lauantai 31. joulukuuta 2011

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haaste

Vuoden viimeiseen päivään sopii erinomaisesti Susan vuosikatsaus-haaste.

Haasteen ideahan on seuraava: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, voit vastata tämän postauksen kommenteissakin. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen. Yksi ja sama kirja voi luonnollisesti olla vastauksena useammassakin kohdassa.

Eli ei muuta kuin vastailemaan!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Colm Tóibínin Brooklynin. Ihana, tunnelmallinen kirja.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Mara Leen Ladiesia.


 3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Nathanael Westin Miss Lonelyhearts olisi saattanut jäädä kesken, jos se olisi ollut pidempi.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä? Ainakin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Osaksi sisällön, osaksi tekstin hienouden vuoksi.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? Varmaan Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen -kirjaa.


6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Olisi ollut mukavaa jos useampi olisi lukenut Proustia.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Deborah Moggachin Tulppaanikuumeesta odotin lukuelämystä, mutta kirja ei kolahtanut ollenkaan.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi? Carol Shieldsin Pikkuseikkoja.


9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Sarah Watersin Vieras kartanossa.


10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. (Luettu ennen blogiaikaa.)

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty? Sarah Watersin Yövartiosta. (Luettu ennen blogiaikaa.)

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? Tóibínin Brooklynin.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? En odottanut juuri mitään Elizabeth Gilbertin Eat Pray Lovelta, mutta se olikin todella nautinnollinen kokemus.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Maxista. (Luettu ennen blogiaikaa.)


15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Evelyn Waugh'n Mennyttä maailmaa.

torstai 29. joulukuuta 2011

Katja Kaukonen: Odelma

"Odelma mietti marraskuun hämärää. Se ei laskeutunut arasti kuten lokakuussa, ei ripottautunut kuten syyskuussa, ei tihentynyt ja kuultanut kuten elokuussa. Marraspimeä heittäytyi päälle rajuna ja raakana. Odelma antaisi sen tulla, hän olisi sen alla suojassa."


 Katja Kaukosen Odelma on runollinen ja arvoituksellinen kertomus naisesta, joka herää joen rannalta, kiskoo itsensä irti ahnaasti kiinni pitävästä maasta ja lähtee etsimään tuttua taloa. Odelma asettuu asumaan autioituneeseen taloon, jossa ruoka ilmestyy aamuisin pöydälle, takkapuut syttyvät sormien hipaisusta ja märät pyykit kastelevat joskus Odelman jalat verellä. Kyläläiset välttelevät taloa - sen läheisyyteen uskaltautuvat vain kettu, pikkutyttö ja kivenlohkareista koottu mies.

Mistä Odelma kertoo? Kuka on Odelma ja mikä on hänen tarinansa? Kirja jätti jälkeensä paljon kysymyksiä, mutta myös joitakin vastauksia. Tai vastauksen aavistuksia ja arvauksia. Se, mitä kirjassa loppujen lopuksi tapahtuu, ei kenties ole lainkaan oleellista. Kirja herättää vahvoja mielikuvia, hämmentää ja mietityttää. Se riittää - vastauksia ei tarvita.

Pidin kirjan mystisestä tunnelmasta. Nautin myös Kaukosen kielestä, joka on äärimmäisen kaunista ja kekseliästä. Luonnonilmiöt ja taruolennot saavat toistensa piirteitä ja sekoittuvat keskenään: savinaiset ruokkivat maata, savu kyräilee ja valonsäteet uupuvat. Odelma oli minulle hyvin visuaalinen lukukokemus: näin tapahtumat koko ajan kuvina mielessäni.

Kuitenkaan en lumoutunut Odelmasta kuten moni muu lukija. Luin kirjan mielelläni, välillä nautiskellen kielestä ja mielikuvista, mutta välillä myös hiukan pitkästyneenä. En kiinnittynyt tarinaan, eikä se herättänyt minussa suurempia tunteita. Kirjan tapahtumat ja henkilöhahmot ovat enemmän vertauskuvia kuin todellisuutta - ehkä sen takia en saanut niihin tarttumapintaa. Ihailin kyllä kirjaa, mutta hiukan etäisesti ja kylmästi.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin marjis, Katja, Joana, Morre, Anki ja Amma, jonka blogista voitin kirjan - kiitos.

Katja Kaukonen: Odelma
Wsoy, 2011

tiistai 27. joulukuuta 2011

Carol Shields: Pikkuseikkoja

"Kutsujen järjestäminen on järjetöntä mutta välttämätöntä touhua. [...] Jos ei nyt puhuta sellaisista juhlista, joiden on tarkoitus olla pelkästään elegantteja ja joita pidetään vain niiden itsensä vuoksi, niin kyllähän se on mukaansa tempaavaa ellei suorastaan raamatullista, että suuri joukko ihmisiä kootaan saman katon alle tiettynä kellonaikana ja hukutetaan ruokaan ja juomaan. Melkein kuin jonkinlainen riitti. Ja se tuottaa myös katharsiksen silloin, kun se todella toimii. Ja miksi ei toimisi?"



En tiedä miten Carol Shields sen tekee. Kirjoittaa pienistä, arkisista asioista ja tavallisista ihmisistä niin täydellisen hienosti ja tarkkanäköisesti, että lukija uppoutuu tekstiin ja unohtaa kaiken muun. Shieldsin kirjoissa harvemmin tapahtuu kovinkaan paljon, ja juonta niissä on vain nimeksi, mutta en ole koskaan pitkästynyt Shieldsin parissa, vaan olen seurannut hänen epätarinoitaan jännittyneenäja ihastuneena.

Esikoisteos, vasta tänä vuonna suomennettu Pikkuseikkoja, on taattua Shieldsiä. Se kertoo yhdestä vuodesta kanadalaisen Gillin perheen elämässä nähtynä perheen äidin, Judithin silmin. Judithin elämässä on periaatteessa kaikki kunnossa: vakaa avioliitto, kaksi lasta ja suhteellisen menestyksekäs ura elämänkertojen kirjoittajana. Kuitenkin Judithia vaivaa epämääräinen tyytymättömyys. Lapset ja aviomies tuntuvat välillä etäisiltä, ja kaikilla on omat salaisuutensa -  myös Judithilla itsellään. Judith kokeilee uralaajennusta elämänkerroista romaanien pariin, mutta perääntyy hankkeesta paniikinomaisesti. Myös ystävät ja kollegat aiheuttavat huolta ja päänvaivaa omine salaisuuksineen.

Salaisuudet ja kommunikointi, yksityinen ja julkinen sekä arki ja juhla muodostavat Pikkuseikkojen ytimen. Judith on luonteeltaan utelias tarkkailija, joka elää tekemällä havaintoja ihmisistä. Perheenjäsenet, ystävät, satunnaiset tuttavuudet ja tuntemattomat ohikulkijat - heidän kaikkien tarinat Judith haluaisi selvittää. Eleet, teot ja ihmisten ympärilleen keräämät tavarat ovat Judithille materiaalia josta rakentaa kertomuksia. Onko Judithin uteliaisuus elämäkerturille (tai kaikille kirjailijoille) välttämätön piirre, vai onko hän vain perusluonteeltaan aina hiukan ulkopuoliseksi jäävä havainnoitsija? Ja voiko ihmisen arvoitusta koskaan täysin ratkaista? Ovatko salaisuudet myös olennainen osa ihmisenä olemista ja tunteeko kukaan lopulta edes itseään?

Shieldsin tyyli on täysin tunnistettava jo tässä ensimmäisessä romaanissa. Kaunis, selkeän kirkas kieli jolla Shields erittelee elämän pieniä ilmiöitä, on hiottu valmiiksi. Myös maailma, jossa Shieldsin kirjat liikkuvat on tuttu: keskiluokkaiset pienperheet, akateemiset, kultturellit piirit, Kanada. Ihmiset, jotka kommunikoivat usein hiukan toistensa ohi, mutta pyrkivät kuitenkin yleensä kohti ymmärtämistä ja kohtaamista. Jos esikoisuus jossakin näkyy, niin ehkä juonessa joka väärinymmärryksineen ja sattumineen on ehkä kaavamaisempi ja ennalta-arvattavampi kuin myöhemmissä kirjoissa.

Pikkuseikkoja sopi aivan erityisen hyvin luettavaksi joulun aikaan. Shieldsin rauhallinen ja kaunis tyyli jos mikä kannustaa hiljentymiseen, rauhoittumiseen ja pysähtymiseen. Lisäksi Pikkuseikoissa puhutaan paljon arkea ja vuodenkiertoa rytmittävistä tavoista ja juhlista. Siitä kuinka elämään tuodaan jatkuvuutta ja merkityksellisyyttä tietyillä toistuvilla rutiineilla, oli sitten kyse isommista seremonioista kuten kutsuista tai joulun vietosta tai pienemmistä tottumuksista kuten iltapäiväteestä tai kirjeenvaihdosta. Shields osaa kuvata nämä seremoniat arkisen tuttuina mutta nostaa ne samalla arjen yläpuolelle - näkee niissä piilevän suuren kauneuden. Juuri tässä arkisen juhlistamisessa saattaa piillä Shieldsin suurin lumo: se tekee lukemisesta nautittavaa ja jättää jälkeensä hiukan haikean mutta kohotetun mielen.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena, Valkoinen Kirahvi, Ina, Linnea, Karoliina, Maria ja Katja.

Carol Shields: Pikkuseikkoja (Small Ceremonies, 1976)
Suom. Hanna Tarkka
Otava, 2011

torstai 22. joulukuuta 2011

Copycat-kirjankansi

Olen suurella innostuksella seurannut Amman Copycat-kilpailua ja toinen toistaan hienompia ja hauskempia kopiokansia. Olen koko ajan halunnut tehdä omankin kanteni, mutten ole millään meinannut keksiä toteuttamiskelpoista ideaa. Viime tipassa inspiraatio kuitenkin löytyi, kun tutkin kirjahyllyäni aivan muut asiat mielessä.

Olen aina rakastanut vanhoja SaPo-kansia - niiden pelkistettyä ja graafista ilmettä ja nokkeluutta. Halusin siis tehdä oman SaPo-henkisen kanteni. Erityisesti tämä Christien Kuolema ilmoittaa lehdessä -kansi innoitti minua.


Ja tässä oma kansikuvani. Askartelin sen kartongista ja sanomalehtipaperista. Ja kuva on esittävinään kirjaa ja teekuppia. (Testiyleisö ymmärsi teekupin, mutta kirja vaati selvennystä...)

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua

"Sataa
hidasta kirkasta lunta
kuin tähdet
   putoilisivat
Odotamme
pakkasen lauhtuvan ja
   surun johtavan jonnekin

Kello
  pyörii ympyrää
        Pöydällä
        on pino
           kodittomia hyhmäisiä
                   avaimia"

Heidi Liehun Luumupuu kukkii, se muistelee sinua  on viiltävän kaunis runokokoelma kuolemasta, menetyksestä ja surusta. Siitä, kuinka läheisen ihmisen kuolema jättää jälkeensä tyhjyyden, kivun ja muistot.

"Eikä mikään 
ollutkaan minun
   Vain tämä
kipu
Kaikki mikä minulla on jäljellä
                           sinusta"

Mutta se on myös runoja selviytymisestä, toivosta ja jatkuvuudesta. Siitä kuinka elämä surusta huolimatta jatkuu - kuinka luonto jatkaa kiertokulkuaan ja kuinka ihminen voi suuren murheen jälkeen rakastaa elämää entistä voimakkaammin. Luumupuu kukkii on täynnä elämän kauneutta, vaikka runojen aiheena onkin kuolema.

Liehun runojen kuvasto rakentuu vedestä ja jäästä, kukista, linnuista  ja auringosta, valosta ja pimeästä. Runojen suru on kirkasta, mutta valo ja kirkkaus merkitsevät myös toivoa, jatkuvuutta ja ikuisuutta. Koko kirja on kuin valoa - välillä häikäisevää ja julmaa, välillä kuultavaa ja toiveikasta.

Nämä runot ovat samanaikaisesti painavia ja kevyitä. Ne ovat raskaasta aiheestaan huolimatta helppolukuisia ja myös helposti tulkittavissa. Yksinkertaisen kauniita, lohdullisia runoja, jotka rauhoittavat mielen ja pysähdyttävät katsomaan maailmaa ja sen kauneutta.

"Annan surun ympäröidä minut
          kirkkaana ja varmana
      Otan sen vastaan
                        kokonaan

Hitaasti jäälautta kelluu
                 kohti kevättä
Sorsa pudottautuu
                    veteen

Lumisella kujalla
     äiti
         ja yksivuotias lapsi
                       tanssivat"

Näitä runoja ovat lukeneet myös Leena, Jenni ja Anki.

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua
Wsoy, 2011

lauantai 17. joulukuuta 2011

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides (Nostalgian jäljillä)

Luin Virgin Suicidesin vuoden 2004 kesäkuussa. Jotain lukukokemuksen ainutlaatuisuudesta kertoo jo sekin, että muistan lukemisajankohdan näin tarkkaan - vain hyvin harvasta kirjasta pystyn sanomaan tarkalleen, koska olen sen ensimmäisen kerran lukenut. Kirjan ihmeellinen ja ainutlaatuinen tunnelma on myös jäänyt vaivaamaan mieltäni, ja tiesin heti kirjan luettuani että haluan lukea sen joskus uudestaan.  Ajan kuluessa olen unohtanut kirjasta oikeastaan kaiken muun paitsi sen, miltä sen lukeminen tuntui. Virgin Suicides vaikutti siis suorastaan täydelliseltä kirjalta luettavaksi Nostalgian jäljillä -haasteeseen.


Kirjan vaikuttavuus ei ainakaan vähentynyt toisella lukukerralla. Ymmärsin kuitenkin, miksi en muistanut kirjasta kovin paljoa, sillä Virgin Suicidessa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään - jos näin nyt voi sanoa kirjasta jossa viisi sisarta tekee itsemurhan. Tämä on niitä kirjoja, jotka muodostuvat kielestä, tunnelmasta ja tuokiokuvista, ei niinkään juonesta. Tämänkaltaiset kirjat kestävät ainakin minulla erinomaisesti uudelleenlukemisia, koska näiden vaikuttavuus ei alunperinkään perustu tapahtumiin tai juonenkäänteisiin vaan johonkin aivan muuhun.

"Vuosi oli kulunut, emmekä me vieläkään tienneet mitään. Tytöt olivat vähentyneet viidestä neljään, ja kaikki - niin elävät kuin kuolleet - alkoivat muuttua varjo-olennoiksi. Edes heidän tavaransa jalkojemme juuressa eivät tehneet heitä todellisiksi, ja kaikkein nimettömin noista esineistä oli pieni vinyylipintainen laukku, joka oli päällystetty kullanvärisillä ketjuilla, ja olisi voinut kuulua kenelle hyvänsä tytöistä, itse asiassa kenelle hyvänsä tytölle koko maailmassa. Olimme kerran olleet tarpeeksi lähellä heitä voidaksemme haistaa kunkin shampoon tuoksun (yrttitarhasta sitruunalehdon kautta vihreään omenaan), mutta nyt kaikki tuo alkoi vaikuttaa aina vain epätodellisemmalta."

Kirjan kertojaäänenä toimii joukko nyt jo keski-ikäisiä miehiä, jotka muistelevat nuoruusvuosiaan ja arvoituksellisia Lisbonin sisaruksia, jotka kaikki tekevät itsemurhan vuoden sisällä. Lisbonin tytöt ovat pojille saavuttamattomia ihastuksen kohteita; arvoitus jota he kaikkien vuosien jälkeenkään eivät osaa ratkaista. Millaisia sisarukset olivat, mitä he ajattelivat ja tunsivat ja mikä loppujen lopuksi ajoi heidät äärimmäiseen ratkaisuun? Pojat ympäröivät itsensä muistoilla, valokuvilla ja tytöille kuuluneilla esineillä, mutta tytöt säilyttävät salaisuutensa. Myös lukija näkee poikien kautta tytöistä vain välähdyksiä, ja niinpä Lisbonin sisarukset ovat meille lukijoillekin arvoitus, jota voi yrittää ratkaista mutta johon ei koskaan saa lopullista vastausta.

Kirja kertoo Lisbonin tytöistä, mutta yhtä lailla heitä seuraavista pojista ja nuoruudesta. Nuoruus ei tässä kirjassa näyttäydy kultaisena kuin ajoittain: niinä harvinaisina hetkinä, kun pääsee niin lähelle ihastuksen kohdetta että voi haistaa tämän hengityksen tuoksun, tai kun pukeutuu uuteen mekkoon ensimmäisiä koulutansseja varten. Suurimmaksi osaksi nuoruus on haparoivaa, eksynyttä, pitkästynyttä aikaa, johon oman leimansa lyövät heräävä seksuaalisuus ja maailmanlopun pelko.

Kirjan tunnelma on hiukan unenomainen, epätodellinen. Pienen lähiön elämä on pysähtyneen tuntuista, ja ihmisten pääasiallinen huvi tuntuu olevan naapurien, ja erityisesti Lisbonien romahtavan elämän seuraaminen. Kaupungin tehtaiden päästöt muuttavat järven leväpuuroksi, ja kesällä sarvikorennot peittävät kaiken ruskeaan töhnään. Lisbonien talo rapistuu ja alkaa erittää omituista sakeaa hajua. Lisbonin tytöt polttavat kynttilöitä, soittavat vinyylilevyjä ja pukeutuvat säkkimäisiin leninkeihin. Ihmiset tuntuvat usein puhuvan ja toimivan hiukan riitasointuisesti, hiukan asian vierestä. Kaikkea sävyttää melankolia ja menetyksen tunne.

Kaikesta huolimatta Virgin Suicides on merkillisellä tavalla hyvin kaunis kirja. Sen kauneus sekoittuu usein kauhuun, se on vinksahtanutta ja rosoista, mutta kauneutta yhtä kaikki. Monet tuntevat tämän tarinan Sofia Coppolan elokuvana, mutta suosittelen kaikkia tarttumaan myös kirjaan. Coppolan elokuva  tavoittaa kirjan kauneuden ja unenomaisuuden, mutta elokuvan kauneus on raukeaa ja hohtavaa siinä missä kirjan kauneuteen sekoittuu viemärin ja jätteiden hajua. Siksi kirja on ainakin minulle paljon mystisempi ja monipuolisempi kokemus.

Kirjan uudelleenluki äskettäin myös Jenni.

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet (Virgin Suicides, 1993)
Suom. Juhani Lindholm
Otava, 2004

tiistai 13. joulukuuta 2011

Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä

 

Tässäpä kirja jota en ehkä olisi lukenut ilman kirjablogeja. Olin muodostanut käsitykseni kirjasta tehdyn elokuvan perusteella - elokuvan jota en sitäkään ole nähnyt - ja vakaa mielipiteeni oli: self help -hömppää. Mutta kun huomasin että sellaiset fiksut ja hyvän maun omaavat bloggarit kuin Linnea ja Karoliina ovat pitäneet kirjasta, alkoi sen lukeminen kiinnostaa: ehkä kirja ei olisikaan silkkaa hattaraa. Kun kirja sitten sattui silmään kirjaston palautusvaunusta, nappasin sen mukaani.


Kirjan perusidea lienee monelle tuttu. Vaikeasta avioerosta ja masennuksesta toipuva Gilbert viettää vuoden ulkomailla etsimässä itseään ja Jumalaa. Ensin hän matkustaa Italiaan jossa keskittyy nautintoihin - jotka Gilbertin elämän tässä vaiheessa keskittyvät italian kieleen ja italialaiseen ruokaan. Levänneenä ja lihoneena Gilbert jatkaa matkaansa Intiaan meditoimaan ja etsimään yhteyttä Jumalaan. Matka päättyy Balille, jossa etsitäään tasapainoa nautinnon ja sisäisen rauhan välillä - ja josta Gilbert yllätyksekseen löytää myös rakkauden.

Täytyy sanoa, että kirjan alku oli minusta kaamea. Ensimmäiset rivit kuuluvat seuraavasti:

"Kunpa Giovanni suutelisi minua.
Äh, on hirvittävän paljon syitä, miksi se olisi todella huono ajatus."

Aloitus tuntui vahvistavan kaikki pahimmat ennakkoluuloni: olin ilmeisesti lukemassa jotain elämänhallintaoppaaksi naamioitua ihmissuhdehuttua. Pyörittelin silmiäni, mutta luin kuitenkin eteenpäin.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin pääsin kirjan maailmaan sisälle, mutta jossain vaiheessa Italian ja Intian välillä huomasin uppoutuneeni kirjaan täysin. Ajoittain minua edelleen hiukan häiritsi Gilbertin kieltämättä hyvin viihteellinen kirjoitustyyli, erityisesti tarve laukoa vitsejä tasaisin väliajoin - aivan kuin hän pelkäisi että lukijat kaikkoavat jos hän ei jatkuvasti viihdytä heitä. Tosin sain lukiessani sellaisen vaikutelman, että tuo vitsailun ja viihdyttämisen tarve mitä ilmeisemmin kuuluu Gilbertin luonteeseen muutenkin, ja hän on itsekin tietoinen tästä piirteestään ja sen mahdollisesta ärsyttävyydestä.

Pidin kirjassa juuri Gilbertin avoimesta itsetutkiskelusta: hän ei todellakaan säästele itseään purkaessaan ajatuksiaan ja tunteitaan paperille. Monia tällainen oman navan kaiveleminen varmasti ärsyttää, ja kenties itsekin olisin jollain toisella hetkellä ärsyyntynyt. Mutta Gilbert onnistuu minusta nostamaan yksityiset pohdiskelunsa yleiselle tasolle, niin että teksti ei jää pelkäksi napanöyhdän pyörittelyksi. Pidin myös Gilbertin itseironiasta: hän ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka onkin itsetutkiskelunsa kanssa vakavissaan. Näin Gilbert esimerkiksi kuvailee omaa hengellisyyttään:

"En usko että vipassana on välttämättä minun juttuni. Se on aivan liian askeettista minun käsitykseeni hengellisestä harjoituksesta, johon liittyy yleensä myötätuntoa, rakkautta, perhosia, autuutta ja ystävällinen Jumala (ystäväni Darcey kutsuu sitä pyjamabileteologiaksi)."

Riippuu varmaan lukijasta ja hänen elämäntilanteestaan, mikä kirjan osuuksista kolahtaa eniten. Itse viihdyin parhaiten Intiassa, vaikka löysin kyllä kaikista jaksoista kiinnostavia juttuja. Mutta Intia-luku oli rauhallisin ja vakavahenkisin, mikä ehdottomasti vetosi minuun lukijana. Lisäksi minua on aina kiehtonut kaikenlainen askeettinen ja hiljainen, maailmasta vetäytyvä, sisäiselle maailmalle omistettu elämä - tapahtui se sitten erämaamökissä, luostarissa tai intialaisessa ashramissa. Seurasin myös Gilbertin kamppailua meditaatioharjoitusten kanssa kuin jännittävintä murhamysteeriä. Löytäisikö Elizabeth yhteyden Jumalaan? Onnistuisiko hän hiljentämään loputtomattomasti puokkoilevat ajatuksensa? Löytyisikö kundalini shakti? Gilbert kuvaa hengellistä etsintäänsä mukavan maanläheisesti ja arkisesti, eikä verhoa uskontoa tai jumaluutta mihinkään koristeellisiin sumuverhoihin.

Gilbert onnistuu varsin hyvin välttämään elämänhallintaoppaiden ärsyttävimmät piirteet, saarnaavuuden ja ylimielisyyden. Luultavasti Gilbert voitti minut puolelleen juuri positiivisella, lempeällä ja sallivalla asenteellaan. Kirja ei missään vaiheessa tunnu vihjaavan, että Gilbertin tie olisi ainoa oikea tie, jota kaikkien olisi seurattava. Kenties juuri siksi kirjaan ja Elizabethiin olikin loppujen lopuksi hyvin helppo samaistua.

Karoliinan ja Linnean lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Reeta Karoliina ja Luru.

Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä. Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (EAT, PRAY, LOVE: One woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia, 2006)
Suom. Taina Aarne
Otava, 2007

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kuudestoista viikko musiikkia ja kirjoja

Viime viikolla kirjahaasteessa kerroin parhaista kirjallisista mieshahmoista, ja tällä viikolla vuorossa ovat parhaat naishahmot. Rakkaita ja tärkeitä naishahmoja onkin paljon, jopa enemmän kuin rakkaita mieshahmoja - kaipa sitä naislukijana sitten kuitenkin helpommin samaistuu naishahmoihin kuin miehiin. Ainakin nämä hahmot on mainittava, mutta hyviä hahmoja olisi kyllä paljon enemmänkin.

Lapsuuden  kirjoista rakkaimmat tyttöhahmot ovat Astrid Lidgrenin Ronja ja Marikki. Ronjassa ja Marikissa on itse asiassa paljon samaa: molemmat ovat rohkeita ja aikaansaavia mutta myös herkkiä ja äärimmäisen oikeudenmukaisia. Toinen elää satuolentojen kansoittamassa ryövärien maailmassa, toinen ruotsalaisessa pikkukaupungissa, mutta molemmat ovat hyvin todellisia ja aitoja tyttöjä.

Montgomeryn Anna ja Emilia, totta kai. Uskon että molemmat ovat vaikuttaneet mielenmaisemaani enemmän kuin itse tiedänkään.

Jos Sayersin Peter Wimsey on mieshahmoista parhaimpia, niin Sayersin sankaritar, Harriet Vane on minulle ehkä vielä tärkeämpi. Wimsey on herkullisempi ja rakastettavampi hahmo, mutta ei ehkä täysin realistinen - Harriet on enemmän lihaa ja verta. Harriet on varsin pidättyväinen ja etäisyyttä pitävä henkilö, jonka suojamuurit ovat korkealla. Järki hallitsee häntä enemmän kuin tunteet, joiden kanssa Harriet on välillä aika eksyksissä. Silti Harriet pyrkii aina, myös tunne-elämässään rehellisyyteen: hän ei suostu huijaamaan muita eikä etenkään itseään sen suhteen mitä hän tuntee tai ajattelee. Tämä ominaisuus on aina tehnyt Harrietista minulle hyvin kiehtovan hahmon.

Myös toinen dekkari-naishahmo on mainittava: Elizabeth Georgen Barbara Havers. Havers on piikikäs, sosiaalisesti kömpelö, ennakkoluuloinen, täynnä komplekseja ja ruma - siis oikeasti ruma, ei ruma ankanpoikanen. Hän on myös uskollinen ystävä, rohkea, oikeudenmukainen ja hauska: lukijana on helppo olla Haversin puolella ja toivoa hänelle hyvää.

Simone de Beauvoirin Kutsuvieraan Xaviere on minusta yksi parhaista kirjallisista pahiksista. Xavieressa on hurmaava puolensa, mutta hän on täydellisen itsekäs, mustasukkainen ja itsetuhoinen. Hän on myös arvoituksellinen, koska hänet nähdään aina vain kirjan muiden henkilöiden silmin, eikä lukija pääse kurkistamaan hänen ajatuksiinsa kertaakaan.

Lionel Shriverin Poikani Kevinin Eva Khatchadourian on nerokas hahmo monitulkintaisuudessaan. Onko hän hirviö, uhri, selvityjä vai sankari? Missään tapauksessa Evaa ei voi tiivistää yhden ominaisuuden henkilöksi vaan hän on monikulmainen hahmo hyvine ja huonoine puolineen.

Ja sitten vielä Charlotte Brontën Jane Eyre. Tässäkin hahmossa vetoavat samat piirteet, jotka ovat tulleet esille muidenkin hahmojen kohdalla: rehellisyys, periaatteellisuus, rohkeus. Jane näyttää tyyneltä ja hillityltä, mutta pinnan alla hän tuntee ja kokee voimakkaasti. Hänellä on myös voimakas oikeudentunto: hän valitsee ennemmin sen mikä on oikein kuin sen mikä on miellyttävää. Minuun on myös aina vedonnut Janen elämän tietty askeettisuus: yksinkertainen pukeutuminen, yksinkertaiset elämäntavat ja mieltymykset.

***

Musiikkihaasteessa pitäisi esitellä kappale jota rakastin ennen mutta nykyään vihaan.

Yleensä tällaiset kappaleet ovat sellaisia joihin on kyllästynyt liiallisen kuuntelun takia. Esimerkiksi CMX:n Elokuun kruunu oli joskus aikoinaan aivan ihana kappale, mutta nykyään olen siihen täydellisen kyllästynyt.


PS. Muokkasin merkintää, koska olin aluksi musiikkihaasteessa viikon edellä.

tiistai 6. joulukuuta 2011

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta


"Hän ei tuntenut toveruuden iloa enempää kuin karkean miehisen terveyden uhkuvaa tarmoakaan tai pojan isänrakkautta. Hänen sielussaan liikahteli vain kylmä ja armoton ja rakkaudeton himo. Hänen lapsuutensa oli kuollut tai uponnut pois ja sen mukana kyky tuntea yksinkertaista iloa, hän ajelehti elämässä kuin kuun hedelmätön kuori."

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta kuljettaa lukijan Stephen Dedaluksen (Joycen fiktiivisen alter egon) mukana lapsuuden herkästä viattomuudesta nuoruuden  hämmennykseen ja oman tien etsimiseen. Seksuaalisuus, auktoriteetit, uskonto, synti, kauneus ja taide askarruttavat nuorta Stepheniä, ajavat hänet milloin epätoivoon, milloin apaattiseen välinpitämättömyyteen, ja muokkaavat hänestä vähitellen nuoren miehen, joka haluaa kohdata "kokemuksen todellisuuden" ja oppia "mitä sydän on ja mitä se tuntee".

Joycen Odysseus on kenties haastavin ja vaikein lukukokemukseni - ja ehkä sen vuoksi myös yksi vaikuttavimmista, vaikkakaan ei rakkaimmista lukemistani kirjoista. Odysseukseen verrattuna Taiteilijan omakuva on verrattain normaali ja helppolukuinen kirja, vaikka siinä onkin jo nähtävissä merkkejä kokeilevuudesta ja kuuluisasta tajunnanvirtatekniikasta. Kirja keskittyy Stehenin sisäisen maailman kuvaamiseen: kaikki asiat nähdään hänen näkökulmastaan, ja kirja kuvaa enemmänkin ajatuksia ja tunteita kuin toimintaa. Joyce myös kokeilee kirjassa erilaisia kerronnan tyylejä. Esimerkiksi lapsuutta kuvaavat luvut kerrotaan melko perinteiseen tyyliin, ikään kuin heijastuksena lapsuuden suoraviivaisesta ja viattomasta ajattelusta. Stephenin varttuessa kirjan tyyli käy yhä kokeilevammaksi, ja tapahtumat näyttäytyvät enemmänkin tuokiokuvina kuin tarinana.

"Astiakaapilla oli lautasellinen verimakkaroita ja ryynimakkaroita, ja hyllyllä oli munia. Ne olivat aamiaiseksi, kun ensiksi oli kappelissa nautittu Herran ehtoollinen. Ryynimakkaraa ja munaa ja verimakkaraa ja teetä. Kuinka yksinkertaista ja kaunista elämä sentään oli! Ja koko elämä oli vielä edessä."

Uskonto on kirjassa hyvin keskeisessä osassa, ja kirja onkin hyvä kuvaus siitä, kuinka uskonto kulkee ihmisen mukana silloinkin kun tämä päättää luopua uskosta. Nuori Stephen ehtii kokea parikin uskonnollista kriisiä, joiden aikana hän vuoroin halveksuu uskontoa, vuoroin katuu syntejään tai harkitsee papin uraa. Eräässä merkillisessä ja kiehtovassa jaksossa seurataan monen kymmenen sivun verran papin saarnaa helvetistä, ja tuon saarnan vavisuttavaa vaikutusta Stepheniin, joka on jo uskonut kääntäneensä kirkolle ja uskonnolle selkänsä.

"Hänen mielensä tuotti vain syöpäläisiä. Hänen ajatuksensa olivat laiskuuden hien synnyttämiä täitä."

Kiinnitin jo Odysseuksessa huomiota siihen, että Joyce kuvaa mielellään eritteitä, mätänemistä, hajuja, löyhkää ja likaa. Vaikutelma voisi olla epämiellyttävä,  jos Joycen kielen poljento ei olisi niin kaunis tai jos teksti ei olisi tulvillaan elämää. Joyce osaa kuvata myös kauneutta, ilon hetkiä ja sielua värisyttäviä elämyksiä.

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ei kenties ole sellainen kirja, johon rakastuisin tai jonka lukeminen olisi ihanaa. Mutta se on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä: siitä kertoo jo luetun kirjan koirankorville taiteltujen sivujen määrä. Välillä tekee hyvää lukea myös tämänkaltaisia kirjoja, vaikka niiden jälkeen saattaa kaivatakin jotain kevyempää ja sokeripitoisempaa nautittavaa.

Luin kirjan osana Totally British -haastetta ja otan tällä kirjalla pisteen sekä Modern Men Writers- että Éirinn go Brách! -kategoriassa.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916)
Suom. Alex Matson
Tammi, 2001

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Viidestoista viikko musiikkia ja kirjoja

30 viikon haaste on ollut pienellä tauolla, mutta tämä sateinen ja harmaa sunnuntai on hyvä hetki taas jatkaa haasteen parissa.

Kirjahaasteessa kysytään tällä viikolla parasta kirjallista mieshahmoa.

Olen kenties maininnutkin, että olen hyvin henkilöhahmokeskeinen lukija. Kiintyäkseni kirjaan, minun on kiinnyttävä myös henkilöihin - tai vähintään kiinnostuttava heistä. Hyviä ja rakkaita henkilöhahmoja löytyykin minun kirjallisesta maailmastani vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi jo pelkästään Täällä pohjan tähden alla on täynnä erinomaisia henkilökuvia Koskelan miehistä Kivivuoriin ja kirkkoherraan asti. Linna on mestari luomaan uskottavia, eläviä henkilöhahmoja hyvine ja huonoine puolineen. Rakastan kiihkeästi myös Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -kirjan opiskelijapoikia, vaikka he ovat kaikkea muuta kuin ihania ihmisiä. Pidän myös Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan Bexarin veljeksistä, Robertson Daviesin Mikä verissä on -kirjan Francis Cornishista - ja monista, monista muista. Voisin kuitenkin nostaa esille vielä kolme erityisen rakasta hahmoa, todellista kirjallista ystävää.

Tolkienin Samvais Gamgi, tuo urhea ja uskollinen hobitti on saanut minut sekä itkemään että nauramaan mukanaan. Ihastun helposti puhdassydämisiin ja vaatimattomiin sankareihin, jotka pelastavat maailman, vaikka mieluummin vain kuokkisivat puutarhaansa.

Sayersin Peter Wimsey on kerrassaan erinomainen mies: herkkä ja romanttinen realisti, ylivertainen älyltään vaikka ei ulkomuodoltaan, hiukan neuroottinen humoristi, taiteiden sekä hyvän ruuan ja viinien ystävä, rehellinen ja suoraselkäinen niin teoissaan kuin ajatuksissaan. Jopa liian täydellinen ollakseen aivan todellinen - on sanottu että Sayers kuvasi Wimseyn hahmossa unelmiensa miehen, jota hän ei koskaan todellisuudessa kohdannut.

Irvingin Garpin maailman T.S. Garp on monella tapaa melko raivostuttava tyyppi, mutta silti hänessä on jotakin vastustamatonta ja hurmaavaa. Ei siis mikään ihannemies, mutta sellainen mies jota kenties olisi kaikista virheistä huolimatta vaikea vastustaa.

***

Musiikkihaasteessa on vuorossa kappale joka kuvaa minua. Täytyy sanoa, että vaikka kirjoja lukiessa samaistun helposti henkilöhahmoihin ja löydän kirjallisista henkilöistä omia piirteitäni, en kovinkaan usein musiikkia kuunnellessani ajattele, että "tämä kappale kertoo minun elämästäni". Tunnistan kyllä tunnetiloja ja ajatuksia, mutta on aika vaikea keksiä kappaletta, joka kuvastaisi itseä.

Mutta onneksi on Anni Sinenmäki, tuo oman sukupolveni tunteiden tulkki. Ultra Bralla on useampikin kappale, jonka sanoituksiin olen kovasti samaistunut, esimerkiksi vaikkapa tämä Kirjoituksia.