maanantai 18. heinäkuuta 2011

Joyce Carol Oates: Putous

"Ariah nosti likaisen pyyhkeen ja ripusti sen telineeseen. Hän mietti, näkisikö Gilbert Erskineä enää koskaan.
Haamunainen häälyi peilissä, mutta hän vältti sen säälittävää katsetta. Hän mietti, oliko kenties kuvitellut kaiken: kihlauksen ("Minun elämäni on muuttunut. Pelastettu! Kiitos, Jumala!"), vihkiäiset isän omassa kirkossa  ja pyhät avioliittovalat. Ariahin lempielokuva oli Walt Disneyn Fantasia, hän oli nähnyt sen monta kertaa, eikä Fantasian kuvitelmista ollut kovin iso askel avioliittoon.
Jos sattuu olemaan pastori ja rouva Thaddeus Littrellin vanhapiikatytär New Yorkin Troysta. Haaveksija!"



Vastavihitty Ariah Erskine herää pahasti epäonnistuneen hääyönsä jälkeen häpeäntunteeseen,  joka vain syvenee kun Ariah huomaa, että tuore aviomies on lähtenyt ja jättänyt hänet yksin hotellihuoneeseen. Pian käy selväksi, ettei mies ole jättänyt ainoastaan Ariahia vaan koko elämänsä - tehnyt itsemurhan heittäytymällä Niagaran putouksiin. Ariah on kaivannut ja odottanut rakkautta, mutta ei ole sitä lyhyeksi jääneestä avioliitostaan löytänyt. Häpeä ja hylätyksi tulemisen pelko määrittävät Ariahin elämää tästä eteenpäin. Ariah uskoo olevansa kirottu; hän on varma että rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset tulevat loppujen lopuksi aina pettämään ja hylkäämään hänet.

Oatesin Putous on hurja matka rakkauden, pelon ja pakkomielteiden maailmaan. Kirjan alku on kuin romantiikan ajan maalaus: täynnä sumua ja usvaa, yksinäisiä vaeltajia ja tragedian tunnetta. Alun ahdistavien tunnelmien jälkeen Oates kuitenkin yllättää lukijan ja tarjoilee valloittavan ja ylenpalttisen romanttisen näytöksen rakkauden voimasta. Välillä kirja on kujeellinen: Oates leikkii sanoilla ja tyylikeinoilla ja sai minut usein hymyilemään vain siitä ilosta, että joku osaa käyttää kieltä niin kovin herkullisesti. Kepeästä tunnelmasta saatettiin kuitenkin taas siirtyä hyytäviin tunnelmiin korruption, perhehelvetin tai panttivankidraaman muodossa. Oates sekoittaa keskenään rakkauskertomusta, kansantarua, ympäristörikoksia ja sukutarinaa, ja tuloksena ja runsaudessaan hämmentävä ja kiehtova keitos.

Tarinan keskipisteenä on aina Ariah, vaikka tapahtumia seurataan lukuisien eri henkilöiden kautta. Ariah on pakkomielteisyydessään ja takertuvassa rakkaudessaan välillä niin raivostuttava, että häntä tekisi mieli ravistella ja herättää hänet harhakuvitelmistaan. Kuitenkin kiinnyin Ariahiin ja toivoin hänelle hyvää: Ariah ei ole useinkaan miellyttävä, mutta kiinnostava hän epäilemättä on. Oikeassa elämässä en haluaisi olla liian lähellä Ariahin arvaamattomia ja kuumeisia tunteita, mutta lukijana olin lumoutunut hänestä.

Putous ei ole mikään arkirealistinen kertomus - siinä on unenomaisuutta ja selittämättömiä tapahtumia, kohtalo ja luonnonvoimat tuntuvat usein ohjaavan ihmisiä enemmän kuin heidän oma tahtonsa. Kuitenkin Putous tuntuu todelliselta: henkilöt ja tapahtumat tulevat lähelle ja koskettavat. Joskus tämäntyyppisissä realismia ja tarunomaisuutta sekoittavissa tarinoissa henkilöt tuntuvat jäävän vain symboleiksi ja tarinan pelinappuloiksi, mutta Putouksen henkilöhahmot tuntuivat todellisilta, vaikka heidän ympäristönsä olikin välillä painajaisten ja ilmestysten tummanpuhuva maailma.

Nautin suuresti Putoksen lukemisesta. Oatesin kieli on rönsyilevää, täynnä sivulauseita, huudahduksia, sulkeita ja kursiivia. Juonikuviot ja kertojaäänet lomittuvat ja kyseenalaistavat toisiaan. Lopputulos ei kuitenkaan ole sekava, ja Oatesin kirjoitustapa on minusta erittäin helppolukuinen kaikesta monimuotoisuudestaan huolimatta. Kirjan loppupuolella tapahtui tosin pientä herpaantumista: tiettyjä teemoja toistettiin hiukan liikaakin, eikä Ariahin lasten tarinoihin syntynyt aivan samanlaista jännitettä kuin vanhemman sukupolven kuvaukseen. Pieni tiivistäminen olisi ehkä tehnyt tästä yli 600-sivuisesta järkäleestä vielä vahvemman kokemuksen. Lopussa Oates kuitenkin nostaa tarinan vielä uudelleen lentoon, kokoaa kauniisti rönsyilevät juonenpätkät ja päättää synkän tarinansa puhdistavasti.

Oatesin Blondi oli minulle aikoinaan niin suuri lukukokemus, etten vuosikymmeneen uskaltanut lukea häneltä mitään muuta. Tänä vuonna olen lukenut Kosto: rakkaustarinan ja nyt Putouksen. Kirjat ovat keskenään melko erilaisia, mutta niitä yhdistää Oatesin kertojaääni, jonka olen nyt oppinut tuntemaan ja johon olen ihastunut. Tulen jatkossa varmasti lukemaan lisää Oatesia. Haudankaivajan tytär ainakin odottaa vuoroaan.

Joyce Carol Oates: Putous (The Falls, 2004)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava, 2006

3 kommenttia:

  1. Kiitos hienosta tekstistä! Olet tavoittanut olennaiset asiat upeasta kirjasta. Tosin itse pidin vielä enemmän Oatesin Haudankaivajan tyttärestä. Löysin Oatesin vasta noin vuosi sitten ja olen lukenut häneltä myös Kosto: rakkaustarinan. Aion kuitenkin lukea lisää, koska Oates osaa todella kirjoittaa!

    VastaaPoista
  2. Putous on kirja, jonka haluaisin lukea. Anna Elinan tavoin minäkin löysin Oatesin vasta noin vuosi sitten ja olen lukenut vain kaksi hänen kirjaansa: Haudankaivajan tyttären ja Kosto: rakkaustarinan. Edellinen vei täysin mukanaan. Nyt mietin, että olisiko Putous vai Blondi minun tämän vuoden oatesini.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Anna Elina! Minäkin aion ehdottomasti lukea lisää Oatesia, tuon Haudankaivajan tyttären varmaan seuraavaksi. Siinä on ilmeisesti jonkin verran samanlaista tematiikkaa kuin Putouksessa, mutta monet tuntuvat pitävän sitä vielä parempana.

    Katja, jos pitäisi valita Putouksen ja Blondin välillä, minä tarttuisin ehdottomasti Blondiin. Putous ja Kosto: rakkaustarina olivat erinomaisia kirjoja, mutta Blondi oli minulle jotain vielä enemmän. Luin sitä välillä aivan konkreettisesti täristen - niin suuren vaikutuksen se teki.

    VastaaPoista