torstai 29. syyskuuta 2011

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa

"Tulee yö. Katti nostaa yön kannet ja salaisuudet
ja sulkee ne taas ja kulkee outoja teitä,
loitsuja lukee kuin mitäkin isämeitä
ja keksii matkalla tuhannet metkut uudet.
Vain silmät kiiluvat yön hämärässä
(kuin sanat viekkaat Liisan kirjassa tässä)."



Runous ei ole aina vaikeaselkoista ja vakavaa. Joskus runous on hilpeyttä täynnä, se on leikittelyä sanoilla ja riimeillä, oivalluksia ja hurjia ajatusleikkejä. Kuten tämä Eeva-Liisa Mannerin kissarunoelma, Kamala kissa.

Mannerin runot ovat loppusointuineen ja hassutteluineen melkein kuin lastenrunoja - mutta eivät sitten kuitenkaan aivan. Jotkut runot tosin varmaan uppoaisivat lapsiinkin, mutta muissa on ehkä hiukan liikaa juopottelua, karuja kohtaloita ja politiikkaa lasten makuun. Kamala kissa voisikin olla eräänlainen lastenkirja aikuisille: sen lukeminen on hauskaa ja iloista puuhaa, kuin leikkiä. Vaikka näissä runoissa vilahtelevat byrokratia, proletariaatti, Etyk ja Marx, eivät runot ole vaikeita tai vaadi syvällistä poliittisen historian tuntemusta. Suurimmaksi osaksi kirjan ajatukset ovat polittisinakin varsin arkisia, helposti avautuvia.

Osa runoista kuvaa selvästi kissaa eläimenä. Näissä runoissa tavoitetaan kissan turkin pehmeys (tai joskus takkuisuus), tassujen askellus ja käytöksen arvokkuus (tai pähkähulluus).  Mutta useammin kissa toimii runoissa enenmmänkin aihiona, jonka kautta käsitellään erilaisia ihmisiä, ilmiöitä ja tunnelmia. Näitä runoja voi lukea monella eri tavalla. Voi ajatella että Mannerin kissat ovat eräänlaisia satuhahmoja - kissoja joille on annettu inhimillisiä ominaisuuksia, mutta jotka ovat silti kissoja. Tai sitten kissapersoonat voi nähdä ihmisinä kissamaisilla piirteillä varustettuna. Esimerkiksi tämä Sakaali Kagaalia kuvaava värssy nostattaa heti silmien eteen kuvan tietynlaisesta ihmistyypistä:

"Sakaali Kagaali on mystillinen kissa. 
Se kulkee kadulla ja salongissa
ja teeskentelee hyvin viehkeää.
On sillä pieni sydän, iso pää.
Se polttaa sydämiä niin kuin savukkeita
ja kosii, hylkää, keksii verukkeita.
Se kaunis on, ja kaksinaamainen:
oikea puoli musta, ja vasen valkoinen."



Kukapa kissanomistaja ei olisi joskus miettinyt, mitä kissan pään sisällä liikkuu. Miettiikö kissa filosofisia tuijotellessaan ikkunasta ulos, vai kulkevatko sen ajatukset vain akselilla ruuasta nukkumiseen. Jos kissa ajattelisi kuin ihminen, eikö se pitäisikin monia ihmisen puuhia turhana touhotuksena, jossa olennainen unohtuu. Kuten puhelinta pelkäävä Killi-kissa, runossa Antibell:

"Joku sanoi: "Se on keksintö suuren herra Bellin."
"No, mitä se auttoi? Saiko hän karamellin?"
"Hän säästi ihmisille paljon aikaa."
"Mitä on aika? Onko se jotain taikaa."

Eikö mitä. Vain kissat ovat maagisia,
toisinaan koomisia tai traagisia.
Kissalle turhuutta on gramofoni ja kello.
Kissa on - jos niin tahtoo - itse viulu ja sello."

Vaikka Mannerin runot ovat ennen kaikkea hauskoja, on niissä myös vakavia aiheita ja paljon kauneutta. Kirjan viehättävyyttä lisäävät vielä Frans Toikkasen ihanat kissa-aiheiset grafiikat. Suosittelen Kamalaa kissaa kaikille kissaihmisille, riimittelyn ystäville, ja niille jotka arastelevat runojen lukemista niiden vaikean maineen vuoksi.

Kamalasta kissasta ovat kirjoittaneet myös Reeta Karoliina ja Jenni.

Eeva-Liisa Manner: Kamala kissa. Epäkohteliaita runoja, 1976
Tammi, 1978

maanantai 26. syyskuuta 2011

Kahdeksas viikko musiikkia ja kirjoja

Aliarvostetun kirjan jälkeen kirjahaasteessa pitäisi nimetä yliarvostetuin kirja. On paljonkin suosittuja tai kehuttuja kirjoja, jotka eivät itselle kolahda, mutta yleensä kuitenkin tiedostaa, että kyse on mieltymyksistä ja makueroista. En esimerkiksi ole koskaan pahemmin perustanut Kafkasta, mutten silti menisi väittämään Kafkaa yliarvostetuksi, koska ymmärrän kyllä kirjojen ansiot vaikkeivat ne minua henkilökohtaisesti kosketakaan.

Mutta on myös kirjoja, joiden hyvyys jää jossain määrin hämärän peittoon, vaikka kuinka yrittäisi objektiivisesti ymmärtää. Yksi tällainen kirja on Umberto Econ Ruusun nimi. En pidä kirjoista, joista paistaa läpi kirjailijan tarve sivistää lukijaa ja esitellä oppineisuuttaan, ja Ruusun nimi on juuri tällaista historian ja kirjallisuudentutkimuksen faktojen loputonta vyörytystä. Lisäksi Ruusun nimeä vaivaa tämäntapaisten kirjojen toinen helmasynti, eli kirjailija ei kuitenkaan luota siihen, että hänen oppinut luentonsa kiinnostaisi lukijaa, ja hän ymppää mukaan seikkailun, arvoituksen tai muun jännittävän elementin. Ruusun nimessä ratkotaan murhaa, ja jos kirjan historiallinen puoli käy välillä pitkäveteiseksi, niin murhan ratkominen se vasta puisevaa onkin. Kaiken kruunaavat paperinmakuiset ja persoonattomat henkilöhahmot.

Vaikka kuinka yrittäisin ymmärtää, mikä tekee Ruusun nimestä modernin klassikon, en näe kirjassa mitään erityisen suuria kirjallisia ansioita. Se on epäilemättä uskottava ja totuudenmukainen historiankuvauksessaan ja täynnä kiinnostavaa faktatietoa, mutta romaanina se on aika keskinkertainen. Ja kuitenkin Ruusun nimi oli muistaakseni ainoa 1900-luvulla kirjotettu kirja, joka pääsi aikoinaan jollekin suomalaisten kirjallisuudentuntijoiden kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listalle. Yliarvostettu, sanon minä.

***

Musiikkihaasteessa pitäisi esitellä kappale jonka sanat osaa ulkoa. Tämä taitaa olla haasteen ainoa kohta, jossa käsitellään lyriikoita, joten valitaan nyt joku kappale, jonka sanoitus koskettaa eityisen paljon - sen lisäksi että sen osaa ulkoa. Ultra Bran Kahdeksanvuotiaana. Koska samaistun kappaleeseen voimakkaaasti.

lauantai 24. syyskuuta 2011

F.H. Burnett: Salainen puutarha (Nostalgian jäljillä)

 " - Minä tulen terveeksi! hän huusi. Mary, Dickon, minä tulen terveeksi. Ja minä saan elää ikuisesti!"


Salainen puutarha ei ollut lapsuudessa minulle ihan samanlainen suursuosikki kuin esimerkiksi Montgomeryn tai Anni Swanin kirjat. Burnettin kirjoistakin pidin enemmän Pikku prinsessasta. Päätin kuitenkin lukea Nostalgia-haastetta varten Burnettilta juuri Salaisen puutarhan, koska en muista sitä niin hyvin kuin Pikku prinsessaa, ja ajattelin että lukukokemus voisi näin ollen olla mielenkiintoisempi. Ja mielenkiintoiseksi se osoittautuikin.

Intiassa asuva 10-vuotias Mary menettää molemmat vanhempansa kolera-epidemiassa, ja hänet lähetetään rikkaan ja omituisen setänsä luokse Englantiin. Mary on lastenkirjan henkilöhahmoksi varsin erikoinen, sillä hänet on kirjan alussa kuvattu jokseenkin epämiellyttäväksi: rumaksi, keltanaamaiseksi, itsekkääksi ja kärttyisäksi tytöksi, joka läimäyttelee intialaisia palvelijoitaan ja haukkuu näitä emäsioiksi. Muistan että lapsena minun oli vaikea samaistua Maryyn - lapsenahan sitä yleensä haluaa kuvitella itsensä kirjan sympaattiseksi ja runollisella tavalla kauniiksi sankarittareksi - mutta näin aikuisena oli pikemminkin kiinnostavaa lukea näin negatiivisesta päähenkilöstä.

Kirjan edetessä sekä Maryn luonne että ulkomuoto kohentuvat huimasti. Tähän kehitykseen vaikuttavat uudet ihmiskontaktit ja ennen kaikkea luonto. Mary hengittää Yorkshiren nummien raikasta ilmaa, vetää keuhkoihinsa kanervikon tuoksua ja löytää salaisen puutarhan. Sitä hän ryhtyy kunnostamaan nummien pojan, Dickonin kanssa.

Puutarha on tarinan sydän; kiehtova, sadunomainen paikka. Ei ole ihme, että salainen puutarha on muodostunut käsitteeksi, jonka tuntevat kaikki - nekin jotka eivät ole tätä kirjaa lukeneet. Niin kiehtovasti Burnett kuvaa tuota muurien ympäröimää puutarhaa, jossa ruusuköynnökset kiemurtelevat puiden oksilla, krookukset nostavat vihreitä päitään mullasta, ja puut muodostavat lehtimajoja kuin temppeleitä. Puutarha, kevään tulo ja luonnon herääminen ovat myös ne asiat, jotka minulle ovat parhaiten jääneet lapsuudesta mieleen: keväällä, silmujen aikaan, minut valtaa usein Salainen puutarha -tunnelma.

Mutta kirjassa oli myös paljon sellaista, mitä en niin hyvin muistanut, ja jonka olen lapsena luultavasti myös ymmärtänyt hyvin eri tavalla kuin nyt.

Mary ei löydä vain puutarhaa - hän löytää myös serkkunsa Colinin, joka on kivulloinen ja vähintään yhtä kiukkuinen ja itsekeskeinen lapsi kuin Mary. Colin ei ole varsinaisesti sairas, mutta hän on viettänyt lähes koko elämänsä sisätiloissa sängyssä maaten koska pelkää kuolevansa nuorena tai kasvavansa isänsä lailla kyttyräselkäiseksi. Kun Mary vie Colinin puutarhaan, Colinissa herää valtava elämänhalu, ja hän päättää parantua, oppia seisomaan ja kävelemään suorassa. Olennaista tässä on se, että Colin päättää parantua, ja hänen oma tahtonsa parantaa hänet. Colin luennoi pitkät pätkät taiasta, voimasta joka saa auringon nousemaan, luonnon viheriöimään ja ihmiset parantumaan. Hän jopa laulaa taiasta:

" - Silloin minä laulan, sanoi Colin. Ja hän aloitti kuin mikäkin henkiolento. - Aurinko paistaa - aurinko paistaa. Se on taikaa. Kukat kasvavat - juuret liikkuvat. Se on taikaa. Eläminen on taikaa - voimakkaaksi tuleminen on taikaa. Taika on minussa - se on minussa."

Burnett oli kiinnostunut teosofiasta, kristillisestä tieteestä ja spiritualismista, ja se kyllä todella näkyy tässä kirjassa. Kristillisen tieteen tärkeimpiä ajatuksiahan on juurikin ajatuksen ja rukouksen voimalla parantaminen - jyrkimmillään liikkeen edustajat kieltäytyvät kaikesta lääketieteellisestä hoidosta. Teosofia taas näkyy mm. tässä Dickonin äidin puheenvuorossa, kun Colin kysyy hänen mielipidettään taiasta:

"Sama mahti, joka saa siemenet itämään ja auringon paistamaan, teki sinut terveeksi pojaksi. Vähät siitä, miksi me sitä nimitämme, ei se ole meidän vaivaisten kaltainen. Suuri Hyvä Henki ei pahastu moisesta, ei toki. Älä sinä kuuna päivänä lakkaa uskomasta Suureen Hyvään Henkeen, sillä maailma on täynnä sitä - nimittäkööt sitten ihmiset sitä miksi haluavat."

Lapsena en tietenkään tiennyt mitään teosofioista tai kristillisistä tieteistä. Olen muistaakseni vain ajatellut, että puutarhan ja luonnon voimat paransivat Colinin. Näin aikuisena taas kiinnitin kovasti huomiota tähän tahdolla parantamisen ja henkisyyden teemaan: se antoi kirjalle välillä suorastaan elämänhallintaoppaan leiman. Se teki kirjasta toisaalta hiukan kummallisen ja toisaalta hyvin kiehtovan: tällaisia ei ehkä kirjoitettaisi nykyajan lastenkirjoissa. Ja kuten omista kokemuksistani huomasin: lapsi lukee kirjan joka tapauksessa oman tulkintansa läpi, ja omaksuu kirjasta sen mikä hänelle itselleen sopii.

Yksi seikka, jonka muistan kokeneeni aika samalla tavalla sekä lapsena että aikuisena, oli Maryn katoaminen taka-alalle siinä vaiheessa kun Colinin parantumisprosessi nousi kirjan keskiöön. Mary, joka löysi puutarhan ja herätti Colinin elämänhalun, saa kirjan loppupuolella tuskin puheenvuoroa, kun kaikki huomio on Colinissa ja taiassa. Myös Dickon, tuo nykerönenäinen, kesakkoinen eläintenkesyttäjä, unohdetaan täysin. Kummallinen ratkaisu, joka ainakin minua hiukan häiritsi.

Omalaatuiset henkilöhahmot ja elämänfilosofioiden esittely saattavat jakaa lukijoiden mielipiteitä, mutta tuskin kukaan voi vastustaa kirjan luonnonkuvauksen tenhoa. Nummi, joka lainehtii tuulessa, kukkii kanervia ja tuoksuu hunajalta - ja tietysti puutarha joka talven harmauden jälkeen vähitellen herää täyteen loistoonsa:

"Ja yli muurien ja maan ja puiden ja huojuvien oksien ja köynnösten levittyi hentojen pikku lehtien vihreä huntu ja ruohikossa puiden alla ja lehtimajojen harmaissa kivimaljakoissa, kaikkialla välähteli kultaa, sinipunertavaa ja valkoista, ja pään yläpuolella huojuivat puut vaaleanpunaisina ja lumenpuhtaina, ja ilmassa oli siipien suhinaa ja heikkoa, suloista piipitystä ja surinaa, ja kaikkialla tuoksua - tuoksua."

Kirjan käännös oli aika vanhahtavaa kieltä, ja huomasinkin nyt että viisi vuotta sitten on ilmestynyt uusi, lyhentämätön suomennos. Toisaalta vanhoissa käännöksissä on oma viehätyksensä, varsinkin kun on lapsena lukenut niitä - toisaalta kummastuttaa se että kirjat tuntuvat järjestään olevan lyhennettyjä versioita.

Salaisen puutarhan on lukenut myös Jenni. Jos joku muukin on kirjasta kirjoittanut, vinkatkaa ihmeessä - olisi mukava lukea muidenkin mietteitä tästä ainutlaatuisesta klassikosta.

Myös Katja on kirjoittanut kirjasta.

F.H. Burnett: Salainen puutarha (The Secret Garden, 1911)
Suom. Toini Swan
WSOY, 1971

torstai 22. syyskuuta 2011

Seitsemäs viikko musiikkia ja kirjoja

Seitsemännen viikon kirja-aiheinen kysymys aiheutti minulle kovasti päänvaivaa. Mikä ihme voisi olla aliarvostetuin kirja? Ja miten tätä kysymystä edes pitäisi lähestyä? Kenen mielipiteistä puhutaan: kriitikoiden, suuren yleisön vai yksittäisen lukijan? Onko aliarvostettu kirja yleisön rakastama mutta kriitikoiden halveksima teos? Vai loistoarvostelut saanut kirja, jota yleisö ei ole ottanut omakseen?

Yleisesti ottaen voisi sanoa, että esimerkiksi tietyt genret ovat aliarvostettuja. Dekkarit, scifi, chick lit, tyttökirjat. Toisaalta nämä kirjat nauttivat suurta arvostusta alan harrastajien parissa. Luulisin myös, että ns. viihdekirjallisuuden arvostus on koko ajan nousussa. Taiteen ja viihteen raja hämärtyy, viihteestä kirjoitetaan tutkimuksia, ja alalla on jo omat klassikkonsa.

Pieni feministi minussa on sitä mieltä, että naiskirjailijoita arvostetaan edelleen miehiä vähemmän. En puhu mistään räikeistä eroista, mutta aina välillä esiin nousee pieniä eroja, kuten tämä Valkoisen kirahvin bongaama juttu mieskirjailijoista päivänpolitiikan tulkkeina. Tai se, että miehet lukevat enemmän mieskirjailijoita, kun taas naiset lukevat tasaisemmin molempia sukupuolia.

Näitä asioita pähkäiltyäni päädyin valitsemaan naiskirjailijan scifi-kirjan, joka on käsittääkseni kyllä scifi-piireissä erittäin arvostettu ja palkittu teos, mutta jota ei taideta yleisesti tuntea kauhean hyvin. Kyseessä on Ursula K. Le Guinin Osattomien planeetta. Minä pidän tästä kirjasta valtavan paljon, ja soisin sen tavoittavan sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät normaalisti lue scifiä. Osattomien planeetta on pohdiskeleva kirja yhteiskuntamuodoista, kielestä, vapaudesta ja sukupuolirooleista. Scifiä pidetään usein kylmänä ja teknisenä kirjallisuuden lajina, mutta Le Guin on äärimmäisen humaani ja lämminhenkinen kirjailija. Hänen kuvaamansa maailmat ja henkilöt saattavat joskus olla kylmiä, mutta teemat ja kirjojen henki ovat lempeitä ja ymmärtäväisiä.

***

Musiikkihaasteessa etsitään laulua, joka muistuttaa jostakin tapahtumasta. Valitsin kappaleen, josta muistan aina ystäväni häät, joita vietettiin kauniina kesäkuun päivänä muutama vuosi sitten. Ilta alkoi jo hämärtyä ja osa juhlavieraista oli jo lähtenyt, kun me muut vielä söimme, joimme, rupattelimme ja kuuntelimme hääparin suosikkikappaleita. Jotkut kappaleet innoittivat meidät yhteislauluun ja -tanssiin, ja erityisesti mieleeni on painunut se hetki, kun tämä kappale soi. Aivan mahtavan hauskat häät, joita on muisteltu monesti jälkeenpäin.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Deborah Moggach: Tulppaanikuume

"Nuori vaimo on todella kaunis. Hänen katseensa on avoin ja huokuu rakkautta. Poskien puna on tallella, mutta nainen itse on kuollut jo aikaa sitten. Vain taulu on jäljellä."

 
Kiinnostuin tulppaanikuumeesta kesällä Saran ihastuneen arvion perusteella. Kuvataide aiheena kiinnosti, erityisesti sen jälkeen, kun Luru julkaisi Taiteilijaelämää-haasteensa. Lisäksi kirjan tapahtumat sijoittuivat Amsterdamiin, jonne matkustin kesällä, joten ajattelin että tämä kirja olisi aivan erinomainen lukukokemus.

Valitettavasti vain kävi niin, etten pitänyt kirjasta juuri ollenkaan. Alkuasetelma oli vielä ihan mielenkiintoinen: elämän ehtoopuolella nuoren Sophian kanssa avioitunut kauppias Cornelis Sandvoort päättää tavoitella kuolemattomuutta maalauttamalla muotokuvan itsestään ja vaimostaan. Työhön palkataan nuori muotokuvamaalari Jan van Loos, ja pian Janin ja Sophian välillä alkaa kipinöidä.

Ja tästä alkoivatkin kirjan ongelmat. Janin ja Sophian rakkaus syttyy silmänräpäyksessä. Muutama paljaaksiriisuva katse maalarilta, pieni hymy mallilta, ja samantien kokenut naistenmies on mennyttä, ja hurskas ja miehelleen kovasti kiitollinen Sophia vilistää pitkin kanavakatuja maalarin syleilyyn. Missä jännite, missä kutkuttava ihastumisen hurma? Rakkaustarinoissa ihastuttavinta on yleensä juuri ihastumisen ja rakastumisen kuvailu, ja ainakin minusta jotain jää puuttumaan jos mennään niin sanotusti suoraan asiaan.

Kirjan juonenkäänteet olivat usein kuin suoraan saippuasarjan käsikirjoituksesta. Juoniminen, petokset ja yllätykset ylittivät uskottavuuden rajat moneen kertaan. Lisäksi kirjassa esiintyi useampaankin kertaan yksi eniten inhoamistani juonikuvioista, eli kohtalokas väärinkäsitys tai erehdys. Turhaudun lukiessani, kun kirjeet menevät ristiin, lähetti myöhästyy, erehdytään henkilöllisyydestä tai ymmärretään tärkeä viesti väärin. Tässäkin kirjassa suuri osa juonesta perustuu erehdykselle, joka toki olisi ollut helppo selvittää, jos henkilöhahmot olisivat vaivautuneet puhumaan asiasta.

Aluksi pidin siitä, että jokainen luku alkoi sitaatilla. Ärsyynnyin kuitenkin sitaatteihinkin, kun huomasin että ne toistuivat alinomaa varsinaisessa tekstissä. Välillä useampaankin kertaan. Minusta sitaatin tehtävä  on avata tekstiä - tuoda siihen jotakin lisäarvoa. Lukijalta menee oivaltamisen ilo, jos kirjailija itse selittää sitaatin merkityksen ja tarjoilee tulkinnan valmiina. Kirjassa oli muutenkin hirveästi toistoa, aivan kuin kirjailija olisi pelännyt ettei lukija ymmärrä viestiä ellei sitä taota jatkuvasti tämän päähän. Tätä kirjaa lukiessa ei totisesti voinut välttyä esimerkiksi siltä seikalta, että ihmisen elämä on katoavaista mutta taide jää elämään jälkeemme...


Oli kirjassa sentään positiivisiakin puolia. Vanhan Amsterdamin kuvaus oli varsin viehättävää. Pidin myös niistä luvuista, joissa ikään kuin astuttiin tarinasta sivuun, ja tulkitiin kuvitteellisen van Loosin tauluja taidehistorian silmin. Ja onneksi kirjan ainoalle sympaattiselle henkilöhahmolle kävi (ehkä) lopussa ihan hyvin.

Osallistun kirjalla Taiteilijaelämää-haasteeseen ja Totally British -haasteen kategoriaan Modern Women Writers.

Deborah Moggach: Tulppaanikuume (Tulip Fever, 1999)
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY, 2000

lauantai 17. syyskuuta 2011

Mara Lee: Ladies

"Onneksi rinnakkaistodellisuus ei ollut levinnyt juuri taidemaailman ulkopuolelle. joten Lea saattoi tuntea olonsa turvalliseksi. Mutta heti kun hän näki kadulla tai jossain liikkeessä poikkeuksellisen ruman ihmisen, hän kuiskasi kiihkeästi Mian korvaan: "Katso, runoilija!" ja hihitti sitten hysteerisesti."


Hämmentävä lukukokemus tämä Ladies. Kirja oli täynnä enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä henkilöhahmoja, ahdistavia tapahtumia ja outoja juonenkäänteitä. Kuitenkin kirja oli kummallisen koukuttava, ja loppupuolella jopa huomasin tavallaan kiintyneeni joihinkin kirjan ilkeistä ihmisistä. Ja loppuratkaisu sai minut toisaalta hymyilemään huvittuneesti, toisaalta kiristelemään hampaita turhautuneena: eihän tässä nyt näin voinut käydä!

Kirjan keskiössä on neljä naista. Jumalaisen kaunis taidegalleristi Lea. Jumalaisen kauneutensa menettänyt runoilija Laura. Eksoottisen kaunis kieltenopettaja Mia. Ja erikoisella tavalla kaunis valokuvaaja Siri. Kyllä vain, kaikki päähenkilöt ovat huikaisevan kauniita. He ovat myös enemmän tai vähemmän häijyjä, haavoittuneita ja kieroutuneita. Ja kaikki kantavat mukanaan muistoja menneisyydestä, jossa on tapahtunut jotakin traumaattista: toiset hautovat kostoa, toiset yrittävät unohtaa, mutta lopulta kaikki joutuvat tavalla tai toisella kohtaamaan menneisyyden seuraukset.

Tarina liikkuu eri aikatasoilla kertoen välillä naisten nuoruudesta Ruotsalaisessa pikkukaupungissa, välillä 90-luvun Pariisista, ja sitten taas nykyajan Ruotsista. Myös näkökulmat vaihtelevat: neljän naisen lisäksi asioita katsotaan myös Sirin vähintäänkin oudon assistentin, Jeanin näkökulmasta. Ratkaisu on suurimmaksi osaksi onnistunut: varsinkin eri aikatasot toimivat, kun tarina keriytyy auki kohti menneisyyttä ja nykyisyyttä, paljastaen pikku hiljaa salaisuuksia ja suunnitelmia. On myös mukava päästä kurkistamaan eri ihmisten pään sisälle, mutta välillä kauniit ja kylmät naiset kyllä menivät päässäni sekaisin. Lisäksi olisi ehkä ollut vielä kiehtovampaa, jos erään henkilön ajatuksia ei olisi paljastettu ollenkaan...

Ladies on välillä käänteissään varsin absurdi, jopa yliampuva. Osa tapahtumista oli aika karmaiseviakin, mutta toisaalta välillä koeteltiin naurettavuuden rajoja - ehkä tarkoituksellisestikin. Mietin välillä kirjoittaako Lee kieli poskessa parodiaa nykyajasta, Ruotsalaisesta feminismistä tai psykoanalyysistä:

"Tavallisilla ihmisillä, Estherin kaltaisilla ihmisillä, syöminen oli täynnä rakkautta, nautintoa ja merkitystä, koska ruoka liittyi aina ruokkivaan ja rakastavaan äitiin. Mutta entä jos ei ollut koskaan ollut äitiä, joka toi ruokaan nautinnon ja antoi sille merkityksen, jos pureskelun alle ei kätkeytynyt äidin kuiskaavaa ääntä vaan se näyttäytyi koko raa'assa eläimellisessä komeudessaan? Oliko silloin kummallista, että syöminen tuntui vaikealta?"

Kaiken kaikkiaan Ladies oli varsin viihdyttävää ja virkistävää luettavaa. Lee ei tee lainkaan selväksi, mitä mieltä hän itse on henkilöhahmoistaan ja näiden ajatuksista. Oikeuttaako taide ihmisten hyväksikäytön? Onko kosto koskaan oikea ratkaisu? Saako paha palkkansa? Kirja ei pyri vastaamaan näihin kysymyksiin - se enemmänkin heittää ajatuksia ilmaan.

Pieni tiivistäminen ei olisi tehnyt kirjalle pahaa: nyt siinä oli hiukan liikaa toistoa ja irrallisia juonenpätkiä, jotka eivät olleet kokonaisuuden kannalta kauhean merkityksellisiä. Kyllästyin myös loputtomiin tuotemerkkien luettelemiseen ja ihmisten pukeutumisen kuvailuun: ehkä nämä olivat keinoja kuvata ihmisten elämän pinnallisuutta, mutta tuo brändien  ja pinnallisuuden yhdistäminen tyylikeinona on ehkä  jo aika käytetty. Näistä pienistä puutteista huolimatta Ladies oli kuitenkin ehdottomasti kiinnostava ja rujon kaunis lukukokemus.

Ladiesin on lukenut myös peikkoneito.

Mara Lee: Ladies (Ladies, 2007)
Suom. Laura Jänisniemi
Tammi, 2008

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Lapsena näin Vuosisadan rakkaustarinan vanhempien kirjahyllyssä. Tartuin kirjaan kiinnostuneena: tämä on varmaan jotain ihanan romanttista! Luin muutaman sivun ja laitoin kirjan pettyneenä takaisin hyllyyn. En ollut löytänyt romantiikkaa.


Toinen kohtaaminen Vuosisadan rakkaustarinan kanssa parikymmentä vuotta myöhemmin. En malttaisi laskea kirjaa kädestäni. Luen järkyttyneenä, surullisena, vihaisena - ja silti ihaillen Tikkasen kielen selkeää kirkkautta. Tikkasen runot ovat yksinkertaisia ja helppolukuisia, vaikka aihe on raskas. Moni teksti voisi yhtä hyvin olla suorasanaista kerrontaa, mutta tietyt sanavalinnat, toistot ja rivijaot tuovat kieleen runon soinnin ja rytmin.

Vuosisadan rakkaustarina perustuu pitkälti Märtan avioliittoon Henrik Tikkasen kanssa. Se on kuvaus elämästä alkoholistin kanssa: elämästä jota jaksottavat miehen säännölliset juomakaudet. Se on myös kuvaus taiteilijaliitosta, jossa miehen taide käy aina naisen taiteen edellä. Ja se on kuvaus perheestä, jossa lapset pelkäävät, lohduttavat ja hoivaavat.  Nämä lapsia käsittelevät kohdat olivat ehkä surullisinta luettavaa.

Muutamia vuosia vielä
ja hän kasvaa neljäkymmentä senttiä
ja hartiat levenevät
joka päivä
Pian hänen voimansa
ovat saaneet kiinni
sen vastuun mitä hän jo kauan 
on kantanut

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen keskittyy alkoholismiin; toinen käsittelee parisuhdetta, rakkautta ja rakkauden katoamista; kolmas osa on naisen oman äänen ja oman arvon löytämistä. Tikkasen kuvaama parisuhde ei ole mikään kahden tasa-arvoisen yksilön liitto. Se on suhde jossa mies juo, pettää, säälii itseään ja väheksyy naista, mutta korottaa rakkauden ja naisen silti jalustalle. Naisen tehtävä on ihailla, hoivata ja kestää.

Kenties tosiaan
sinun mielestäsi
vapaus ei voi olla 
minulle
tärkeä asia
Mutta sehän johtuu vain
sinun äärettömästä rakkaudestasi

Miksi minä en arvosta
sinun rakkauttasi?

Läpi kirjan on pakko miettiä kysymystä, jonka Tikkanen itsekin esittää heti ensimmäisessä runossa. Miksi hän ei lähtenyt? Kuten aina, syitä on epäilemättä monia, ja yksi syy luultavasti on kaikesta huolimatta rakkaus. Rakkaus joka tuntuu välillä kuolleen - eikä syynä ole yksin alkoholismi, vaan myös suhteen epätasa-arvoisuus, kyvyttömyys kommunikaatioon ja toisen kuuntelemiseen.

Kuinka hitaasti minun on puhuttava
että kuulisit

nyt on jo todella kiire
jos aiomme jäädä henkiin

Vuosisadan rakkaustarina kuitataan ehkä liian usein vain alkoholismikuvauksena tai vain avainromaanina. Mielestäni se on varsin yleispätevä kirja parisuhteesta ja tasa-arvosta. Kirjan takakansiteksti toteaa, ettei yksikään aikuinen ihminen saisi jättää kirjaa lukematta, ja kerrankin moisiin ylisanoihin on helppo yhtyä. Vuosisadan rakkaustarina on hieno, hieno kirja, joka ravistelee ja pysäyttää. En kuitenkaan suosittele romantiikannälkäisille.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina (Århundradets kärkekssaga, 1978)
Suom. Eila Pennanen
Tammi, 2010

maanantai 12. syyskuuta 2011

Kuudes viikko musiikkia ja kirjoja

Kirja, joka tekee minut surulliseksi.

Olen lukenut Linnan Pohjantähti-trilogian monta kertaa, enkä kertaakaan ole selviytynyt sarjan toisesta osasta itkemättä. Joskus olen tirauttanut vain muutaman kyyneleen - joskus taas itkenyt niin että teksti on hämärtynyt enkä ole pystynyt jatkamaan lukemista. Eniten itken aina niiden vuoksi, jotka sisällissodassa menettivät lapsensa, puolisonsa, rakastettunsa tai vanhempansa.

***

Musiikihaasteessa on vuorossa kappale joka muistuttaa jostakin paikasta.

Isän puoleisen suvun mummolassa ei ollut levysoitinta - ainoastaan radio ja kasettisoitin. Kasettivalikoima oli pieni, mutta meillä lapsenlapsilla oli kasettien joukossa ehdoton suosikki, jota kuuntelimme loputtomasti. Osasimme kaikki kappaleet ulkoa, ja olimme kehittäneet moniin myös jonkinlaisen koreografian tai kuvaelman.

Kyseessä oli Tapio Rautavaaran kokoelma. Kasetilta löytyivät kaikki klassikot: Kulkuri ja joutsen, Reppu ja reissumies, Korttipakka, Isoisän olkihattu. Mikä tahansa noista kappaleista tuo mieleen mummolan, mutta valitsin nyt tämän ihanan surumielisen laulun.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Hullun miehen hevonen

Minä ostin hevosen hullulta mieheltä.
Se oli piirtänyt sen itse
ja muuten se oli ihan tavallinen hevonen
mutta silmät olivat sieraimissa.
Sen se oli tehnyt
tahallaan: että ihmiset näkisi
miten hullu se on
ja ostaisi paremmin.
Minä ostin.
Ajattelin hevosta kun se seisoisi männikössä
illalla kun auringon korvista vuotaa verta.

(Pentti Saarikoski, Kokoelmasta Tähänastiset runot, Otava, 2003)

torstai 8. syyskuuta 2011

Evelyn Waugh: Mennyt maailma

Luin Evelyn Waugh'n Menneen maailman muutama vuosi sitten, ja aika pian lukemisen jälkeen tiesin että haluan lukea kirjan joskus uudestaan. Ei siksi että olisin pitänyt kirjasta niin paljon. Kirja oli minulle oikeastaan pieni pettymys: olin odottanut ihastuvani siihen, mutta niin ei käynytkään. Kuitenkin kirja jäi kummittelemaan mieleeni - jokin kirjan tunnelmassa ja omissa reaktiossani vaivasi minua. Loppujen lopuksi oli siis tartuttava kirjaan ja luettava se uudelleen.

Ja tällä kertaa tapahtui se mitä olin ensimmäisellä kerralla odottanut, ja kirja lumosi minut. Lukukokemus oli niin erilainen, että oli pakko miettiä, mistä muutos johtui. Yksi syy saattaa olla se, että ihastuin jo ensimmäisellä lukukerralla oikopäätä Sebastianin hahmoon. Kun Sebastian sitten kirjan puolivälissä poistuu tarinasta ja muuttuu pelkiksi maininnoiksi sivulauseissa, olin pettynyt. Olen luultavasti lukenut kirjaa odottaen malttamattomasti, koska Sebastian palaa kuvioihin, enkä ole kiinnittänyt huomiota siihen, mitä kirjassa varsinaisesti tapahtuu.

Toinen ensimmäistä lukukertaa häirinnyt asia on ehkä ollut se, että kirjan henkilöhahmot eivät ole kovin miellyttäviä ihmisiä. En missään nimessä ole sitä mieltä, että kirjoissa pitäisi kuvata vain mukavia ihmisiä. Päinvastoin: luen varsin mielelläni epäonnistuneista, ikävistä ja inhottavistakin persoonista. Joskus saattaa kuitenkin käydä niin, että hahmojen negatiiviset piirteet alkavat heijastua koko lukukokemukseen, eikä kirjasta pysty nauttimaan. Toisalle lukukerralla osasin varautua sekä Sebastianin tapaukseen että epämiellyttäviin henkilöihin, eivätkä ne enää haitanneet. Saatoin keskittyä kaikkeen muuhun - asioihin jotka tekevät Menneestä maailmasta niin kiehtovan kirjan.

Mennyt maailma on niin brittiläinen kirja, ettei sen brittiläisempi voi oikein ollakaan. On luokkayhteiskunta ja luokkaerojen aiheuttamat ristiriidat. On Oxford ja sen nokkelat, dekadentit opiskelijapojat. On tukahdutettuja intohimoja ja vaiettuja tunteita. On eksentrisiä henkilöhahmoja. Ja kaiken keskellä kartano, joka hallitsee taphtumia ja ihmisiä minne nämä menevätkin. Kartano, Brideshead, on symboli sille menneelle maailmalle, joka katoaa lopullisesti toisen maailmansodan myötä. 

Charles Ryderille, kirjan kertojaminälle Brideshead yhdistyy myös toiseen menneeseen maailmaan, nuoruuteen. Ryderin elämän onnellisinta aikaa oli opiskeluaikojen suhde Sebastian Flyteen. Sebastian vei hänet kotiinsa Bridesheadiin, ja siellä nuorukaiset viettivät joutilaan, onnellisen kesän. "En koskaan tuntenut eläväni yhtä täyteläisesti kuin ollessani Sebastianin ystävä", keski-ikäistyvä Ryder muistelee. Kaipuu nuoruuteen tai lapsuuteen, kaipuu entiseen elämään ja kyvyttömyys sopeutua muuttuvaan maailmaan koituu monen kirjan henkilön kohtaloksi: on vaikea elää nykyhetkessä, jos menneisyys määrittelee liiaksi elämää. Toiset yrittävät paeta elämää alkoholiin, toiset tyytyvät elämään harmaata, henkisesti kuollutta elämää.

Charlesin ja Sebastianin suhde on yksi kirjan keskustelluimmista teemoista. Onko kyseessä erittäin läheinen ystävyys vai rakkaussuhde? Onko mahdollinen rakkaussuhde platoninen vai fyysinen? Minulla on asiasta toki oma näkemykseni, mutta kirjan kiehtovuutta lisää se, että tämänkin asian voi tulkita monella eri tavalla. Ihmissuhteet, ihmisten tunteet ja motiivit ilmaistaan kirjassa usein epäsuorasti ja moniselitteisesti. Lukija saa lukea rivien välistä ja tehdä omat johtopäätöksensä.

Ja uskonto - se on kirjassa jatkuvasti läsnä. "Puhutaanko teidän perheessänne koko ajan uskonnosta?", maallinen Ryder kysyy Flyten perheen tyttäreltä. Onko uskonto syyllisyyden ja synnintunteineen yksi Flyten perheen onnettomuuksista? Vai ovatko usko ja armo loppujen lopuksi ainoa pelastuksen mahdollisuus? 

Nyt toisella lukukerralla löysin Menneestä maailmasta äärettömän rikkaan ja lumoavan maailman. Olen tässä kirjoituksessa vain hieman raapaissut kirjan pintaa: mielessäni olen miettinyt henkilöhahmoja ja teemoja paljon, ja kirja on tullut sen myötä vielä tärkeämmäksi. Tiedän, että tulen palaamaan Menneen maailman pariin vielä kolmannenkin kerran.

Luin kirjan osana Totally British -haastetta, ja Modern Men Writers -kategoriaa.


Evelyn Waugh: Mennyt maailma (Brideshead Revisited, 1945)
Suom. Pentti Lehtinen
Otava, 2009

maanantai 5. syyskuuta 2011

Viides viiikko musiikkia ja kirjoja

Viidennen viikon aihe kirjahaasteessa on kirja joka tekee minut onnelliseksi.

Nyt onkin varaa valita, koska kyllähän hyvät kirjat yleensäkin tekevät kirjatoukan onnelliseksi. Paljon on myös niitä hyvänmielen kirjoja, jotka tekevät aivan erityisen onnelliseksi. Jos yksi kirja pitää valita, voisin nostaa  esille Dorothy L. Sayersin Juhlaillan, joka on Sayersin Peter Wimsey -dekkareiden toiseksi viimeinen osa.

Dekkari onnellisuuskirjana voi ehkä kuulostaa yllättävältä valinnalta. Juhlailta ei kuitenkaan oikeastaan ole dekkari, vaikka osa dekkarisarjaa onkin. Se on enemmänkin rakkaudentunnustus Oxfordin kaupungille ja yliopistolle, oppineisuudelle ja kirjoille. Lisäksi se on kirja, jossa yksi kirjallisuuden suosikkipariskunnistani, Peter Wimsey ja Harriet Vane vihdoinkin saavat toisensa.

Rakastan Juhlaillan kuvaamaa Oxfordia, kupolien ja tornien kaupunkia. Käydessäni itse Oxfordissa kymmenisen vuotta sitten, kuljin pitkin kaupunkia Juhlaillan piirtämä kartta mielessäni: tuo on Wimseyn college, tuossa Harriet tapasi Saint-Georgen, tuossa Harriet viimeinkin myöntyi kosintaan...Rakastan kirjan akateemisia keskusteluja, souturetkiä joella, opikelijoiden sanailua. Ja kaiken taustalla kulkee vahva feministinen vire: naisten oikeus koulutukseen ja työhön, tasa-arvo parisuhteessa, sukupuoliroolit.

Juhlailta siirtää minut aina rauhalliseen, hiukan uneksivaan mielentilaan; kaupunkiin joka on valkoista, vihreää ja kultaa; seuraamaan rakkaustarinaa jossa kaksi vahvaa persoonaa kohtaa tasavertaisina kumppaneina.

Niin, kyllä tämä kirja tekee minut onnelliseksi.

***

Musiikkihaasteessa pitäisi nimetä kappale, joka muistuttaa jostakin henkilöstä. Jouduin miettimään tätä kysymystä aika kauan, koska en juurikaan yhdistä ihmisiä tiettyihin kappaleisiin. Mutta sitten keksin kappaleen, joka ehdottomasti yhdistyy mielessäni tiettyyn henkilöön. Äitini nuoruuden suosikkiyhtye oli Herman's Hermits, ja erityisesti tästä kappaleesta äiti innostuu hurjasti vielä tänäkin päivänä:

lauantai 3. syyskuuta 2011

Anna Kortelainen: Virginie!

Albert Edelfeltin maalauksesta katsoo kaunis, hymyilevä nainen. Nainen nojaa käsillään tuolin selkänojaan ja on laskenut päänsä lepäämään käsivartta vasten. Asento on toisaalta leikittelevä, toisaalta se ilmaisee raukeaa väsymystä. Ja hymyilevissä silmissä on kimallusta, kuin kyyneleiden jälkiä.

Kuka oli tämä nainen, joka taidehistoriassa on opittu tuntemaan nimellä Virginie? Edelfeltin ystävä, kuvanveistäjä Ville Vallgren on kertonut naisesta, jonka "kanssa Edelfeltin olisi pitänyt avioitua". Vallgrenin mukaan kyseessä oli rakastettava ja uskollinen nainen, johon Edelfelt oli syvästi rakastunut - avioliitto naisen kanssa olisi kuitenkin ollut epäsovinnainen, kenties mahdoton ratkaisu.


Anna Kortelainen yrittää kirjassaan selvittää Virginien tarinaa. Kortealaisen pitäisi viimeistellä väitöskirjaansa, mutta Virginie vaivaa hänen mieltään. Mistä Virginie saapui Pariisiin ja Edelfeltin elämään? Minne hän lähti suhteen loputtua? Mitä tapahtui parin kahdelle aviottomalle lapselle? Ja mikä oli Virginien oikea nimi?

Taiteilija ja muusa. Kuuluisa mies ja nimetön nainen. Maine ja unohdus. Näiden vastaparien ympärillä Edelfeltin ja Virginien tarina kietoutuu. Edelfeltin elämä on dokumentoitu kirjeiden, aikalaislausuntojen ja maalausten perusteella virallisiksi elämänkerroiksi.Virginien tapauksessa on mahdotonta selvittää edes hänen oikeaa nimeään. Kortelainen ilmaisee usein suuttumuksensa siitä, kuinka täydellisesti Virginie on kadonnut historian lehdiltä. Onko se tutkijan turhautumista tutkimuskohteen kadotessa tavoittamattomiin vai tuohtumusta Virginien kaltaisten naisten kohtalon vuoksi? Vai haikeutta ihmiselämän yleisen katoavaisuuden edessä?

Virginie on rakkaustarina. Taiteilijan ja mallin rakkaustarina, mutta myös tutkijan ja tutkimuskohteen välinen rakkaustarina. Kortelainen kuvaa innoittuneen tutkimusvaiheen herättämiä tunnelmia:

"Olotila muistuttaa kovasti rakastuneisuutta. Tunnen, että elämä on aamusta iltaan parhaimmillaan. Luen mielelläni kaikkea rakastettuun liittyvää, uutta, vanhaa uusin silmin. Tunnistan asioita kipeästi, iloisesti, mustasukkaisesti, uteliaasti. Itse asiassa Virginiessä on paljon salaista rakastettua."

Kortelaisen kirja on kiinnostava sekoitus matkakertomusta, tutkimusraporttia, historiankirjoitusta ja spekulointia. Kortelainen kuvailee pitkiä päiviä arkistoissa, joissa hän selaa syntymätodistuksia ja maastakarkotusraportteja - enimmäkseen tuloksetta. Hän kirjoittaa matkoista seuduille, joilla Virginie on kenties elänyt. Hän kirjoittaa taiteilijoiden, mallien ja prostituoitujen elämästä 1800-luvun lopun Pariisissa. Ja hän tarjoilee erilaisia ehdotuksia ja vaihtoehtoja Virginien tarinaksi. Lukijan tehtäväksi jää päätellä, mitkä teoriat ovat uskottavia ja mahdollisia.

Virginie! on suurimmaksi osaksi kiehtovaa luettavaa, ainakin tällaiselle lukijalle, jota vuosisadan vaihteen Pariisi ja sen taiteilijaelämä kiinnostavat loputtomasti. Myös naisen asemaa Kortelainen käsittelee mielenkiintoisesti: toisaalla ovat avioliitot "sopivien" naisten kanssa, toisaalla rakastajattaret ja prostituoidut. Kirja on myös hyvä kuvaus mikrohistorian tutkimustyöstä ja siitä, kuinka pienien vihjeiden perusteella historiaa usein joudutaan rakentamaan. Välillä teksti tosin käy pitkäveteiseksi, kun Kortelainen intoutuu luettelemaan liiankin yksityiskohtaisesti arkistolöytöjään. Toki luettelot aviottomista lapsista tukevat kuvaa tutkimustyön arjesta yksitoikkoisena puurtamisena, mutta syntyykö niistä luettavaa kirjallisuutta? Minusta ei, mutta luettelot oli toisaalta lukiessa helppo hypätä yli. Yleisesti ottaen Kortelainen kuitenkin kirjoittaa värikästi ja helppolukuista tekstiä, jonka henkilökohtainen sävy on myös virkistävä piirre verrattuna puolueettoman neutraaliin otteeseen pyrkivään historiankirjoitukseen.

Korkkaan tällä kirjalla Lurun Taiteilijaelämää-haasteen.

Anna Kortelainen: Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina, 2002
Tammi, 2003