perjantai 29. heinäkuuta 2011

Jean Richardson: Miiru tahtoo balettikouluun (Nostalgian jäljillä)

Susan Nostalgia-haasteen ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui tanssityttö Miirusta kertovan sarjan ensimmäinen osa, Miiru tahtoo balettikouluun. Miiru-sarja ei ollut lapsuuteni ykkössuosikki, mutta kirjat ovat kuitenkin säilyneet mielessäni: en ole muistanut niinkään tapahtumia kuin tietynlaisen tunnelman joka näihin kirjoihin ja niiden lukemiseen liittyi. Tarjosiko Miiru-kirja siis nostalgisen kirjallisen kokemuksen, jossa menneisyyden lumo ja aikuisuudeen näkökulma kohtasivat suloisesti? Ei oikeastaan. Ainakin sarjan ensimmäinen osa oli hyvin keskiverto lastenkirja, joka ei oikeastaan tarjonnut aikuislukijalle mitään ihmeellistä. Kerronta on varsin suoralinjaista tapahtumien selostamista, eivätkä henkilöhahmot ole kovinkaan moniulotteisia. Päädyinkin lukiessani eläytymisen sijaan enemmän pohtimaan sitä, mikä näissä kirjoissa on aikoinaan viehättänyt, ja mitkä tekijät yleensä ovat kirjoissa lapsenmieleeni vedonneet.


Kirjassa 11-vuotias Miiru muuttaa Lontooseen isotätinsä luokse käydäkseen balettipainotteista koulua. Lukuvuoteen kuuluu harjoituksia, esiintymisiä koulun juhlissa ja tyttöjen välistä ystävyyttä ja eripuraa. Mukaan mahtuu lastenkirjoista tuttuja pieniä kommelluksia, riitoja ja niiden selvittelyjä ja hiukan elämänopetuksia. Sivuhenkilöt ovat periaatteessa yhden luonteenpiirteen hallitsemia (on tarmokas ja kaikesta kiinnostunut Libby ja itserakas lapsitähti Selsey), eikä Miirustakaan piirretä mitään kovin syvällistä luonnekuvaa. Olen hyvin suuressa määrin henkilöhahmo-painotteinen lukija - enemmän kuin juonikeskeinen - ja kiinnostukseni lopahtaa helposti yksiulotteisten henkilöhahmojen parissa. Lapsenakaan en oikein jaksanut lukea esimerkiksi Viisikoita tai Neiti Etsiviä, koska niissä keskityttiin aina ongelmanratkaisuun ihmisten kustannuksella. Todentuntuiset ja elävät henkilöhahmot ovatkin luullakseni yksi suurimmista syistä siihen, miksi esimerkiksi Montgomery tai Rauha S. Virtanen jaksavat viehättää aikuisenakin.

Mikä Miiruissa sitten on lapsena viehättänyt? Luulen, että yksi syy on ollut balettikoulu miljöönä. Lapsena olin suuresti viehättynyt opiskelu- ja sisäoppilaitoskuvauksista. Kotiopettajattaren romaanin Lowoodin koulu luostarimaisine sääntöineen ja Susan Coolidgen Katy koulussa -kirjan sisäoppilaitos ovat piirtyneet ikuisesti muistojen kuvastooni. (Katy-kirjasta muistan erityisesti tyttöjen runonkirjoituskilpailut ja jouluisan herkkulähetyksen. Ja Rosen Redin!) Vaikka Miirun koulu ei olekaan sisäoppilaitos, eikä koulun kuvailu yhtä eloisaa, on koulumaailma vaativine tanssiopettajineen luultavasti viehättänyt minua.

Parasta kirjassa on kuitenkin baletin ja siihen liittyvien ilmiöiden kuvaus. Tanssi on selvästi Richardsonille tärkeä aihe, ja hän kuvailee lämmöllä niin pikkuballerinojen harjoituksia kuin jonotusta Covent Gardenin lipunmyyntiin. Miiru oppii, että oikeat baletin ystävät istuvat aina parvella takarivissä, toisin kuin ne jotka "käyvät täällä vain siksi, että firma maksaa liput tai koska se on hienoa". Balettia harrastavien poikien kohtaamat ennakkoluulot ja kiusaaminen ovat myös mukana kirjassa, samoin kuin ensimmäiset kokemukset esiintymisen hurmasta. Miirulle baletin erityisyys hahmottuu erityisesti koulun tähtioppilaan, Marinan kautta:

"Miirusta [...] tuntui, että ihmiset hänen ympärillään olivat aivan liian käytännöllisiä ja jalat maan pinnalla olevia. Tanssi kiehtoi häntä, koska siihen liittyi toisenlaisia tuntemuksia. Marina oli ensimmäinen hänen tapaamansa henkilö, joka näytti olevan tietoinen niistä ja eli niiden hallitsemassa maailmassa. Hän ei yrittänyt läpäistä tutkintoja tai etsiä turvallista työpaikkaa. Hän tanssi, koska tunsi siihen pakottavaa tarvetta ja Miiru näki, että koska tanssi oli Marinalle toisenlainen tapa tuntea, hänellä oli myös annettavana enemmän kuin pelkkää teknistä taituruutta."

Juuri tämä intohimoinen suhtautuminen balettiin on varmasti syy siihen, miksi kirja on säilynyt muistoissani. Olin itse lapsena innokas näytelmäkerholainen ja taiteet yleensäkin ovat aina olleet tärkeitä. Kirjaan oli siis helppo samaistua, vaikka en itse tanssia ole koskaan harrastanutkaan. Tanssitytöille tämä kirja on pikaisen googlettelen perusteella myös ollut tärkeä. Suomessa tanssijanalut tosin luultavasti lukevat nykyään muita kirjoja, koska ainakin Helsingissä ainoa kappale löytyi Pasilan kirjavarastosta.

Jean Richardson: Miiru tahtoo balettikouluun (The First Steps, 1979)
Suom. Tuula Ivakko
Otava, 1984

tiistai 26. heinäkuuta 2011

Kreetta Onkeli: Ilonen talo

Luin joitakin vuosia sitten Kreetta Onkelin Beigen, enkä pitänyt siitä ollenkaan. Kirja oli minusta nuhjuinen ja tarkoituksellisen ankea ja kaiken lisäksi tylsä. Olen kuitenkin halunnut antaa Onkelille toisen mahdollisuuden, ja syy tähän on niinkin syvällinen kuin se, että Onkeli on haastatteluissa vaikuttanut fiksulta ja miellyttävältä ihmiseltä. Kyllähän sympaattisen tyypin kirjat ansaitsevat tulla luetuiksi!

Ilonen talo tuli vastaan kirjastossa, ja päätin että nyt on Onkelin aika vakuuttaa minut. Ja vakuuttamaan hän onnistui, sillä pidin Ilosesta talosta paljon.






Ilonen talo kertoo alkoholistiperheestä lapsen näkökulmasta. On kaksi siskosta ja äiti, joka on juoppo ja jonkinlainen pikkukylän yleinen nainen. Äidin kadotessa reissuilleen tyttäriä  riepotellaan milloin isovanhemmille, milloin sijaiskoteihin. Välillä lapset saavat pärjätä keskenään miten parhaiten taitavat. Kotona ollessaan äiti välillä ryhdistäytyy, lopettaa juomisen, yrittää olla normaali vanhempi, leipoo pullaa. Mutta retkahdus tulee aina, ja silloin äiti taantuu lapseksi ja lapset joutuvat huoltajiksi. Äiti tappelee, itkee ja syyllistää - lapset pitävät huolta ja yrittävät suojella äitiä viranomaisilta, miehiltä ja itseltään.

"Äiti näyttää Birgelle narua jonka on löytänyt. Kyllä se menee liiteriin jos tämä touhu ei lopu. Silläkin on ikävä isää mutta siitä huolimatta se on laittanut meille ihanan joulun. Birgen on oltava niin kuin toisetkin tai lähdettävä lätkimään.
- Painu ulos meiän huoneesta, Birge huutaa, ja minä kävelen äidin perässä liiteriin ja toivon ettei se tappaisi itseään, sitten meillä ei olisi kumpaakaan vanhempaa. Tulemme takaisin sisälle kahdenkymmenen minuutin päästä koska ulkona on todella kylmä."


Onkeli kirjoittaa eleetöntä, toteavaa kieltä, eikä mässäile kurjuuden ykstyiskohdilla. Elämän epätasapainoisuus ei silti jää epäselväksi. Näkökulma on lapsen, jonka elämän arkea ovat äidin baarireissut, pesemättömät vaatteet ja vieraiden miesten alastomat vartalot äidin päällä. Lapselle tämä elämä on toisaalta normaalia, toisaalta mukana ovat myös häpeä, pelko ja tietoisuus toisenlaisesta elämästä jota muualla eletään. Elämästä jossa ei tarvitse yöllä herätä siihen, että äiti uhkailee itsemurhalla ja vaatii lapsiltaan viinapulloa. Äidin ja lasten välillä on kyllä rakkautta, mutta se on rakkautta ilman vastuuta ja luottamusta.

Ilonen talo ei aiheestaan huolimatta ole pohjattoman synkkä kirja. Onkeli näkee asioiden huvittavatkin puolet: esimerkiksi äidin ryöpsähtelevät puheenvuorot ovat eläviä ja aitoja:

"Kansakoulussa jouduin itse ostamaan vihkot kun kuusikymmentä sivua ainetta kirjoitin. Ovat novelleja, eivät aineita, sanoi opettaja. Aihe saattoi olla esimerkiksi Mitä tein hiihtolomalla? Minä kirjoitin vihkollisen, useimmat "laskin mäkeä" ja piste, mikä taas oli liian yksioikoista."

Onkeli osaa myös kuvata hyvin lapsen maailmaa, jossa kaikesta huolimatta löytyy ilon aiheita ja hyviä hetkiä. Lapsi tarkkailee ympäristöään, ei ymmärrä kaikkea, mutta muodostaa maailmasta oman kuvansa. Kirja on täynnä mehukkaita yksityiskohtia pikkukaupungin elämästä ja ihmisistä, varsinkin niistä laitapuolella elävistä. Kaiken kaikkiaan kirja oli paljon hauskempi ja monipuolisempi kuin olin odottanut. Eikä hauskuus tarkoita, että kirjan vakavuus mitenkään kärsisi: oikeassakin elämässä nauru ja kurjuus kulkevat usein käsi kädessä. Tai ainakin seuraavat toisiaan.

Kreetta Onkeli: Ilonen talo. Muistojeni Sisä-Suomi
WSOY , 1996

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Kirjastot antoivat meille valtaa

Eilen matkustin Hämeenlinnaan ja takaisin katsomaan yhtyettä, joka on minulle kenties se Maailman Paras Bändi. Manic Street Preachers on kulkenut mukanani yli kymmenen vuotta, ja bändiin liittyy niin paljon tunteita, kokemuksia ja muistoja että se on jo kauan sitten noussut jonnekin musiikin yläpuolelle. Itse asiassa Manicsit tuskin pelkällä musiikillaan edes ansaitsisivat minulta tuota parhaan bändin titteliä, mutta jotkut yhtyeet kerta kaikkiaan ovat paljon muutakin kuin pelkkä musiikkinsa. Eilen Wanaja-festareilla muistin taas, miksi Manicsien kohdalla on juuri niin. Tanssin hämärtyvässä, kauniissa kesäillassa, nuorruin kymmenen vuotta, lauloin satojen muiden ihmisten kanssa Everlastingia ja A Design For Lifea, ihoni nousi kananlihalle ja sydämeni pakahtui kaiken kauneudesta.

Manic Street Preachers on aina ollut tunnettu kantaaottavista sanoituksistaan: suurimmat hitit käsittelevät muun muassa Espanjan sisällissotaa, työväenluokan identiteettiä ja kulutusyhteiskunnan merkityksettömyyttä. Toinen asia, jonka ainakin fanit ovat aina yhdistäneet bändiin on sen vahva yhteys kirjallisuuteen. Levyjen kansilehdissä on lainauksia kirjailijoilta ja ennen kaikkea yhtye on aina innostanut fanejaan lukemaan. Jokainen bändiin vähänkin enemmän perehtynyt osaa luetella, keitä kirjailijoita kuuluu kliseisen MSP-fanin lukemistoon: George Orwell, Sylvia Plath, Primo Levi, Albert Camus, Philip Larkin, Yukio Mishima, J.D Salinger. Tunnustan itsekin tutustuneeni Sylvia Plathiin juuri Manicsien takia.

Manicsit ovat minulle esimerkki siitä, ettei taide tai populaarikulttuuri merkitse pakoa todellisuudesta. Taide koskettaa juuri siksi, että se on yhteydessä elämään. Taide auttaa näkemään asioita, herättää ajatuksia, tarjoaa yhteisöllisyyden kokemuksia. Toisaalta taide on myös elämää suurempaa: se kohottaa arjen yläpuolelle ja tarjoaa elämyksiä joita ei muista lähteistä saa. Taide - erityisesti musiikki ja kirjat - ovat auttaneet minut monen vaikean hetken yli ja pitäneet kasassa kun elämä tuntuu pettävän.

Varhain lauantai-aamuna linja-autossa matkalla kotiin avasimme jonkun istuimelle jättäneen sanomalehden ja luimme Norjan tapahtumista. Olo oli epätodellinen. Tuntui kuin olisi pudonnut takaisin todellisuuteen. Mutta onko maailman pahuus todellisempaa kuin hyvyys tai kauneus? Ihminen kykenee käsittämättömään julmuuteen mutta yhtä lailla ihmisellä on kyky tehdä hyvää ja luoda ympärilleen kauneutta. Pahojen asioiden tapahtuessa arki saattaa tuntua merkityksettömältä ja taide triviaalilta. Kuitenkin juuri arki ja siihen kuuluvat asiat - myös taide ja viihde - kannattelevat ja auttavat selviytymään järkytyksestä ja surusta.

                                                         ***

Manic Street Preachers, A Design For Life ja yksi maailman hienoimmista sanoituksista. Libraries gave us power. Then work came and made us free.

torstai 21. heinäkuuta 2011

Nostalgian jäljillä -haaste

Susan Järjellä ja tunteella -blogissa on käynnissä ihastuttava haaste:

"Valitse vähintään kolme sellaista kirjaa, jotka ovat aikanaan tehneet sinuun niin vahvan vaikutuksen, että edelleenkin muistelet kirjoja kaihoten ja saatat jopa nimetä ne lempikirjoja kysyttäessä. 

Kirjojen lukemisesta täytyy olla vähintään viisi vuotta aikaa, mielellään toki enemmänkin. Mutta koska blogini lukijakunta on iältään uskoakseni kaikkea noin 20-60 vuoden väliltä, ei tuo raja voi siksi olla esimerkiksi 10 vuotta, vaikka sitä alunperin ajattelinkin.

Lukuaikaa on vuoden loppuun asti."



Minusta tämän haasteen idea on mitä mainioin, ja tiesin heti että haluan osallistua tähän. Haastekirjoja ei kuitenkaan ollut ihan helppo keksiä, koska olen aina ollut erittäin ahkera uudelleenlukija. Lapsena luin suosikkikirjojani niin usein, että olisin varmaan osannut siteerata niistä pitkiä pätkiä ulkoa. Aikuisenakin uskon, että erinomainen kirja kannattaa lukea ainakin yhden kerran uudelleen: tekstistä löytyy toisella lukukerralla uusia ulottuvuuksia, ja kirja myös painuu paljon syvemmälle tietoisuuteen, kun sen lukee toistamiseen. Joskus toki käy niin, että kirja ei ollutkaan ihan niin loistava kuin oli muistanut, tai se ei jostain muusta syystä iske entisellä tavalla. Mutta ei sekään ole minusta kauhea vahinko: eipähän tarvitse hehkuttaa maailman parhaaksi kirjaa, joka ei sellainen ollutkaan.


Eri mielentiloissa myös kaipaa erilaista lukemista. Aina ei jaksa lukea klassikoita  tai korkeakirjallisuutta vaan haluaa tarttua viihdyttävään lukuromaaniin. Samoin tietyissä tilanteissa haluaa lukea jotain tuttua ja turvallista, jonka parissa takuuvarmasti viihtyy. Esimerkiksi sairastaessa aivot eivät pysty käsittelemään mitään kovin vaikeatajuista, eikä mihinkään kovin synkkäänkään kirjaan tee mieli tarttua. Vanhat tyttökirjat sen sijaan ovat täydellistä sairasvuode-luettavaa: lohdullisia ja lämminhenkisiä.


Tiedän, että joidenkin mielestä vanhojen kirjatuttavuuksien kertaaminen on kummallista - maailmassa on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa, joten miksi tuhlata aikaa lukemalla jo luettuja kirjoja. Ymmärrän kyllä tämänkin näkökulman, mutta itse saan niin paljon iloa vanhoista kirjaystävistäni, etten voisi kuvitellakaan luopuvani tästä tavasta. En toki lue kaikkia hyvinä pitämiäni kirjoja uudelleen, mutta parhaimmat kirjat haluan useimmiten lukea toisen kerran. Joskus kirja tosin saattaa olla hyvyydestään huolimatta esimerkiksi aiheeltaan niin rankka, ettei sen pariin halua palata. Joskus myös tuntuu siltä, että kirjan muistaa yhdelläkin lukukerralla niin hyvin, ettei sitä ole tarvetta lukea uudelleen.



Mutta takaisin haastekirjoihin. Ei ollut aivan helppo keksiä kirjoja, jotka täyttäisivät haasteen vaatimukset, koska useat nostalgiakirjat olen  jo ehtinyt vuosien varrella lukea uudelleen. Vähitellen varsinkin lapsuudesta ja nuoruudesta alkoi kuitenkin nousta mieleen kirjoja, joita olen aikoinaan rakastanut, mutta joihin en ole myöhemmin palannut.

F.H. Burnettin Salainen puutarha oli lapsena ärsyttävä ja kiehtova kirja. Muistan ärsyyntyneeni ainakin siitä, että kirjan loppupuolella päähenkilötyttö jäi jotenkin täysin serkkupoikansa (oliko kyseessä sekku?) varjoon. Toisaalta puutarhakuvaukset ovat tehneet niin suuren vaikutuksen, että varsinkin keväisin saatan ajatella maiseman olevan kuin Salaisesta puutarhasta, vaikka en kirjasta ja luontokuvauksista hirveästi muistakaan.

Jean Richardson: Miiru tahtoo balettikouluun, Miiru tanssii, Miiru vastaa haasteeseen. En ole koskaan ollut mikään tanssija, mutta olen aina ihaillut tanssia ja tanssijoita. Se varmaan näissäkin kirjoissa on viehättänyt - tanssimaailman kuvaus. En muista, olivatko nämä mitenkään erityisen hyviä kirjoja, mutta muistan kyllä pitäneeni näistä paljon. Ainkin ensimmäisen osan voisi nyt lukea uudestaan.

S.E. Hintonin Me kolme ja jengi piti lukea ja arvostella yläasteen äidinkielen tunnilla. Rakastin tätä kirjaa, mutta en edes silloin aikoinaan lukenut tätä koskaan uudestaan. Taisi mennä siihen "liian rankka uudelleen luettavaksi" -kategoriaan: muistan nimittäin itkeneeni hillittömästi lukiessani.

John Steinbeck: Helmi. Toinen yläasteen lukukokemus. Pidin kirjasta mutta myös vihasin sitä sen julmuuden takia. En kyllä muista, miten tarina tarkalleen ottaen meni, mutta nyt voisi senkin palauttaa mieleen.

Hiukan tuoreempi nostalgiakirja voisi olla Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides. Lukemisesta on muistaakseni kahdeksan vuotta, ja kirja on jäänyt kiehtomaan mieltä. Muistan ainakin sen, että kirjan siskokset olivat paljon mielenkiintoisempia ja selittämättömämpiä kuin elokuvaversion vähän liian kauniit unelmoijat.

Luetteko te suosikkejanne useita kertoja vai tutustutteko mieluummin aina uusiin kirjallisiin tuttavuuksiin?

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Joyce Carol Oates: Putous

"Ariah nosti likaisen pyyhkeen ja ripusti sen telineeseen. Hän mietti, näkisikö Gilbert Erskineä enää koskaan.
Haamunainen häälyi peilissä, mutta hän vältti sen säälittävää katsetta. Hän mietti, oliko kenties kuvitellut kaiken: kihlauksen ("Minun elämäni on muuttunut. Pelastettu! Kiitos, Jumala!"), vihkiäiset isän omassa kirkossa  ja pyhät avioliittovalat. Ariahin lempielokuva oli Walt Disneyn Fantasia, hän oli nähnyt sen monta kertaa, eikä Fantasian kuvitelmista ollut kovin iso askel avioliittoon.
Jos sattuu olemaan pastori ja rouva Thaddeus Littrellin vanhapiikatytär New Yorkin Troysta. Haaveksija!"



Vastavihitty Ariah Erskine herää pahasti epäonnistuneen hääyönsä jälkeen häpeäntunteeseen,  joka vain syvenee kun Ariah huomaa, että tuore aviomies on lähtenyt ja jättänyt hänet yksin hotellihuoneeseen. Pian käy selväksi, ettei mies ole jättänyt ainoastaan Ariahia vaan koko elämänsä - tehnyt itsemurhan heittäytymällä Niagaran putouksiin. Ariah on kaivannut ja odottanut rakkautta, mutta ei ole sitä lyhyeksi jääneestä avioliitostaan löytänyt. Häpeä ja hylätyksi tulemisen pelko määrittävät Ariahin elämää tästä eteenpäin. Ariah uskoo olevansa kirottu; hän on varma että rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset tulevat loppujen lopuksi aina pettämään ja hylkäämään hänet.

Oatesin Putous on hurja matka rakkauden, pelon ja pakkomielteiden maailmaan. Kirjan alku on kuin romantiikan ajan maalaus: täynnä sumua ja usvaa, yksinäisiä vaeltajia ja tragedian tunnetta. Alun ahdistavien tunnelmien jälkeen Oates kuitenkin yllättää lukijan ja tarjoilee valloittavan ja ylenpalttisen romanttisen näytöksen rakkauden voimasta. Välillä kirja on kujeellinen: Oates leikkii sanoilla ja tyylikeinoilla ja sai minut usein hymyilemään vain siitä ilosta, että joku osaa käyttää kieltä niin kovin herkullisesti. Kepeästä tunnelmasta saatettiin kuitenkin taas siirtyä hyytäviin tunnelmiin korruption, perhehelvetin tai panttivankidraaman muodossa. Oates sekoittaa keskenään rakkauskertomusta, kansantarua, ympäristörikoksia ja sukutarinaa, ja tuloksena ja runsaudessaan hämmentävä ja kiehtova keitos.

Tarinan keskipisteenä on aina Ariah, vaikka tapahtumia seurataan lukuisien eri henkilöiden kautta. Ariah on pakkomielteisyydessään ja takertuvassa rakkaudessaan välillä niin raivostuttava, että häntä tekisi mieli ravistella ja herättää hänet harhakuvitelmistaan. Kuitenkin kiinnyin Ariahiin ja toivoin hänelle hyvää: Ariah ei ole useinkaan miellyttävä, mutta kiinnostava hän epäilemättä on. Oikeassa elämässä en haluaisi olla liian lähellä Ariahin arvaamattomia ja kuumeisia tunteita, mutta lukijana olin lumoutunut hänestä.

Putous ei ole mikään arkirealistinen kertomus - siinä on unenomaisuutta ja selittämättömiä tapahtumia, kohtalo ja luonnonvoimat tuntuvat usein ohjaavan ihmisiä enemmän kuin heidän oma tahtonsa. Kuitenkin Putous tuntuu todelliselta: henkilöt ja tapahtumat tulevat lähelle ja koskettavat. Joskus tämäntyyppisissä realismia ja tarunomaisuutta sekoittavissa tarinoissa henkilöt tuntuvat jäävän vain symboleiksi ja tarinan pelinappuloiksi, mutta Putouksen henkilöhahmot tuntuivat todellisilta, vaikka heidän ympäristönsä olikin välillä painajaisten ja ilmestysten tummanpuhuva maailma.

Nautin suuresti Putoksen lukemisesta. Oatesin kieli on rönsyilevää, täynnä sivulauseita, huudahduksia, sulkeita ja kursiivia. Juonikuviot ja kertojaäänet lomittuvat ja kyseenalaistavat toisiaan. Lopputulos ei kuitenkaan ole sekava, ja Oatesin kirjoitustapa on minusta erittäin helppolukuinen kaikesta monimuotoisuudestaan huolimatta. Kirjan loppupuolella tapahtui tosin pientä herpaantumista: tiettyjä teemoja toistettiin hiukan liikaakin, eikä Ariahin lasten tarinoihin syntynyt aivan samanlaista jännitettä kuin vanhemman sukupolven kuvaukseen. Pieni tiivistäminen olisi ehkä tehnyt tästä yli 600-sivuisesta järkäleestä vielä vahvemman kokemuksen. Lopussa Oates kuitenkin nostaa tarinan vielä uudelleen lentoon, kokoaa kauniisti rönsyilevät juonenpätkät ja päättää synkän tarinansa puhdistavasti.

Oatesin Blondi oli minulle aikoinaan niin suuri lukukokemus, etten vuosikymmeneen uskaltanut lukea häneltä mitään muuta. Tänä vuonna olen lukenut Kosto: rakkaustarinan ja nyt Putouksen. Kirjat ovat keskenään melko erilaisia, mutta niitä yhdistää Oatesin kertojaääni, jonka olen nyt oppinut tuntemaan ja johon olen ihastunut. Tulen jatkossa varmasti lukemaan lisää Oatesia. Haudankaivajan tytär ainakin odottaa vuoroaan.

Joyce Carol Oates: Putous (The Falls, 2004)
Suom. Kaijamari Sivill
Otava, 2006

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Astrid Lindgren: Saariston lapset

Jos pitäisi nimetä maailman paras kesäkirja, olisi Saariston lapset aika vahva ehdokas. Kirja on tulvillaan kesää: merta, aurinkoa, kesäsateita, lämpimiä rantakallioita, ulkona syötyjä aterioita - ja ampiaisia. Lukiessa voi tuntea, miltä suolainen merivesi tuoksuu, kuinka kukkien tuoksu täyttää ilman kuumana kesäpäivänä ja miltä tuntuu nukahtaa kylmänä kesäyönä sateen ropistessa kattoon.

Löysin Saarison lapset varsinaisesti vasta aikuisena, toisin kuin muut Lindgren-suosikkini. Olin kyllä lukenut kirjan lapsenakin kerran tai pari, mutta siitä ei koskaan tullut samanlaista suosikkia kuin vaikkapa Marikista tai Ronjasta. Joskus parikymppisenä ostin Saariston lapset jostakin alennusmyynnistä, ja silloin kirjan kesämaailma lumosi minut täysin. Tässä kirjassa minulle rakkainta eivät olekaan henkilöt tai tarina vaan ennen kaikkea miljöö, Saltkråkanin saari ja Nikkarilan kesämökki. "Jos minulla olisi aamuruskon siivet, rakentaisin majani kauaksi meren äärelle", haaveillaan kirjassa, ja tuohon haaveeseen minun on äärettömän helppo samaistua.

                         Melkersonin perhe näkee Nikkarilan ensimmäistä kertaa Kuva täältä.

  
Henkilöistä koskettavin on herkkä, eläinrakas Pelle. Kohtaus, jossa koko ikänsä lemmikistä haaveillut Pelle saa kaniiniin käy joka kerta suoraan sydämeen.

"Pelle piteli kaniinia. Hän sulki silmänsä ja tunsi miten sileä se oli, niin ihanan pehmeä ja sileä! Ja sitten teki äkkiä melkein kipeää, kun hän tajusi miten suunnattoman onnellinen hän oli. Tämä oli autuainta mitä ihmiselle voi tapahtua, ja nyt se oli tapahtunut hänelle.
- Juupa juu, siitä tulee kyllä hyvä paisti, kun se kasvaa suureksi, sanoi Rulle tyytyväisenä.
Pellen nenä tuli valkoiseksi.
- Siitä ei tule koskaan paistia, ei koskaan, hän sanoi kiivaasti.
- Mitä varten sinä sitten pidät sitä? kysyi Rulle.
Pelle painoi kaniinin rintaansa vasten.
- Omanani! Pidän sitä vain omanani!"

Lindgren on mestari kuvaamaan lapsen elämää ja sisäistä maailmaa. Sitä kuinka suuria tunteet ovat - kuinka pienet asiat voivat valaista koko maailman, ja kuinka murskaavilta pettymykset tuntuvat. Lindgrenin lapset ovat aitoja ihmisiä vikoineen ja puutteineen: hän ei sorru lapsuuden ihannointiin tai yksinkertaistamiseen. Siksi myös aikuislukija löytää kirjoista uusia kerroksia, ja siksi niiden lumovoima ei katoa.

Lindgrenin kirjoista puhuttaessa on pakko mainita myös Ilon Wiklandin kuvitukset. Useimmat Lindgrenin kirjathan on sovitettu elokuviksi tai TV-sarjoiksi, mutta ainakin itselläni se miltä hankilöhahmot näyttävät on muotoutunut Wiklandin kuvitusten, ei näyttelijöiden mukaan. Wiklandin piirrokset ovat samaan aikaan realistisia ja sadunomaisia, ja vaikka hänen tyylinsä on aina tunnistettavaa, hän luo kuitenkin jokaiseen kirjaan omanlaisensa maailman. Saariston lapsissa piirrosjälki on suurpiirteistä ja luonnosmaista: siinä on samaa huolettomuutta ja vapautta kuin kesässä itsessään.

Astrid Lindgren: Saariston lapset (Vi på Saltkråkan, 1965)
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus Ilon Wikland
WSOY, 2000

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Alice Munro: Liian paljon onnea




En varmastikaan olen ainoa joka kokee novellit jotenkin vaikeiksi luettaviksi. Romaanimuotoon tottuneena tuntuu aina vähän kummalliselta, että kertomus loppuu juuri kun on alkanut päästä tekstiin sisälle. Eikä henkilöhahmoihinkaan ole aikaa kiintyä samalla tavalla kuin pidemmässä tekstissä.

Onkin aina ilahduttavaa löytää novellikokoelma, joka tempaa mukaansa kuin romaani konsanaan. Suosikkini viime vuosina lukemistani novellisteista on ehdottomasti Jhumpa Lahiri, jonka novelleihin ihastuin vähintään yhtä paljon kuin romaaniinsa Kaima. Lahirin innoittamana päätin antaa novelleille mahdollisuuden useamminkin. Liian paljon onnea pääsi siis lukulistalle, ja kyllä Munrokin onnistui vakuuttamaan tämän novelliepäilijän.

Munro kirjoittaa hyvin hienovararaisesti ja pienieleisesti, vaikka aiheet tässä kokoelmassa ovat aika rankkoja: murhia, väkivaltaa, hyväksikäyttöä. Teksti on välillä vähäeleisyydessään jopa kylmäävän tuntuista, mutta ei missään nimessä tunteetonta. Munroe ei leikittele tai taituroi kielellä vaan kirjoittaa kirkkaasti ja terävästi. Usein halusin novellin lopussa palata tiettyihin kohtiin tarkastamaan, miten joku asia olikaan ilmaistu, ja kuinka merkitykset avautuivat uudella tavalla.

Moni on pitänyt kokoelman päättävää niminovellia heikoimpana, eikä se minustakaan ollut yhtä mielenkiintoinen ja intensiivinen kuin muut tekstit. Moni muu novelli jäi kyllä vaivaamaan mieltä pitkään lukemisen jälkeen. Lasten leikkiä sai minut miettimään, kuinka paljon lasten ennakkoluulot ja julmuus loppujen lopuksi poikkeavat aikuisten ennakkoluuloista. Kuinka meidän tulisi elää taas herätti kysymyksen siitä, mitkä omat ajattelemattomat tekoni ovat jääneet itseltäni huomaamatta tai tajuamatta. Kaiken kaikkiaan novellit herättivät paljon ajatuksia tekstin yli, asioista joista ei teksteissä suoraan puhuttu. Novellit puhuvat hienosti arjen luiskahduksista, pienistä sattumuksista, joiden vaikutukset ovat suurempia kuin alunperin arvaisikaan. Kaiken kaikkiaan herättelevää, mielen sisälle tunkevaa kirjallisuutta. Vaikutuin.

Alice Munro: Liian paljon onnea (Too Much Happiness, 2009)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi, 2010

sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

Lukupiiri-blogissa käsitellään tässä kuussa Rauha S. Virtasen nuortenkirjaa Ruusunen. Ja hyvä että käsitellään, koska muuten en ehkä olisi tullut lukeneeksi uudelleen tätä kirjaa. Olen siis lukenut Ruususen joskus yläaste-ikäisenä, mutta vain kerran - monet muut Virtaset olen lukenut useasti uudelleen, erityisesti Selja-sarjan ja Linnun pulpetissa. Muistikuvani on, etten pitänyt Ruususesta, koska se oli "tylsä". Nyt kun luin kirjan uudelleen, epäilen että syy on ollut toinen, koska ei tämä kirja tuntunut sen tylsemmältä kuin Virtasen muutkaan teokset. Luulenkin, että kirjan aihe on ahdistanut minua sen verran, että on syntynyt jonkinlainen torjuntareaktio, ja olen siksi tuominnut kirjan tylsäksi.

Ruusunen kertoo abiturientti Niinan ja kolmikymppisen kirjailijan, Antti Rannikon suhteesta. Niina on haaveissa elävä runotyttö, joka kirjoittaa esikoisromaaniaan. Kirjailijat edustavat hänelle jotakin korkeampaa kuin "tavalliset ihmiset", ja kun Rannikko perheineen muuttaa naapuritaloon, Niina vajoaa nopeasti haltioituneeseen idolinpalvontaan. Rannikkoa puolestaan tuntuu imartelevan nuoren, kauniin tytön ihailu. Suhde alkaa keskusteluina taiteesta, kirjoittamisesta ja kauneudesta, mutta kehittyy vähitellen intiimimpään suuntaan.

Näin aikuisiällä luettuna Ruusunen ei enää ahdistanut, mutta voin kyllä hyvin ymmärtää, miten se on nuorempana vaivannut mieltä. Nyt olin enemmänkin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka avoimesti ja aidosti Virtanen on arkaa aihettaan käsitellyt. Rannikosta piirtyy varsin uskottava kuva ihailusta elävänä kirjailijana, ja myös Niinan ihastuminen on kuvattu todentuntuisesti. Sitä, millaiset jäljet suhde kumpaankin osapuoleen jättää, ei sanota aivan suoraan, vaan lukijan tulkinnoille jätetään tilaa.

Mielenkiintoinen henkilö kirjassa on Niinan pikkusisko Tuire, joka seuraa suhdetta sivustakatsojana ja elää samalla oman murrosikänsä pahinta aikaa. Muistelen, että myös Tuiren hahmo on ensimmäisellä lukukerralla ollut jotenkin ahdistava: Tuiren epävarmuus, yksinäisyys ja miellyttämisenhalu on erittäin hyvin kuvattu, ja koska olen aikoinaan itse elänyt aika lailla samaa elämänvaihetta, on aihe varmaan tullut hiukan liiankin lähelle. Tuire ei kuitenkaan ole täynnä pelkkää angstia, vaan hänen näkökulmansa tuo usein esiin Niinan ja Antin tunnekuohujen huvittavat piirteet:

"Niina oli hetken vaiti, ja kun hän sitten puhui, ääni oli ujo ja hengästynyt:
 - Kiitos, mutta minä en haluaisi vaivata...eivät ne ole minkään arvoisia, ja tiedänhän minä, että sinulla on töitä.
Olipa Niinan suloisen näköinen, kun hän kohotti katseensa mieheen kuin jossakin elokuvan kohtauksessa. Tarvitsiko hänen olla juuri noin hurmaantunut. Mies sanoi nopeasti ja innokkaasti:
- Tuo vain. Mitä vaivaa siitä nyt olisi.
- Minä en tosiaan haluaisi vaivata sinua, sanoi Niina.
- Ei siitä ole vaivaa.
Olipa välkkyä keskustelua. Tuire oli pärskähtää ääneen."

Oman viehätyksensä kirjaan tuo ajankuva: puhutaan teinikunnista ja hipoista, käydään elokuvissa katsomassa Truffaut'n Fahrenheitia ja tupakoidaan sisätiloissa. Myös Virtasen nuorisokieli on sympaattisella tavalla hiukan vanhentunutta.

Jälleenkohtaaminen Ruususen kanssa oli siis positiivinen kokemus. Ymmärrän, miksi tämä kirja on niin omassa mielessäni kuin yleisessä tunnettavuudessa jäänyt esimerkiksi Seljan tyttöjen varjoon, mutta toivoisin silti ettei Ruusunen aivan unholaan jäisi tuleviltakaan teinisukupolvilta.

Rauha S. Virtanen: Ruusunen
WSOY, 1968 

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Kathryn Stockett: Piiat

"Ensimmäisenä päivänä valkoisen rouvan talossa söin kinkkuvoileipäni keittiössä ja panin lautaseni omalle paikalleni kaapissa. Kun sen penska nappasi käsilaukkuni ja piilotti sen uuniin, en läimäyttänyt sitä pyllylle.
Mutta kun valkoinen rouva sanoi: "Nyt minä tahdon että peset ensin käsin kaikki vaatteet, ja sitten panet ne pesukoneeseen", minä sanoin: "Miksi mun täytyy pestä käsin, kun pesukone hoitaa homman? Sehän on ihan kamalaa ajanhukkaa!"
Valkoinen rouva hymyili minulle, ja viiden minuutin päästä olin jo kadulla."

60-luvun alku, Jackson, Mississippi. Kolme naista. Aibileen, joka rakastaa hoitamiaan valkoisia lapsia, mutta on menettänyt oman poikansa onnettomuudessa. Pahasuinen Minny, jolla on vaikeuksia pitää kiinni työpaikoistaan. Parikymppinen valkoinen Skeeter, joka haaveilee kirjailijan urasta ja havahtuu vähitellen huomaamaan rotuerottelun todellisuuden. Etsiessään omaperäistä aihetta, joka potkaisisi kirjailijanuran vauhtiin, Skeeter saa omasta mielestään loistoidean: hän kirjoittaisi mustien kokemuksista valkoisten palvelijoina. Ei kuitenkaan ole helppoa saada palvelijoita jakamaan tarinoitaan. Yhteisössä, jossa mustat palvelijat käyttävät eri vessoja kuin valkoinen isäntäväki, on liian paljon kieltoja, lakeja, näkymättömiä rajoja ja pelkoja, jotka estävät mustia puhumasta.

Piiat on viihdettä hyvässä mielessä. Tarina on koukuttava: henkilöiden tarinoista ja kirjaprojektin kohtalosta kiinnostuu niin että haluaa lukea aina vielä yhden luvun. Stockett onnistuu minusta myös hyvin kuljettamaan tarinansa loppuun saakka, sortumatta liialliseen tunteellisuuteen tai liian vauhdikkaisiin juonenkäänteisiin, jotka usein vaivaavat kevyempää kirjallisuutta. Huumori on monin paikoin herkullista: erityisesti pidin Minnyn suhteesta emäntäänsä Celiaan, joka on entinen white trash -pimu, nykyinen vetyperoksidi-rouva, jota muut kaupungin naiset syvästi halveksivat.

Joitakin viihteen huonojakin puolia Piioissa on. Henkilöhahmot eivät ole kauhean moniulotteisia: erityisesti Skeeterin valkoiset naisystävät ovat tylyydessään kovin karikatyyrisiä hahmoja. Myös Skeeterin rakkauselämän kuvaus lipsahtaa vähän liikaa chick lit -osastolla ja on minusta kirjan turhinta antia.

Noista pienistä puutteista huolimatta pidin Piioista varsin paljon. Se oli mukaansatempaava, ja huomasin ajattelevani kirjaa monta päivää lukemisen jälkeen: varma merkki siitä että kirjassa on ollut sitä jotakin. Epäilemättä Piikoja olisi helppo kritisoida: valkoinen kirjailija kirjoittamassa mustien äänellä ja rotukysymyksen käsitteleminen kepeällä otteella ovat varmasti herättäneet paljonkin keskustelua ainakin Yhdysvalloissa. Itse en näe mitään pahaa siinä, että viihteessa käsitellään vakavia ja isoja asioita. Ainakin itse luen mieluummin kevyemmässäkin kirjallisuudessa tarinoita, jotka edes yrittävät sanoa jotakin maailmasta, eivätkä ole pelkkää höttöä.

Kathryn Stockett: Piiat (The Help, 2009) 
Suom. Laura Beck
WSOY, 2010 

torstai 7. heinäkuuta 2011

Alku

Ytimekkäät aloitukset eivät ole vahvuuteni. Menen siis siitä, missä aita on matalin. Teen listan.

Kirjablogeja on viime päivinä kiertänyt haaste, jossa listataan kymmenen suosikkikirjaa. Olen aina pitänyt listojen laatimisesta (ja lukemisesta), joten ilman haastettakin aion nyt listata kymmenen itselleni tärkeää kirjaa. Satunnaisessa järjestyksessä, liikoja ajattelematta.

Michael Cunningham: Tunnit
Daphne du Maurier: Rebekka
John Galsworthy: Forsytein taru
E.M. Forster: Talo jalavan varjossa
L.M. Montgomery: Runotyttö-sarja
Margaret Atwood: Kissansilmä
John Irving: Garpin maailma
Anni Swan: Pikkupappilassa
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa


Ainakin näistä kirjoista aion siis jatkossa kirjoittaa. Kirjoista, joita rakastan. Kirjoista, joihin petyin. Kirjoista, jotka luin viimeksi. Lukemisesta ja kirjallisuudesta yleensä. Tervetuloa mukaan.