiukan lattealta, ja terrorismi-teema jäi henkilökohtaisten tunteiden ja ongelmien jalkoihin. Tämä olikin minusta kirjan suurin ongelma. Jos yhtenä kirjan pääteemana on terrorismi, kirjan toivoisi sanovan aiheesta jotakin oleellista.

Terrorismia ei kirjassa varsinaisesti käsitellä Jörgin kautta, vaan erään toisen henkilöhahmon - Ilsen - kirjoittaman tarinan kautta. Sinänsä pidin siitä, että Ilse kirjoittaa tarinaa, koska siinä voitiin samaan aikaan kuvata terroritekoja ja Ilsen suhtautumista omaan menneisyyteensä vasemmistoradikaalina: Ilselle kirjoittaminen on keino käsitellä sitä kuinka läheltä terrorismia hänen elämänsä on kulkenut. Mutta Ilsen kirjoitukset jäävät irrallisiksi, koska Jörgin tai muiden henkilöiden teot ja suhde terrorismiin saavat niin vähän huomiota. Ne jäävät vanhojen ja orastavien romanssien, kompleksien ja ihmissuhdesotkujen jalkoihin.

Luulen, että olisin pitänyt Viikonlopusta enemmän jos olisin nähnyt sen teatterissa. Kirjan asetelmissa on jotakin hyvin näytelmällistä, ja näinkin lukiessani monen kohtauksen mielessäni teatterin lavalla. Tietyt ratkaisut olisivat voineet toimia näytelmässä hyvin, kun ne kirjassa jäivät jotenkin asetelmallisiksi ja keinotekoisiksi. Myös Schlinkin tapa antaa henkilöiden kertoa itsestään ja menneisyydestään toisilleen pitkillä puheenvuoroilla sopisi paremmin teatterin lavalle kuin kirjan sivuille.

Ei Viikonloppu kuitenkaan huono kirja ollut. Luin kirjan nopeasti, pidin peruslähtökohdasta ja monin paikoin Schlink kirjoittaa hyvin kauniisti. Vähemmän pidin henkilöhahmoista, dialogista ja kirjan loppupuolesta. Loppujen lopuksi kun kirja tuntui luisuvan aika tavanomaiseksi vanhojen ystävien kohtaamiseksi, luokkakokoukseksi jonka aikana hiukan tuuletetaan tunteita ja palataan sitten mukavasti uudistuneina ja seestyneinä takaisin arkeen.

Viikonlopun ovat lukeneet myös Leena johon kirja teki suuren vaikutuksen, Nora jolle kirja jäi vaisuksi ja Mari joka ei osaa sanoa mikä kirjassa oikein tökki.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Bernhard Schlink: Viikonloppu (Das Wochenende, 2008)
Suom. Leena Vallisaari
Wsoy, 2010

torstai 22. maaliskuuta 2012

Johan Bargum: Syyspurjehdus


Johan Bargumin Syyspurjehdus taitaa olla niitä kirjoja, jotka jäävät elämään mieleen. Pidin kirjasta kovasti lukiessani sitä, mutta nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut muutama päivä, pidän siitä vielä enemmän. Kirja on piirtynyt mieleeni kuin valokuva tai katkelma filmistä. Se loistaa pehmeästi syksyn syvissä väreissä, hiukan haalistuneena ja kuultavana kuvana.

Syyspurjehdukselle ovat kirjassa lähteneet Olof ja Harald, eläke-ikäiset miehet jotka eivät yhteisestä retkestään huolimatta ole ystäviä. Heitä yhdistävät vanhat liikeasiat ja nainen jonka kanssa molemmat ovat olleet naimisissa, Elin. Purjehduksen aikana vanhat kaunat ja katkeruudenaiheet nousevat väistämättä pintaan, ja Olof palaa matkalta yksin kotiin. Mutta mitä purjehduksen aikana ja miesten menneisyydessä oikeastaan on tapahtunut? Sekä Olof että Harald saavat kertoa asiasta omat versionsa, mutta kertooko kumpikaan puhdasta totuutta? Voiko totuutta edes kertoa asioista, jotka nähdään muistojen ja tunteiden värittämän linssin läpi?

"Myöhemmin illalla, kun Elin tuli kotiin, kysyin missä hän oli ollut. Kirkossa, hän vastasi. Sitten hän purskahti yhtäkkiä itkuun. Sinua on niin kauhean sääli, hän nyyhkytti. Hän ei suostunut sanomaan miksi, eikä minulla ollut taitoa lohduttaa häntä."

Kahden miehen kertomusten perusteella Bargum purkaa taitavasti pienen mysteerinsä verkkoa. Mutta verkossa on solmuja ja aukkoja. Kaikkea ei kerrota, eivätkä asiat aina ole sellaisia kuin ensi silmäyksellä luulisi. Bargum johdattelee usein lukijaa tiettyyn suuntaan, arvailemaan ja aavistelemaan tapahtumia ja ihmisten motiiveja - mutta sitten perspektiivi kääntyy hiukan ja lukija löytää uusia mahdollisia merkityksiä. Paljon tässä kirjassa jää selittämättä ja lukijan oman tulkinnan varaan.

Vaikka lukiessani keskityinkin aika paljon siihen, mitä oli tapahtunut ja miksi, lukemisen jälkeen mieleeni on jäänyt ennen kaikkea kirjan tunnelma. Se on hiukan surumielinen mutta ei kuitenkaan masentava vaan enemmänkin kaihoisa. Kirjan henkilöhahmot eivät suinkaan ole täydellisiä, mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä lempeämmin ja ymmärtäväisemmin heihin suhtautui. Ihmisten kyvyttömyys ymmärtää toisiaan, taipumus puhua toistensa ohi tai vaieta tärkeistä asioista, yksinäisyys ja läheisyyden kaipuu, rakkaus - kirjan henkilöiden tarinat kasvavat näistä jokaista koskettavista ilmiöistä.

Syyspurjehdus on myös nimensä mukaisesti aivan täydellinen kirja syksystä ja merestä. Sitä lukiessa alkaa kaivata syksyn sateita ja märkiä katuja, meren rantoja suolaisine tuulineen, kalliorantoja ja pimeneviä iltoja.

"Lähteä merelle, irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta, luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa hiljaisella lahdella hämärän laskeutuessa ja tähtien syttyessä, nukahtaa veden liplatukseen veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin.
Niin, tätä hän lienee ollut hakemassa."

Syyspurjehduksella ovat käyneet myös  Leena, Katja, Karoliina, Joana, Maria, Sanasulka ja Linnea.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar -haasteeseen.

Johan Bargum: Syyspurjehdus (Seglats i september, 2011)
Suom. Marja Kyrö
Tammi, 2012

tiistai 20. maaliskuuta 2012

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta


Ihastuin Haruki Murakamiin luettuani alkuvuodesta hänen Norwegian Woodinsa. Sen jälkeen on ollut oikeastaan koko ajan vähän sellainen olo, ettei muuta haluaisikaan lukea kuin lisää Murakamia. Pohdiskelin hartaasti, mikä olisi seuraava Murakami johon tarttuisin, mutta kysymys ratkesi kuin itsestään kun antikvariaatissa vastaan tuli tämä elämänkerrallinen kirja, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Kirjan nimi voisi melkein yhtä hyvin olla Mistä puhun kun puhun kirjoittamisesta. Tai Mistä puhun kun puhun Murakamista. Juokseminen on toki kirjan pääteema ja kaiken läpi kulkeva punainen lanka, mutta sen ohella Murakami kertoo paljon kirjailijanurastaan, elämästään ja elämänasenteestaan. Murakamille juokseminen ei ole vain harrastus vaan olennainen osa häntä itseään, sitä millainen ihminen hänestä on vuosien kuluessa tullut - juoksijuus määrittää häntä yhtä lailla kuin kirjailijuus.

"On parempi elää täysillä selvät tavoitteet mielessään kuin kulkea sumussa, ja nähdäkseni juokseminen auttaa tähän. Äärimmäisiä ponnistuksia omissa rajoissa: se on juoksemisen olemus ja elämän vertauskuva - ja minulle myös kirjoittamisen metafora. Uskon monien juoksijoiden olevan samaa mieltä."

Ei tarvitse olla juoksija nauttiakseen Murakamin juoksukirjasta. Sanon tuon kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä en ole koskaan harrastanut juoksemista ja pidin tästä kirjasta tavattomasti. Ensinnäkin minua viehättävät yleensäkin tällaiset omaelämäkerralliset kirjat, joissa ei kerrota koko elämäntarinaa vaan valotetaan jotakin elämän nurkkausta tietyn teeman kautta. Toiseksi minua kiehtovat usein kuvaukset fyysisistä tai henkisistä ponnisteluista, joissa päämäärätietoisesti ajadutaan äärirajoille. On jotenkin innostavaa lukea siitä, kuinka pitkälle ihminen voi tarvittaessa venyä, ja millaista nautintoa itsensä ylittämisestä voi saada.

Eniten minua kirjassa ilahdutti se, että löysin siitä selvästi saman kirjallisen äänen, joka oli lumonnut minut Norwegian Woodissa. Vaikka kirjat ovat erilaisia, ne ovat selvästi lähtöisin samasta lähteestä. Niiden teksti on hiukan totista, pienimuotoista ja vakavailmeisen humoristista. Ja samaa ovat myös  pienet havainnot jokapäiväisestä elämästä. Siitä kuinka syksyllä pilvet paksuuntuvat ja tuuli on kylmä ja terävä kuin vastateroitettu kirves. Tai kuinka hyvältä kylmä olut maistuu uuvuttavan maratonin jälkeen - vaikka ei koskaan niin hyvältä kuin se olut joka kangasteli mielessä juostessa. Tai kuinka juostessa tuntee olevansa itse tekemässään tyhjiössä, nostalgisessa hiljaisuudessa.

Varmasti tätä kirjaa lukeaa eri tavalla, jos harrastaa itse juoksemista. Mutta aivan kuten juokseminen on Murakamille elämän metafora, kertoo tämä kirjakin loppujen lopuksi enemmän elämästä yleensä kuin pelkästä juoksemisesta. Murakami kirjoittaa paljon vanhenemisesta, siitä millaisia muutoksia se tuo niin mieleen kuin ruumiiseenkin. Hän kirjoittaa tavoitteista ja saavutuksista ja epäonnistumisista. Hän kirjoittaa juoksemisen kautta kokemuksista, joihin on helppo löytää tarttumapintaa omasta elämästään vaikka ei olisi koskaan edes haaveissaan juossut maratonia.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto, 2007)
Englannista suomentanut Jyrki Kiiskinen
Tammi, 2011 

Kirjan ovat lukeneet myös Jum-Jum, Sanna, Penjami ja Zephyr.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

TBR100-lista

Innostuinpa minäkin Karoliinan tavoin laatimaan oman TBR100-listani, eli miettimään mitkä olisivat ne kirjat jotka haluan erityisesti lukea muutaman seuraavan vuoden aikana.

Sinänsä tämän listan laatiminen oli jopa järkevää, koska olen hyvin laiska merkitsemään minnekään ylös niitä kirjoja, joista ajattelen että "tuo täytyy ehdottomasti lukea". Siksi listan laatiminen oli myös jossain määrin haastavaa, koska jouduin kaivelemaan sekä muistiani että netin syövereitäni muistaakseni, mitä kirjoja oikeastaan eniten haluan lukea. Minulla kun ei myöskään ole tapana ostaa kirjoja varastoon, eli minulla ei ole kotonani juurikaan TBR-kirjoja.

Listasin pääasiassa kirjailijoita, joita en ole lukenut ollenkaan, mutta mukana on myös joitakin sellaisia kirjailijoita joihin haluan tutustua paremmin, ja kirjailijoita joita en ole lukenut pitkään aikaan. Listalla on kirjoja, joiden lukeminen on odotellut vuoroaan vuosia, mutta myös hyvin tuoreita innostuksia. Ajattelin myös tehdä listasta oman alasivun, jossa seuraan hankkeen edistymistä.

1. Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
2. Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri
3. Juhani Aho: Papin tytär
4. Susanna Alakoski: Sikalat
5. Isaac Asimov: Säätiö
6. Melissa Bank: Nyt nappaa!
7. Muriel Barbery: Siilin eleganssi
8. Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa
9. Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle
10. A.S. Byatt: Lasten kirja
11. Jonathan Caroll: Valkoiset omenat
12. Bo Carpelan: Kesän varjot
13. John le Carré: Mies kylmästä
14. Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot
15. Philippe Claudel:  Harmaat sielut
16. Michael Cunningham: Illan tullen
17. Charles Dickens: David Copperfield
18. Emily Dickinson: Maailma, tässä kirjeeni
19. Slavenka Draculic: Aivan kuin minua ei olisi
20. Jennifer Egan: Aika suuri hämäys
21. T.S. Eliot: Old Possum's Book of Practical Cats
22. Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
23. Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
24. Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö
25. Fannie Flagg: Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe
26. Susan Fletcher: Meriharakat
27. Jonathan Franzen: Muutoksia
28. Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna
29. Claudie Gallay: Tyrskyt
30. Elizabeth Gaskell: Cranfordin naiset
31. Lisa Genova: Edelleen Alice
32. Kahil Gibran: Profeetta
33. Laura Gustafsson: Huorasatu
34. Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
35. Joseph Heller: Me sotasankarit
36. Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
37. Peter Hoeg: Hiljainen tyttö
38. Kari Hotakainen: Ihmisen osa
39. Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
40. Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä
41. Yasushi Inoue: Metsästyskivääri
42. Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
43. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
44. Olli Jalonen: Poikakirja
45. Henry James: Naisen muotokuva
46. Aino Kallas: Sudenmorsian
47. Katja Kallio: Elokuvamuisti
48. Jaan Kaplinski: Sama joki
49. Katja Kettu: Kätilö
50. Anna Kortelainen: Naisen tie - L.Onervan kapina
51. Satu Koskimies: Hurmion tyttäret
52. Jelena Kuzmina: Anna Ahmatova, koditon
53. Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamat
54. Heidi Köngäs: Vieras mies
55. Doris Lessing: Kultainen muistikirja
56. Yann Martel: Piin elämä
57. Merete Mazzarella: Ensin myytiin piano
58. Edita Morris: Hiroshiman kukat
59. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
60. Iris Murdoch: Hyvä oppilas
61. Pablo Neruda: Andien mainingit
62. Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
63. David Nicholls: Sinä päivänä
64. Markus Nummi: Karkkipäivä
65. Téa Obrecht: Tiikerin vaimo
66. Andrew O´Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
67. Julie Orringer: Näkymätön silta
68. Veronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta
69. Per Petterson: Hevosvarkaat
70. Maria Peura: On rakkautes ääretön
71. Anna Pihlajaniemi: Adoptiomatka
72. Riikka Pulkkinen: Totta
73. Anne B. Radge: Berliininpoppelit
74. Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi
75. Jean Rhys: Siintää Sargassomeri
76. Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä
77. Satu Rommi: Kahvia ja guruja
78. Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus
79. Sapphire: Precious
80. José Saramago: Oikukas kuolema
81. Erich Segal: Love Story
82. Kamila Shamsie: Poltetut varjot
83. Elvi Sinervo: Pilvet
84. Helena Sinervo: Runoilijan talossa
85. Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja
86. Ville Tietäväinen: Linnut ja meret
87. Eeva Tikka: Hiljainen kesä
88. Henrik Tikkanen: Osoitesarja
89. Anne Tyler: Amerikan lapset
90. Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
91. Hilja Valtonen: Vaimoke
92. Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär
93. Riitta Vartti. Nuoruuden yliopistot
94. Alice Walker: Häivähdys purppuraa
95. Helen Walsh: Englantilainen tragedia
96. Herbjørg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos
97. Rebecca Welss: Jumalaiset jajasiskot
98. Edith Wharton: Viattomuuden aika
99. Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast.
100. Richard Yates: Revolutionary Road

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Niccolò Ammaniti: Taivaan ja maan väliltä

Pyysin tovi sitten lukijoilta vinkkejä kirjoista eri kielillä, ja sain parikin suositusta tutustua italialaiseen Niccolò Ammanitiin. Maija Kirjojen keskellä -blogista mainitsi tämän Taivaan ja maan väliltä -kirjan, jonka löysinkin lähikirjastostani. Ammaniti oli monella tapaa juuri sellainen suositus, jollaisia toivoinkin saavani. Ammaniti oli minulle aivan tuntematon kirjailija, ja lisäksi Italian nykykirjallisuus on minulle melkoisen tuntematon maa: Italo Calvinolta olen lukenut pari kirjaa, mutta mitään muuta uudempaa italialaista kirjallisuutta en ainakaan muista lukeneeni. Lisäksi Taivaan ja maan väliltä osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi lukukokemukseksi.


En luultavasti olisi tarttunut tähän kirjaan kirjastossa ainakaan kannen perusteella. Se lupailee minusta jotakin hidastempoista, vähäeleistä - ehkä hivenen pitkästyttävää. Taivaan ja maan väliltä ei ollut mitään noista. Se pursusi tapahtumia ja dramatiikkaa ja tunteita - kirjassa oli jotakin sellaista runsautta ja värikkyyttä, jonka ainakin minä liitän mielikuvissani Italiaan.

Kirjan päähenkilöt eivät ole ainakaan ensisilmäyksellä kovinkaan sympaattisia. He ovat väkivaltaisia, alkoholisoituneita ja katkeria. Keskiössä ovat isä ja poika, Rino ja Cristiano Zena. Rino on satunnaisilla töillä elävä, väkivaltaisuuteen taipuvainen uusnatsi ja 13-vuotiaan Cristianon yksinhuoltaja. Rinolle valtio ja maahanmuuttajat ovat vihollisia, naiset lutkia ja Hitler sankari. Pojastaan Rino yrittää kasvattaa kovaa ja taipumatonta, sillä Rino tietää etteivät heikot selviä tässä maailmassa.

"Cristianoa alkoi etoa. Hän ei voinut uskoa korviaan. "Sinä vain pelleilet, vai mitä?"
"Kaikkea muuta. Tällaisia välikohtauksia ei pidä painaa villaisella. On vastattava heti toisen iskuun. Ja kuten Raamattu sanoo, seitsemän kertaa kovempaa."
"Pitääkö meidän tehdä se nyt?"
"Älä vain väitä että haluat, että otsaasi lyödään luuserin leima. Sellaisen joka pysyy hiljaa...Tällaiset jutut on hoidettava loppuun saman tien.""

Rinon ja Cristianon lisäksi mukana ovat Rinon kaksi ystävää, samanlaisia elämän kaltevalla tasolla hoippujia kuin Rinokin. Yhdessä he päättävät muuttaa elämänsä suunnan eräänä yönä, jolloin myrsky peittää kaupungin alleen. Elämä muuttuukin kaikkien kohdalla ratkaisevalla tavalla, ja samalla jokaisesta paljastuu odottamattomia piirteitä. Kuka saa kantaakseen raskaimman taakan, kuka uhrautuu toisten puolesta, kuka pakenee vastuuta, kuka sortuu ja kuinka sattuma puuttuu peliin? Ammaniti osaa kirjoittaa koukuttavasti, ja varsinkin myrsky-yön tapahtumista lähtien kirjaa oli suorastaan pakko lukea ahmimalla. Koukuttavuus ei kuitenkaan synny vain yllättävistä juonenkäänteistä, vaan erityisesti henkilöiden sisäisestä liikehdinnästä. Ammaniti järkyttää henkilöidensä teoilla, mutta myös sillä miten he itse nämä teot kokevat ja tulkitsevat.

Taivaan ja maan väliltä ei ollut kaikkein miellyttävin lukukokemus, sillä jotkut tapahtumat olivat aidosti järkyttäviä ja vastenmielisiä. Ammaniti kuitenkin kirjoittaa taitavasti ja ennen kaikkea saa ajattelemaan: lukiessani tarkkailin koko ajan myös omia reaktioitani ja kirjan herättämiä ajatuksia, en ainoastaan uppoutunut tarinaan. Tämä ei ole sellainen kirja johon ihastutaan, mutta mielenkiintoinen ja ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja kyllä.

Kirjan on lukenut myös Valkoinen kirahvi, joka kiinnitti myös huomiota kannen ja sisällön väliseen epäsuhtaan.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Niccolò Ammaniti: Taivaan ja maan väliltä (Come Dio comanda, 2006)
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
Otava, 2008

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Kissa tyhjässä talossa

 
Kuolla - näin ei kissalle tehdä.
Sillä mitäpä tekemistä kissalla on 
tyhjässä talossa?
Teroittaa kynsiä seinään.
Kyhnätä sohvan välissä.
Niin kuin mikään ei olisi muuttunut,
mutta kaikki on kuitenkin erilaista.
Niin kuin mikään ei olisi siirtynyt,
mutta kaikki on kuitenkin levällään.
Eikä lamppu pala iltasella.

Portaikosta kuuluu askelia,
mutta ei hänen.
Käsi, joka laittaa kalan lautaselle,
ei sekään ole sama.

Jokin täällä ei ala
tavalliseen aikaan.
Jotain täällä ei tapahdu,
niin kuin pitäisi.
Joku täällä eli ja oli,
katosi sitten äkkiä
ja sinnikkäästi ei ole missään.

Joka kaappiin on kurkistettu.
On juostu pitkin hyllyjä.
On tunkeuduttu maton alle ja varmistettu.
On jopa rikottu käskyä
ja revitty sanomalehti.
Mitä muuta tässä voi tehdä.
Nukkua ja odottaa.

Kunhan hän vain tulee takaisin,
kunhan näyttää naamansa,
saa kyllä tuta,
että näin ei kohdella kissaa.
Häntä kohti tullaan
niin kuin ei huvittaisi, 
vähitellen,
sangen loukkaantunein tassuin.
Ei mitään kehräämistä loikkimista alkuun.

Wislawa Szymborska
(Kokoelmasta Ihmisiä sillalla. Wsoy 2006. Suom. Jussi Rosti)

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Dorothy L. Sayers: Clouds of Witness


Tämä Sayersin Wimsey-sarjan toinen osa on suomennettu nimellä Kuolema keskiyöllä. Suomennosta on kuitenkin hiukan hankala saada käsiinsä: esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa on kirjasta tasan yksi kappale eikä sitäkään saa lainata. Antikvariaateissa kirja liikkuu toki jonkin verran, mutta se ei ole koskaan osunut minun reittejeni varrelle. Olen siis lukenut kirjan vain englanniksi, ja myös paljon myöhemmin kuin muut Wimsey-kirjat, sillä en moneen vuoteen edes tajunnut kirjan olemassaoloa.

On sääli, ettei suomennoksesta ole otettu uusia painoksia, sillä vaikka tämä ei missään nimessä ole paras tai merkittävin Wimsey-dekkari, Clouds of Witness on kuitenkin tarinaltaan varsin oleellinen osa Wimsey-saagaa. Myöhemmissä kirjoissa viitataan varsin usein tämän kirjan tapahtumiin, ja siksi minulle oli aikoinaan erinomaisen riemuisa kokemus päästä lukemaan näistä Wimseyn suvun varhaisemmista vaiheista.

Clouds of Witnessissä nimenomaan Wimseyn perhe on monia muita kirjoja suuremmassa roolissa. Wimseyn eksentrinen äiti, Denverin leskiherttuatar tosin on merkittävä sivuhenkilö koko sarjan ajan, mutta Wimseyn veli ja sisar eivät missään muussa kirjassa nouse yhtä merkittävään rooliin kuin tässä kirjassa. Korsikassa hermojaan lepuutellut Wimsey joutuu nimittäin palaamaan lomaltaan hiukan suunniteltua vikkelämmin, kun lehdet uutisoivat näyttävästi, että Denverin herttua (Peterin vanhempi veli siis) on syytettynä murhasta. Kaiken lisäksi uhri on heidän sisarensa Maryn sulhanen. Lordi Peter joutuu siis varsin arkaluonteiseen asemaan selvitellessään tapausta.

Tämän kirjan vahvuus ei minusta ole niinkään juonessa, joka on aika perinteinen dekkariviritelmä, jossa riittää johtolankoja ja epäiltyjä. Välillä lipsahdetaan suorastaan melodraaman puolelle vaarallisen kauniiden naisten ja tappavan mustasukkaisten aviomiesten myllerryksessä. Myöskään henkilöhahmot eivät ole ihan niin herkullisia kuin Sayersilla parhaimmillaan. Wimseyn hahmo ei juurikaan kehity vaan on oikeastaan yksiulotteisempi kuin ensimmäisessä kirjassa. Sen sijaan pidän aina siitä kun Wimseyn ystävä Charles Parker saa tilaa, sillä tässä hiukan jäykässä ja harkitsevaisessa miehessä on jotain kovin sympaattista. Vai mitä sanotte tästä kohtauksesta, jossa Parkerilla on hetki vapaata aikaa Pariisissa:

"It was still early evening and not too cold; he determined, therefore, to banish gloomy thoughts by a café-cognac on the Boul' Mich'followed by a stroll through the Paris of the shops. Being of a kindly, domestic nature, indeed, he turned over in his mind the idea of buying something Parisian for his elder sister, who was unmarried and lived a rather depressing life in Barrow-in-Furness. Parker knew that she would take pathetic delight in some filmy scrap of lace underwear which no one but herself would ever see."

Eniten pidän Clouds of Witnessissä Sayersin ironisista luonnehdinnoista, joissa oman osansa saavat niin joutilaat, tyhjäpäiset aristokraatit kuin herrasmiessosialistitkin. Sayersin huumori on usein hiukan ilkeää, ja niin myös tässä kirjassa hänen kuvatessaan rikkaita yläluokan edustajia, joiden vasemmistolainen idealismi karisee heti törmätessään todellisuuteen. Myös taiteelliset ja intellektuellit piirit ovat usein lempeän ivan kohteena, niin tässäkin kirjassa:

"'Scenes which make emotional history', said Miss Heath-Warburton, 'should ideally be expressed in a series of animal squeals.'
'The D.H. Lawrence formula', said the other.
'Or even  Dada', said the authoress.
'We need a new notation', said the curly-haired man, putting both elbows on the table and knocking Wimsey's bread on the floor. 'Have you heard Robert Snoates recite his own verse to the tom-tom and the penny whistle?'"

Kaiken kaikkiaan tämä toinen Wimsey-kirja on aivan kelpo viihdettä, mutta paljon parempaa on tulossa sarjan edetessä.

Dorothy L. Sayers: Clouds of Witness, 1926
New English Library, 1988

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla


Saan kiittää Wislawa Szymborskan löytämisestä Leena Lumia, joka on ahkerasti tuonut Szymborskan runoja blogiinsa. Ihastuin jokaiseen Leenan postaamaan runoon, ja pian olikin pakko lähteä etsimään lisää Szymborskan runoja. Nettidivarista löytyi tämä Ihmisiä sillalla -kokoelma, jossa on runoja vuosilta 1957-2003, Jussi Rostin suomentamina. Olen lukenut runoja onnellisena, välillä runon tai pari tunnelmoiden, välillä useamman peräkkäin ahmien. On ihanaa (ja minulle aika harvinaista) löytää runoilija, joka tuntuu niin omalta että oikeastaan jokainen runo osuu kohdalleen ja koskettaa.

Szymborska ei kirjoita sillä tavalla vaikeaa runoutta, että tekstien ymmärtämiseen tarvittaisiin kirjallisuudenhistorian, myyttien ja symbolien syvää tuntemusta. Myös runojen kieli on periaatteessa yksinkertaista, välillä hyvinkin suorasanaista ja toteavaa. Kuitenkaan runot eivät ole helppoja: niistä löytyy kerroksia ja tasoja, ja aiheet ovat painavia. Szymborska kirjoittaa paljon kuolemasta, olemassaolon merkityksestä, ajasta ja katoavaisuudesta. Runot eivät teemoista huolimatta ole synkkiä, vaikka ne välillä ovat raastavia, sillä niistä välittyy elämäniloa ja ihastelevaa ihmettelyä maailman suurien ja pienien ihmeiden edessä. Mukana on myös huumoria, joka ei ilmene vitsailuna vaan yllättävinä näkökulmina ja terävinä huomioina.

Curriculum Vitae

Mitä pitää tehdä?
Pitää laatia hakemus,
ja liittää mukaan CV.

Riippumatta elämän pituudesta
curriculum vitaen tulee olla lyhyt.

Pitää olla naseva ja valita faktat.
Maisemat on muutettava osoitteiksi
ja hämärät muistot tarkoiksi päivämääriksi.

Kaikista rakkauksista riittää se,
jonka kanssa menit naimisiin,
ja lapsista vain ne, jotka syntyivät.

On tärkeämpää, kuka tuntee sinut,
kuin se, kenet sinä tunnet.
Mainitse matkoista vain ulkomaankomennukset.
Jäsenyydet kiinnostavat, eivät niiden syyt.
Palkinnot ovat tärkeitä, mutta ei se mistä hyvästä.

Kirjoita kuin et tuntisi itseäsi ja
pysyttelisit aina turvallisen välimatkan päässä.

Vaikene koirastasi, kissoistasi ja linnuista,
muistojen rihkamasta, ystävistä ja unista.

Mainitse pikemmin hinta kuin arvo,
pikemmin otsikko kuin sisältö.
Kerro mieluummin vaikka kenkiesi numero
kuin se, minne niissä kuljet.

Lisää vielä valokuva, korva ei saa olla peitossa.
Sen muodolla on väliä, ei sillä, mitä se kuulee.
Sillä mitä se kuulee?
Paperisilppurin rouskutusta.

Pidän siitä, että Szymborska näkee maailman julmuudet ja epäoikeudenmukaisuudet, mutta ne eivät turruta tai masenna häntä. Ja yhtä lailla kuin pahuuden, hän näkee kauneuden, ilon ja rakkauden. Runoissa on surua ja toiveikkuutta, rumuutta ja kauneutta, pimeyttä ja valoa. Voisin lainata tähän vaikka kuinka montaa kokoelman runoista, mutta valitsin tämän Elämä pikatoimituksena, koska siitä löytyy niin moni niistä teemoista, jotka tuntuivat toistuvan runoissa.

Elämä pikatoimituksena.
Näytäntö harjoittelematta.
Ruumis päälle sovittamatta.
Pää harteille harkitsematta.

En tunne roolia, jota esitän.
Tiedän vain, että se on minun,
enkä voi sitä vaihtaa.

Sen, mistä näytelmä kertoo,
joudun arvaamaan suoraan näyttämöllä.

Olen huonosti valmistautunut elämän kunniaan,
enkä tahdo pysyä kohtausten vauhdissa.
Improvisoin, vaikka inhoan improvisointia.
Joka askeleella kompastun vieraisiin asioihin.
Tyylini haiskahtaa syrjäkylältä.
Vaistoni ovat amatöörin.
Minua tulkitsee nöyryyttävä ramppikuume.
Lieventävät asianhaarat tuntuvat armottomilta.

Peruuttamattomat sanat ja eleet,
laskematta jääneet tähdet,
hahmo kuin juostessa napitettu takki - 
siinä ovat kovan kiireen surkeat seuraukset.

Kunpa voisin harjoitella ennalta edes yhden keskiviikon
tai edes yhden torstain ottaa uusiksi!
Mutta kohta on jo perjantai enkä tunne käsikirjoitusta.
Onko tämä reilua, kysyn
(ääni käheänä
en saanut edes kurkkua selvittää kulissien takana).

Harhaa on ajatus, että tämä olisi vain pikainen koe,
joka suoritetaan väliaikaisissa tiloissa. Ei.
Seison lavasteiden keskellä ja näen, että ne ovat kiinteät.
Rekvisiitan yksityiskohtaisuus pistää silmään.
Pyörittävä koneisto on ollut käynnissä jo pitkään.
Kaukaisimmatkin savukoneet on sytytetty.
Voi, ei epäilystäkään, tämä on ensi-ilta.
Ja mitä ikinä teenkin,
muuttuu ikiajoiksi siksi, minkä tein.

***

Leenan lisäksi myös Karoliina on kirjoittanut Szymborskasta.

Osallistun tällä kokoelmalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Wislawa Szymborska: Ihmisiä sillalla
Suom. Jussi Rosti
Wsoy, 2006

 

torstai 1. maaliskuuta 2012

Kirjahyllyjen kevätsiivous

Mitenpä muuten kirjabloggari huvittelisi talvilomallaan kuin järjestämällä kirjahyllynsä uuteen uskoon. Minua oli jo pidemmän aikaa häirinnyt se, että kirjahyllyissäni vallitsi melkoinen kaaos. Kirjoille ei ollut tarpeeksi tilaa, ja alkuperäinen temaattinen järjestys oli kadonnut jo aikoja sitten, kun uusia kirjoja tuli kasattua vanhojen päälle lappeelleen minne sattuu. Lisäksi toisessa hyllyssä säilytettiin mm. DVD-levyjä ja valokuvakansioita, jotka söivät tilaa pääasialta eli kirjoilta.

Unelmien kirjahyllyä minulla ei edelleenkään ole (unelmien hyllyssä on paitsi tilaa kaikille kirjoille, myös kasvunvaraa), mutta hyrisen onnesta, koska kirjani ovat nyt siististi järjestäytyneet kahteen hyllyyn. DVD:t ja valokuvat raivattiin muualle, ja yhden vuorokauden pituisen tomuttamisen, imuroinnin ja uutteran organisoinnin jälkeen uusi hyllyjärjestys oli valmis.


Kaunokirjallisuus löytyy olohuoneen hyllystä. Ylimmällä hyllyllä on kotimaisia mieskirjailijoita ja sarjakuvia. Toisella hyllyllä kotimaisia naisia, runoja ja muutama faktakirja.


Kolmannelta hyllyltä alkavat ulkomaiset naiskirjailjat...


...jatkuen neljännelle hyllylle, josta alkavat ulkomaiset miehet.


Makuuhuoneen hyllyssä ovat sulassa sovussa dekkarit ja tyttökirjat.


Kahdelta alimmalta hyllyltä löytyy taidekirjoja (musiikkia, elokuvaa ja kuvataiteita) sekä lastenkirjoja.
 

Makuuhuoneen hylly on aika lailla ääriään myöten täynnä, mutta olohuoneen hyllyssä on sentään jonkin verran mahdollisuutta kasvattaa tilaa, esimerkiksi uudelleensijoittamalla sarjakuvat tai ylähyllyn seurapelit muualle. Jonkin aikaa tulen siis pärjäämään tällä hyllyratkaisulla.