lauantai 31. joulukuuta 2011

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haaste

Vuoden viimeiseen päivään sopii erinomaisesti Susan vuosikatsaus-haaste.

Haasteen ideahan on seuraava: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Mikäli sinulla ei ole omaa blogia, voit vastata tämän postauksen kommenteissakin. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen. Yksi ja sama kirja voi luonnollisesti olla vastauksena useammassakin kohdassa.

Eli ei muuta kuin vastailemaan!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Colm Tóibínin Brooklynin. Ihana, tunnelmallinen kirja.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Mara Leen Ladiesia.


 3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Nathanael Westin Miss Lonelyhearts olisi saattanut jäädä kesken, jos se olisi ollut pidempi.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä? Ainakin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina. Osaksi sisällön, osaksi tekstin hienouden vuoksi.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? Varmaan Lionel Shriverin Syntymäpäivän jälkeen -kirjaa.


6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Olisi ollut mukavaa jos useampi olisi lukenut Proustia.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Deborah Moggachin Tulppaanikuumeesta odotin lukuelämystä, mutta kirja ei kolahtanut ollenkaan.

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi? Carol Shieldsin Pikkuseikkoja.


9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Sarah Watersin Vieras kartanossa.


10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. (Luettu ennen blogiaikaa.)

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty? Sarah Watersin Yövartiosta. (Luettu ennen blogiaikaa.)

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? Tóibínin Brooklynin.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? En odottanut juuri mitään Elizabeth Gilbertin Eat Pray Lovelta, mutta se olikin todella nautinnollinen kokemus.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Maxista. (Luettu ennen blogiaikaa.)


15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Evelyn Waugh'n Mennyttä maailmaa.

torstai 29. joulukuuta 2011

Katja Kaukonen: Odelma

"Odelma mietti marraskuun hämärää. Se ei laskeutunut arasti kuten lokakuussa, ei ripottautunut kuten syyskuussa, ei tihentynyt ja kuultanut kuten elokuussa. Marraspimeä heittäytyi päälle rajuna ja raakana. Odelma antaisi sen tulla, hän olisi sen alla suojassa."


 Katja Kaukosen Odelma on runollinen ja arvoituksellinen kertomus naisesta, joka herää joen rannalta, kiskoo itsensä irti ahnaasti kiinni pitävästä maasta ja lähtee etsimään tuttua taloa. Odelma asettuu asumaan autioituneeseen taloon, jossa ruoka ilmestyy aamuisin pöydälle, takkapuut syttyvät sormien hipaisusta ja märät pyykit kastelevat joskus Odelman jalat verellä. Kyläläiset välttelevät taloa - sen läheisyyteen uskaltautuvat vain kettu, pikkutyttö ja kivenlohkareista koottu mies.

Mistä Odelma kertoo? Kuka on Odelma ja mikä on hänen tarinansa? Kirja jätti jälkeensä paljon kysymyksiä, mutta myös joitakin vastauksia. Tai vastauksen aavistuksia ja arvauksia. Se, mitä kirjassa loppujen lopuksi tapahtuu, ei kenties ole lainkaan oleellista. Kirja herättää vahvoja mielikuvia, hämmentää ja mietityttää. Se riittää - vastauksia ei tarvita.

Pidin kirjan mystisestä tunnelmasta. Nautin myös Kaukosen kielestä, joka on äärimmäisen kaunista ja kekseliästä. Luonnonilmiöt ja taruolennot saavat toistensa piirteitä ja sekoittuvat keskenään: savinaiset ruokkivat maata, savu kyräilee ja valonsäteet uupuvat. Odelma oli minulle hyvin visuaalinen lukukokemus: näin tapahtumat koko ajan kuvina mielessäni.

Kuitenkaan en lumoutunut Odelmasta kuten moni muu lukija. Luin kirjan mielelläni, välillä nautiskellen kielestä ja mielikuvista, mutta välillä myös hiukan pitkästyneenä. En kiinnittynyt tarinaan, eikä se herättänyt minussa suurempia tunteita. Kirjan tapahtumat ja henkilöhahmot ovat enemmän vertauskuvia kuin todellisuutta - ehkä sen takia en saanut niihin tarttumapintaa. Ihailin kyllä kirjaa, mutta hiukan etäisesti ja kylmästi.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin marjis, Katja, Joana, Morre, Anki ja Amma, jonka blogista voitin kirjan - kiitos.

Katja Kaukonen: Odelma
Wsoy, 2011

tiistai 27. joulukuuta 2011

Carol Shields: Pikkuseikkoja

"Kutsujen järjestäminen on järjetöntä mutta välttämätöntä touhua. [...] Jos ei nyt puhuta sellaisista juhlista, joiden on tarkoitus olla pelkästään elegantteja ja joita pidetään vain niiden itsensä vuoksi, niin kyllähän se on mukaansa tempaavaa ellei suorastaan raamatullista, että suuri joukko ihmisiä kootaan saman katon alle tiettynä kellonaikana ja hukutetaan ruokaan ja juomaan. Melkein kuin jonkinlainen riitti. Ja se tuottaa myös katharsiksen silloin, kun se todella toimii. Ja miksi ei toimisi?"



En tiedä miten Carol Shields sen tekee. Kirjoittaa pienistä, arkisista asioista ja tavallisista ihmisistä niin täydellisen hienosti ja tarkkanäköisesti, että lukija uppoutuu tekstiin ja unohtaa kaiken muun. Shieldsin kirjoissa harvemmin tapahtuu kovinkaan paljon, ja juonta niissä on vain nimeksi, mutta en ole koskaan pitkästynyt Shieldsin parissa, vaan olen seurannut hänen epätarinoitaan jännittyneenäja ihastuneena.

Esikoisteos, vasta tänä vuonna suomennettu Pikkuseikkoja, on taattua Shieldsiä. Se kertoo yhdestä vuodesta kanadalaisen Gillin perheen elämässä nähtynä perheen äidin, Judithin silmin. Judithin elämässä on periaatteessa kaikki kunnossa: vakaa avioliitto, kaksi lasta ja suhteellisen menestyksekäs ura elämänkertojen kirjoittajana. Kuitenkin Judithia vaivaa epämääräinen tyytymättömyys. Lapset ja aviomies tuntuvat välillä etäisiltä, ja kaikilla on omat salaisuutensa -  myös Judithilla itsellään. Judith kokeilee uralaajennusta elämänkerroista romaanien pariin, mutta perääntyy hankkeesta paniikinomaisesti. Myös ystävät ja kollegat aiheuttavat huolta ja päänvaivaa omine salaisuuksineen.

Salaisuudet ja kommunikointi, yksityinen ja julkinen sekä arki ja juhla muodostavat Pikkuseikkojen ytimen. Judith on luonteeltaan utelias tarkkailija, joka elää tekemällä havaintoja ihmisistä. Perheenjäsenet, ystävät, satunnaiset tuttavuudet ja tuntemattomat ohikulkijat - heidän kaikkien tarinat Judith haluaisi selvittää. Eleet, teot ja ihmisten ympärilleen keräämät tavarat ovat Judithille materiaalia josta rakentaa kertomuksia. Onko Judithin uteliaisuus elämäkerturille (tai kaikille kirjailijoille) välttämätön piirre, vai onko hän vain perusluonteeltaan aina hiukan ulkopuoliseksi jäävä havainnoitsija? Ja voiko ihmisen arvoitusta koskaan täysin ratkaista? Ovatko salaisuudet myös olennainen osa ihmisenä olemista ja tunteeko kukaan lopulta edes itseään?

Shieldsin tyyli on täysin tunnistettava jo tässä ensimmäisessä romaanissa. Kaunis, selkeän kirkas kieli jolla Shields erittelee elämän pieniä ilmiöitä, on hiottu valmiiksi. Myös maailma, jossa Shieldsin kirjat liikkuvat on tuttu: keskiluokkaiset pienperheet, akateemiset, kultturellit piirit, Kanada. Ihmiset, jotka kommunikoivat usein hiukan toistensa ohi, mutta pyrkivät kuitenkin yleensä kohti ymmärtämistä ja kohtaamista. Jos esikoisuus jossakin näkyy, niin ehkä juonessa joka väärinymmärryksineen ja sattumineen on ehkä kaavamaisempi ja ennalta-arvattavampi kuin myöhemmissä kirjoissa.

Pikkuseikkoja sopi aivan erityisen hyvin luettavaksi joulun aikaan. Shieldsin rauhallinen ja kaunis tyyli jos mikä kannustaa hiljentymiseen, rauhoittumiseen ja pysähtymiseen. Lisäksi Pikkuseikoissa puhutaan paljon arkea ja vuodenkiertoa rytmittävistä tavoista ja juhlista. Siitä kuinka elämään tuodaan jatkuvuutta ja merkityksellisyyttä tietyillä toistuvilla rutiineilla, oli sitten kyse isommista seremonioista kuten kutsuista tai joulun vietosta tai pienemmistä tottumuksista kuten iltapäiväteestä tai kirjeenvaihdosta. Shields osaa kuvata nämä seremoniat arkisen tuttuina mutta nostaa ne samalla arjen yläpuolelle - näkee niissä piilevän suuren kauneuden. Juuri tässä arkisen juhlistamisessa saattaa piillä Shieldsin suurin lumo: se tekee lukemisesta nautittavaa ja jättää jälkeensä hiukan haikean mutta kohotetun mielen.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena, Valkoinen Kirahvi, Ina, Linnea, Karoliina, Maria ja Katja.

Carol Shields: Pikkuseikkoja (Small Ceremonies, 1976)
Suom. Hanna Tarkka
Otava, 2011

torstai 22. joulukuuta 2011

Copycat-kirjankansi

Olen suurella innostuksella seurannut Amman Copycat-kilpailua ja toinen toistaan hienompia ja hauskempia kopiokansia. Olen koko ajan halunnut tehdä omankin kanteni, mutten ole millään meinannut keksiä toteuttamiskelpoista ideaa. Viime tipassa inspiraatio kuitenkin löytyi, kun tutkin kirjahyllyäni aivan muut asiat mielessä.

Olen aina rakastanut vanhoja SaPo-kansia - niiden pelkistettyä ja graafista ilmettä ja nokkeluutta. Halusin siis tehdä oman SaPo-henkisen kanteni. Erityisesti tämä Christien Kuolema ilmoittaa lehdessä -kansi innoitti minua.


Ja tässä oma kansikuvani. Askartelin sen kartongista ja sanomalehtipaperista. Ja kuva on esittävinään kirjaa ja teekuppia. (Testiyleisö ymmärsi teekupin, mutta kirja vaati selvennystä...)

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua

"Sataa
hidasta kirkasta lunta
kuin tähdet
   putoilisivat
Odotamme
pakkasen lauhtuvan ja
   surun johtavan jonnekin

Kello
  pyörii ympyrää
        Pöydällä
        on pino
           kodittomia hyhmäisiä
                   avaimia"

Heidi Liehun Luumupuu kukkii, se muistelee sinua  on viiltävän kaunis runokokoelma kuolemasta, menetyksestä ja surusta. Siitä, kuinka läheisen ihmisen kuolema jättää jälkeensä tyhjyyden, kivun ja muistot.

"Eikä mikään 
ollutkaan minun
   Vain tämä
kipu
Kaikki mikä minulla on jäljellä
                           sinusta"

Mutta se on myös runoja selviytymisestä, toivosta ja jatkuvuudesta. Siitä kuinka elämä surusta huolimatta jatkuu - kuinka luonto jatkaa kiertokulkuaan ja kuinka ihminen voi suuren murheen jälkeen rakastaa elämää entistä voimakkaammin. Luumupuu kukkii on täynnä elämän kauneutta, vaikka runojen aiheena onkin kuolema.

Liehun runojen kuvasto rakentuu vedestä ja jäästä, kukista, linnuista  ja auringosta, valosta ja pimeästä. Runojen suru on kirkasta, mutta valo ja kirkkaus merkitsevät myös toivoa, jatkuvuutta ja ikuisuutta. Koko kirja on kuin valoa - välillä häikäisevää ja julmaa, välillä kuultavaa ja toiveikasta.

Nämä runot ovat samanaikaisesti painavia ja kevyitä. Ne ovat raskaasta aiheestaan huolimatta helppolukuisia ja myös helposti tulkittavissa. Yksinkertaisen kauniita, lohdullisia runoja, jotka rauhoittavat mielen ja pysähdyttävät katsomaan maailmaa ja sen kauneutta.

"Annan surun ympäröidä minut
          kirkkaana ja varmana
      Otan sen vastaan
                        kokonaan

Hitaasti jäälautta kelluu
                 kohti kevättä
Sorsa pudottautuu
                    veteen

Lumisella kujalla
     äiti
         ja yksivuotias lapsi
                       tanssivat"

Näitä runoja ovat lukeneet myös Leena, Jenni ja Anki.

Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua
Wsoy, 2011

lauantai 17. joulukuuta 2011

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides (Nostalgian jäljillä)

Luin Virgin Suicidesin vuoden 2004 kesäkuussa. Jotain lukukokemuksen ainutlaatuisuudesta kertoo jo sekin, että muistan lukemisajankohdan näin tarkkaan - vain hyvin harvasta kirjasta pystyn sanomaan tarkalleen, koska olen sen ensimmäisen kerran lukenut. Kirjan ihmeellinen ja ainutlaatuinen tunnelma on myös jäänyt vaivaamaan mieltäni, ja tiesin heti kirjan luettuani että haluan lukea sen joskus uudestaan.  Ajan kuluessa olen unohtanut kirjasta oikeastaan kaiken muun paitsi sen, miltä sen lukeminen tuntui. Virgin Suicides vaikutti siis suorastaan täydelliseltä kirjalta luettavaksi Nostalgian jäljillä -haasteeseen.


Kirjan vaikuttavuus ei ainakaan vähentynyt toisella lukukerralla. Ymmärsin kuitenkin, miksi en muistanut kirjasta kovin paljoa, sillä Virgin Suicidessa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään - jos näin nyt voi sanoa kirjasta jossa viisi sisarta tekee itsemurhan. Tämä on niitä kirjoja, jotka muodostuvat kielestä, tunnelmasta ja tuokiokuvista, ei niinkään juonesta. Tämänkaltaiset kirjat kestävät ainakin minulla erinomaisesti uudelleenlukemisia, koska näiden vaikuttavuus ei alunperinkään perustu tapahtumiin tai juonenkäänteisiin vaan johonkin aivan muuhun.

"Vuosi oli kulunut, emmekä me vieläkään tienneet mitään. Tytöt olivat vähentyneet viidestä neljään, ja kaikki - niin elävät kuin kuolleet - alkoivat muuttua varjo-olennoiksi. Edes heidän tavaransa jalkojemme juuressa eivät tehneet heitä todellisiksi, ja kaikkein nimettömin noista esineistä oli pieni vinyylipintainen laukku, joka oli päällystetty kullanvärisillä ketjuilla, ja olisi voinut kuulua kenelle hyvänsä tytöistä, itse asiassa kenelle hyvänsä tytölle koko maailmassa. Olimme kerran olleet tarpeeksi lähellä heitä voidaksemme haistaa kunkin shampoon tuoksun (yrttitarhasta sitruunalehdon kautta vihreään omenaan), mutta nyt kaikki tuo alkoi vaikuttaa aina vain epätodellisemmalta."

Kirjan kertojaäänenä toimii joukko nyt jo keski-ikäisiä miehiä, jotka muistelevat nuoruusvuosiaan ja arvoituksellisia Lisbonin sisaruksia, jotka kaikki tekevät itsemurhan vuoden sisällä. Lisbonin tytöt ovat pojille saavuttamattomia ihastuksen kohteita; arvoitus jota he kaikkien vuosien jälkeenkään eivät osaa ratkaista. Millaisia sisarukset olivat, mitä he ajattelivat ja tunsivat ja mikä loppujen lopuksi ajoi heidät äärimmäiseen ratkaisuun? Pojat ympäröivät itsensä muistoilla, valokuvilla ja tytöille kuuluneilla esineillä, mutta tytöt säilyttävät salaisuutensa. Myös lukija näkee poikien kautta tytöistä vain välähdyksiä, ja niinpä Lisbonin sisarukset ovat meille lukijoillekin arvoitus, jota voi yrittää ratkaista mutta johon ei koskaan saa lopullista vastausta.

Kirja kertoo Lisbonin tytöistä, mutta yhtä lailla heitä seuraavista pojista ja nuoruudesta. Nuoruus ei tässä kirjassa näyttäydy kultaisena kuin ajoittain: niinä harvinaisina hetkinä, kun pääsee niin lähelle ihastuksen kohdetta että voi haistaa tämän hengityksen tuoksun, tai kun pukeutuu uuteen mekkoon ensimmäisiä koulutansseja varten. Suurimmaksi osaksi nuoruus on haparoivaa, eksynyttä, pitkästynyttä aikaa, johon oman leimansa lyövät heräävä seksuaalisuus ja maailmanlopun pelko.

Kirjan tunnelma on hiukan unenomainen, epätodellinen. Pienen lähiön elämä on pysähtyneen tuntuista, ja ihmisten pääasiallinen huvi tuntuu olevan naapurien, ja erityisesti Lisbonien romahtavan elämän seuraaminen. Kaupungin tehtaiden päästöt muuttavat järven leväpuuroksi, ja kesällä sarvikorennot peittävät kaiken ruskeaan töhnään. Lisbonien talo rapistuu ja alkaa erittää omituista sakeaa hajua. Lisbonin tytöt polttavat kynttilöitä, soittavat vinyylilevyjä ja pukeutuvat säkkimäisiin leninkeihin. Ihmiset tuntuvat usein puhuvan ja toimivan hiukan riitasointuisesti, hiukan asian vierestä. Kaikkea sävyttää melankolia ja menetyksen tunne.

Kaikesta huolimatta Virgin Suicides on merkillisellä tavalla hyvin kaunis kirja. Sen kauneus sekoittuu usein kauhuun, se on vinksahtanutta ja rosoista, mutta kauneutta yhtä kaikki. Monet tuntevat tämän tarinan Sofia Coppolan elokuvana, mutta suosittelen kaikkia tarttumaan myös kirjaan. Coppolan elokuva  tavoittaa kirjan kauneuden ja unenomaisuuden, mutta elokuvan kauneus on raukeaa ja hohtavaa siinä missä kirjan kauneuteen sekoittuu viemärin ja jätteiden hajua. Siksi kirja on ainakin minulle paljon mystisempi ja monipuolisempi kokemus.

Kirjan uudelleenluki äskettäin myös Jenni.

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet (Virgin Suicides, 1993)
Suom. Juhani Lindholm
Otava, 2004

tiistai 13. joulukuuta 2011

Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä

 

Tässäpä kirja jota en ehkä olisi lukenut ilman kirjablogeja. Olin muodostanut käsitykseni kirjasta tehdyn elokuvan perusteella - elokuvan jota en sitäkään ole nähnyt - ja vakaa mielipiteeni oli: self help -hömppää. Mutta kun huomasin että sellaiset fiksut ja hyvän maun omaavat bloggarit kuin Linnea ja Karoliina ovat pitäneet kirjasta, alkoi sen lukeminen kiinnostaa: ehkä kirja ei olisikaan silkkaa hattaraa. Kun kirja sitten sattui silmään kirjaston palautusvaunusta, nappasin sen mukaani.


Kirjan perusidea lienee monelle tuttu. Vaikeasta avioerosta ja masennuksesta toipuva Gilbert viettää vuoden ulkomailla etsimässä itseään ja Jumalaa. Ensin hän matkustaa Italiaan jossa keskittyy nautintoihin - jotka Gilbertin elämän tässä vaiheessa keskittyvät italian kieleen ja italialaiseen ruokaan. Levänneenä ja lihoneena Gilbert jatkaa matkaansa Intiaan meditoimaan ja etsimään yhteyttä Jumalaan. Matka päättyy Balille, jossa etsitäään tasapainoa nautinnon ja sisäisen rauhan välillä - ja josta Gilbert yllätyksekseen löytää myös rakkauden.

Täytyy sanoa, että kirjan alku oli minusta kaamea. Ensimmäiset rivit kuuluvat seuraavasti:

"Kunpa Giovanni suutelisi minua.
Äh, on hirvittävän paljon syitä, miksi se olisi todella huono ajatus."

Aloitus tuntui vahvistavan kaikki pahimmat ennakkoluuloni: olin ilmeisesti lukemassa jotain elämänhallintaoppaaksi naamioitua ihmissuhdehuttua. Pyörittelin silmiäni, mutta luin kuitenkin eteenpäin.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin pääsin kirjan maailmaan sisälle, mutta jossain vaiheessa Italian ja Intian välillä huomasin uppoutuneeni kirjaan täysin. Ajoittain minua edelleen hiukan häiritsi Gilbertin kieltämättä hyvin viihteellinen kirjoitustyyli, erityisesti tarve laukoa vitsejä tasaisin väliajoin - aivan kuin hän pelkäisi että lukijat kaikkoavat jos hän ei jatkuvasti viihdytä heitä. Tosin sain lukiessani sellaisen vaikutelman, että tuo vitsailun ja viihdyttämisen tarve mitä ilmeisemmin kuuluu Gilbertin luonteeseen muutenkin, ja hän on itsekin tietoinen tästä piirteestään ja sen mahdollisesta ärsyttävyydestä.

Pidin kirjassa juuri Gilbertin avoimesta itsetutkiskelusta: hän ei todellakaan säästele itseään purkaessaan ajatuksiaan ja tunteitaan paperille. Monia tällainen oman navan kaiveleminen varmasti ärsyttää, ja kenties itsekin olisin jollain toisella hetkellä ärsyyntynyt. Mutta Gilbert onnistuu minusta nostamaan yksityiset pohdiskelunsa yleiselle tasolle, niin että teksti ei jää pelkäksi napanöyhdän pyörittelyksi. Pidin myös Gilbertin itseironiasta: hän ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka onkin itsetutkiskelunsa kanssa vakavissaan. Näin Gilbert esimerkiksi kuvailee omaa hengellisyyttään:

"En usko että vipassana on välttämättä minun juttuni. Se on aivan liian askeettista minun käsitykseeni hengellisestä harjoituksesta, johon liittyy yleensä myötätuntoa, rakkautta, perhosia, autuutta ja ystävällinen Jumala (ystäväni Darcey kutsuu sitä pyjamabileteologiaksi)."

Riippuu varmaan lukijasta ja hänen elämäntilanteestaan, mikä kirjan osuuksista kolahtaa eniten. Itse viihdyin parhaiten Intiassa, vaikka löysin kyllä kaikista jaksoista kiinnostavia juttuja. Mutta Intia-luku oli rauhallisin ja vakavahenkisin, mikä ehdottomasti vetosi minuun lukijana. Lisäksi minua on aina kiehtonut kaikenlainen askeettinen ja hiljainen, maailmasta vetäytyvä, sisäiselle maailmalle omistettu elämä - tapahtui se sitten erämaamökissä, luostarissa tai intialaisessa ashramissa. Seurasin myös Gilbertin kamppailua meditaatioharjoitusten kanssa kuin jännittävintä murhamysteeriä. Löytäisikö Elizabeth yhteyden Jumalaan? Onnistuisiko hän hiljentämään loputtomattomasti puokkoilevat ajatuksensa? Löytyisikö kundalini shakti? Gilbert kuvaa hengellistä etsintäänsä mukavan maanläheisesti ja arkisesti, eikä verhoa uskontoa tai jumaluutta mihinkään koristeellisiin sumuverhoihin.

Gilbert onnistuu varsin hyvin välttämään elämänhallintaoppaiden ärsyttävimmät piirteet, saarnaavuuden ja ylimielisyyden. Luultavasti Gilbert voitti minut puolelleen juuri positiivisella, lempeällä ja sallivalla asenteellaan. Kirja ei missään vaiheessa tunnu vihjaavan, että Gilbertin tie olisi ainoa oikea tie, jota kaikkien olisi seurattava. Kenties juuri siksi kirjaan ja Elizabethiin olikin loppujen lopuksi hyvin helppo samaistua.

Karoliinan ja Linnean lisäksi kirjan ovat lukeneet ainakin Reeta Karoliina ja Luru.

Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä. Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (EAT, PRAY, LOVE: One woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia, 2006)
Suom. Taina Aarne
Otava, 2007

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kuudestoista viikko musiikkia ja kirjoja

Viime viikolla kirjahaasteessa kerroin parhaista kirjallisista mieshahmoista, ja tällä viikolla vuorossa ovat parhaat naishahmot. Rakkaita ja tärkeitä naishahmoja onkin paljon, jopa enemmän kuin rakkaita mieshahmoja - kaipa sitä naislukijana sitten kuitenkin helpommin samaistuu naishahmoihin kuin miehiin. Ainakin nämä hahmot on mainittava, mutta hyviä hahmoja olisi kyllä paljon enemmänkin.

Lapsuuden  kirjoista rakkaimmat tyttöhahmot ovat Astrid Lidgrenin Ronja ja Marikki. Ronjassa ja Marikissa on itse asiassa paljon samaa: molemmat ovat rohkeita ja aikaansaavia mutta myös herkkiä ja äärimmäisen oikeudenmukaisia. Toinen elää satuolentojen kansoittamassa ryövärien maailmassa, toinen ruotsalaisessa pikkukaupungissa, mutta molemmat ovat hyvin todellisia ja aitoja tyttöjä.

Montgomeryn Anna ja Emilia, totta kai. Uskon että molemmat ovat vaikuttaneet mielenmaisemaani enemmän kuin itse tiedänkään.

Jos Sayersin Peter Wimsey on mieshahmoista parhaimpia, niin Sayersin sankaritar, Harriet Vane on minulle ehkä vielä tärkeämpi. Wimsey on herkullisempi ja rakastettavampi hahmo, mutta ei ehkä täysin realistinen - Harriet on enemmän lihaa ja verta. Harriet on varsin pidättyväinen ja etäisyyttä pitävä henkilö, jonka suojamuurit ovat korkealla. Järki hallitsee häntä enemmän kuin tunteet, joiden kanssa Harriet on välillä aika eksyksissä. Silti Harriet pyrkii aina, myös tunne-elämässään rehellisyyteen: hän ei suostu huijaamaan muita eikä etenkään itseään sen suhteen mitä hän tuntee tai ajattelee. Tämä ominaisuus on aina tehnyt Harrietista minulle hyvin kiehtovan hahmon.

Myös toinen dekkari-naishahmo on mainittava: Elizabeth Georgen Barbara Havers. Havers on piikikäs, sosiaalisesti kömpelö, ennakkoluuloinen, täynnä komplekseja ja ruma - siis oikeasti ruma, ei ruma ankanpoikanen. Hän on myös uskollinen ystävä, rohkea, oikeudenmukainen ja hauska: lukijana on helppo olla Haversin puolella ja toivoa hänelle hyvää.

Simone de Beauvoirin Kutsuvieraan Xaviere on minusta yksi parhaista kirjallisista pahiksista. Xavieressa on hurmaava puolensa, mutta hän on täydellisen itsekäs, mustasukkainen ja itsetuhoinen. Hän on myös arvoituksellinen, koska hänet nähdään aina vain kirjan muiden henkilöiden silmin, eikä lukija pääse kurkistamaan hänen ajatuksiinsa kertaakaan.

Lionel Shriverin Poikani Kevinin Eva Khatchadourian on nerokas hahmo monitulkintaisuudessaan. Onko hän hirviö, uhri, selvityjä vai sankari? Missään tapauksessa Evaa ei voi tiivistää yhden ominaisuuden henkilöksi vaan hän on monikulmainen hahmo hyvine ja huonoine puolineen.

Ja sitten vielä Charlotte Brontën Jane Eyre. Tässäkin hahmossa vetoavat samat piirteet, jotka ovat tulleet esille muidenkin hahmojen kohdalla: rehellisyys, periaatteellisuus, rohkeus. Jane näyttää tyyneltä ja hillityltä, mutta pinnan alla hän tuntee ja kokee voimakkaasti. Hänellä on myös voimakas oikeudentunto: hän valitsee ennemmin sen mikä on oikein kuin sen mikä on miellyttävää. Minuun on myös aina vedonnut Janen elämän tietty askeettisuus: yksinkertainen pukeutuminen, yksinkertaiset elämäntavat ja mieltymykset.

***

Musiikkihaasteessa pitäisi esitellä kappale jota rakastin ennen mutta nykyään vihaan.

Yleensä tällaiset kappaleet ovat sellaisia joihin on kyllästynyt liiallisen kuuntelun takia. Esimerkiksi CMX:n Elokuun kruunu oli joskus aikoinaan aivan ihana kappale, mutta nykyään olen siihen täydellisen kyllästynyt.


PS. Muokkasin merkintää, koska olin aluksi musiikkihaasteessa viikon edellä.

tiistai 6. joulukuuta 2011

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta


"Hän ei tuntenut toveruuden iloa enempää kuin karkean miehisen terveyden uhkuvaa tarmoakaan tai pojan isänrakkautta. Hänen sielussaan liikahteli vain kylmä ja armoton ja rakkaudeton himo. Hänen lapsuutensa oli kuollut tai uponnut pois ja sen mukana kyky tuntea yksinkertaista iloa, hän ajelehti elämässä kuin kuun hedelmätön kuori."

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta kuljettaa lukijan Stephen Dedaluksen (Joycen fiktiivisen alter egon) mukana lapsuuden herkästä viattomuudesta nuoruuden  hämmennykseen ja oman tien etsimiseen. Seksuaalisuus, auktoriteetit, uskonto, synti, kauneus ja taide askarruttavat nuorta Stepheniä, ajavat hänet milloin epätoivoon, milloin apaattiseen välinpitämättömyyteen, ja muokkaavat hänestä vähitellen nuoren miehen, joka haluaa kohdata "kokemuksen todellisuuden" ja oppia "mitä sydän on ja mitä se tuntee".

Joycen Odysseus on kenties haastavin ja vaikein lukukokemukseni - ja ehkä sen vuoksi myös yksi vaikuttavimmista, vaikkakaan ei rakkaimmista lukemistani kirjoista. Odysseukseen verrattuna Taiteilijan omakuva on verrattain normaali ja helppolukuinen kirja, vaikka siinä onkin jo nähtävissä merkkejä kokeilevuudesta ja kuuluisasta tajunnanvirtatekniikasta. Kirja keskittyy Stehenin sisäisen maailman kuvaamiseen: kaikki asiat nähdään hänen näkökulmastaan, ja kirja kuvaa enemmänkin ajatuksia ja tunteita kuin toimintaa. Joyce myös kokeilee kirjassa erilaisia kerronnan tyylejä. Esimerkiksi lapsuutta kuvaavat luvut kerrotaan melko perinteiseen tyyliin, ikään kuin heijastuksena lapsuuden suoraviivaisesta ja viattomasta ajattelusta. Stephenin varttuessa kirjan tyyli käy yhä kokeilevammaksi, ja tapahtumat näyttäytyvät enemmänkin tuokiokuvina kuin tarinana.

"Astiakaapilla oli lautasellinen verimakkaroita ja ryynimakkaroita, ja hyllyllä oli munia. Ne olivat aamiaiseksi, kun ensiksi oli kappelissa nautittu Herran ehtoollinen. Ryynimakkaraa ja munaa ja verimakkaraa ja teetä. Kuinka yksinkertaista ja kaunista elämä sentään oli! Ja koko elämä oli vielä edessä."

Uskonto on kirjassa hyvin keskeisessä osassa, ja kirja onkin hyvä kuvaus siitä, kuinka uskonto kulkee ihmisen mukana silloinkin kun tämä päättää luopua uskosta. Nuori Stephen ehtii kokea parikin uskonnollista kriisiä, joiden aikana hän vuoroin halveksuu uskontoa, vuoroin katuu syntejään tai harkitsee papin uraa. Eräässä merkillisessä ja kiehtovassa jaksossa seurataan monen kymmenen sivun verran papin saarnaa helvetistä, ja tuon saarnan vavisuttavaa vaikutusta Stepheniin, joka on jo uskonut kääntäneensä kirkolle ja uskonnolle selkänsä.

"Hänen mielensä tuotti vain syöpäläisiä. Hänen ajatuksensa olivat laiskuuden hien synnyttämiä täitä."

Kiinnitin jo Odysseuksessa huomiota siihen, että Joyce kuvaa mielellään eritteitä, mätänemistä, hajuja, löyhkää ja likaa. Vaikutelma voisi olla epämiellyttävä,  jos Joycen kielen poljento ei olisi niin kaunis tai jos teksti ei olisi tulvillaan elämää. Joyce osaa kuvata myös kauneutta, ilon hetkiä ja sielua värisyttäviä elämyksiä.

Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta ei kenties ole sellainen kirja, johon rakastuisin tai jonka lukeminen olisi ihanaa. Mutta se on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä: siitä kertoo jo luetun kirjan koirankorville taiteltujen sivujen määrä. Välillä tekee hyvää lukea myös tämänkaltaisia kirjoja, vaikka niiden jälkeen saattaa kaivatakin jotain kevyempää ja sokeripitoisempaa nautittavaa.

Luin kirjan osana Totally British -haastetta ja otan tällä kirjalla pisteen sekä Modern Men Writers- että Éirinn go Brách! -kategoriassa.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916)
Suom. Alex Matson
Tammi, 2001

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Viidestoista viikko musiikkia ja kirjoja

30 viikon haaste on ollut pienellä tauolla, mutta tämä sateinen ja harmaa sunnuntai on hyvä hetki taas jatkaa haasteen parissa.

Kirjahaasteessa kysytään tällä viikolla parasta kirjallista mieshahmoa.

Olen kenties maininnutkin, että olen hyvin henkilöhahmokeskeinen lukija. Kiintyäkseni kirjaan, minun on kiinnyttävä myös henkilöihin - tai vähintään kiinnostuttava heistä. Hyviä ja rakkaita henkilöhahmoja löytyykin minun kirjallisesta maailmastani vaikka kuinka paljon. Esimerkiksi jo pelkästään Täällä pohjan tähden alla on täynnä erinomaisia henkilökuvia Koskelan miehistä Kivivuoriin ja kirkkoherraan asti. Linna on mestari luomaan uskottavia, eläviä henkilöhahmoja hyvine ja huonoine puolineen. Rakastan kiihkeästi myös Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -kirjan opiskelijapoikia, vaikka he ovat kaikkea muuta kuin ihania ihmisiä. Pidän myös Westön Leijat Helsingin yllä -kirjan Bexarin veljeksistä, Robertson Daviesin Mikä verissä on -kirjan Francis Cornishista - ja monista, monista muista. Voisin kuitenkin nostaa esille vielä kolme erityisen rakasta hahmoa, todellista kirjallista ystävää.

Tolkienin Samvais Gamgi, tuo urhea ja uskollinen hobitti on saanut minut sekä itkemään että nauramaan mukanaan. Ihastun helposti puhdassydämisiin ja vaatimattomiin sankareihin, jotka pelastavat maailman, vaikka mieluummin vain kuokkisivat puutarhaansa.

Sayersin Peter Wimsey on kerrassaan erinomainen mies: herkkä ja romanttinen realisti, ylivertainen älyltään vaikka ei ulkomuodoltaan, hiukan neuroottinen humoristi, taiteiden sekä hyvän ruuan ja viinien ystävä, rehellinen ja suoraselkäinen niin teoissaan kuin ajatuksissaan. Jopa liian täydellinen ollakseen aivan todellinen - on sanottu että Sayers kuvasi Wimseyn hahmossa unelmiensa miehen, jota hän ei koskaan todellisuudessa kohdannut.

Irvingin Garpin maailman T.S. Garp on monella tapaa melko raivostuttava tyyppi, mutta silti hänessä on jotakin vastustamatonta ja hurmaavaa. Ei siis mikään ihannemies, mutta sellainen mies jota kenties olisi kaikista virheistä huolimatta vaikea vastustaa.

***

Musiikkihaasteessa on vuorossa kappale joka kuvaa minua. Täytyy sanoa, että vaikka kirjoja lukiessa samaistun helposti henkilöhahmoihin ja löydän kirjallisista henkilöistä omia piirteitäni, en kovinkaan usein musiikkia kuunnellessani ajattele, että "tämä kappale kertoo minun elämästäni". Tunnistan kyllä tunnetiloja ja ajatuksia, mutta on aika vaikea keksiä kappaletta, joka kuvastaisi itseä.

Mutta onneksi on Anni Sinenmäki, tuo oman sukupolveni tunteiden tulkki. Ultra Bralla on useampikin kappale, jonka sanoituksiin olen kovasti samaistunut, esimerkiksi vaikkapa tämä Kirjoituksia.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Satuhaaste: Vihreä tukka

"Taivas oli kuin helmiäistä, täynnä nopeita hiljaisia värejä. Muita ei ollut. Muuta ei ollut, ei kysymyksiäkään. Yö oli annettu heille kahdelle."


Aila Meriluodon fantasiasatu Vihreä tukka oli lapsena yksi jännittävimmistä lukemistani kirjoista. Kun kirja osui silmääni kirjastossa kierrellessäni, tiesin heti että tämän kirjan haluan lukea Katjan satuhaasteeseen. En muistanut kirjasta juuri muuta kuin sen jännittävän tunnelman ja päähenkilön vihreän tukan. Tartuin kirjaan uteliaana: mitä tämä lapsuuden vaikuttava lukukokemus mahtoikaan pitää sisällään?

Eintel on vihreätukkainen tyttö Harmaan Puun kylästä. Kylää pitävät vallassaan hopeiset miehet, jotka tekevät puolimaahisista orjia, ja Eintelinkin on värjättävä vihreä tukkansa, ettei se paljastaisi hänen olevan puoliksi keijujen sukua. Eintel alkaa kuitenkin nähdä kiellettyjä asioita: sinisiä perhosia ja vihreätukkaisen pojan, keijukaisen, Aind-toon. Aind-too opettaa Eintelin kulkemaan keijukaisveräjästä ja etsimään sisältään porttia. Aind-too ja muut keijut haluaisivat Eintelin jättävän ihmisten maailman, lähtevän portista lopullisesti. Mutta Eintel haluaa kertoa ihmisille keijuista ja maahisista - siitä että ihminen tarvitsee niitä ollakseen kokonainen. Ja Eintel haluaa kohdata Koonan, joka on tappanut hänen isänsä...

" - Niin kun ihmiset sanoutuvat irti siitä ilosta. Ja siitä että osaa kuvitella asioita. Ja voimasta joka tulee syvältä.
- Mitä se puhuu? Onko se jokin uskonto?
- Kaikki heikkenee ja likaantuu. Ja juuttuu raiteisiin - 
- Taitaa olla niitä luonnonsuojelijoita.
- Vapaus, Eintel sanoi avuttomasti.
- Politiikkaa, politiikkaa se puhuu. Ei saa puhua politiikkaa junassa.
- Kun ne päästävät keijut menemään. Ja maahiset, Eintel sanoi epätoivoisesti ja sulki suunsa."


Vihreä tukka ei ole lastenkirjoista helpoimmasta päästä tarinaltaan, sanomaltaan tai kerronnaltaan. Välillä lukiessani ihmettelin, miten olen tietyt kohdat lapsena ymmärtänyt, koska ne tuntuivat aikuisen silmin melko vaikealta lapsen käsittää. Myöskään Meiluodon kieli ole aina ihan yksinkertaista, vaan se saa toisinaan hyvin lyyrisiä sävyjä. Mutta nämä ovat vain aikuisen pohdintoja, sillä lapsi kokee ja tulkitsee asiat kuitenkin omalla tavallaan. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa siitä että kirja olisi lapsena ollut minusta vaikeaselkoinen - muistan sen vain hurjan jännittävänä. Aikuisena taas en kokenut jännitystä, sillä tarina oli aikuisen näkökulmasta varsin ennalta-arvattava. Nyt huomioni kiinnittyi enemmänkin kirjan teemoihin ja kielenkäyttöön.

Monitasoinen ja kiehtova kirja. Suosittelen lapsille ja myös aikuisille, jotka ovat säilyttäneet uskonsa keijuihin.


Kirjan on lukenut myös marjis.

Aila Meriluoto: Vihreä tukka
Wsoy, 1982

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa


Barbara Demick on yhdysvaltalainen toimittaja, joka Etelä-Koreassa työskennellessään haastatteli seitsemän vuoden ajan pohjoiskorealaisia loikkareita. Nämä haastattelut lähtökohtanaan hän on kirjoittanut mukaansatempaavan, lähes romaanimaisen tietokirjan elämästä Pohjois-Koreassa. Vaikka kirja keskittyy nimenomaan tavallisten ihmisten arkeen, se on myös hyvä paketti perustietoa Pohjois-Koreasta, ainakin tällaiselle lukijalle jonka tiedot maasta ovat hyvin vajavaiset. Oma mielikuvani Pohjois-Koreasta on syntynyt lähinnä satunnaisista uutisvälähdyksistä, joiden aiheena ovat yleensä sotilaalliset konfliktit ja uhkailut Koreoiden välillä. Televisiokuvat ilmeettömistä ja konemaisesti taputtavista korealaisjoukoista ovat herättäneet kysymyksiä siitä, mitä sulkeutuneiden kasvojen takana tapahtuu: uskovatko pohjoiskorealaiset valtionsa propagandaan, vai kyteekö naamioiden alla kapinamieli?

Suljettu maa onnistuu antamaan kasvot ja persoonallisuuden ilmeettömille massoille. Ja käy ilmi, että konemainen massa koostuu hyvin monenlaisista yksilöistä: on romanttisia haaveilijoita, on vihaisia kapinallisia ja puolueelle uskollisia idealisteja.Vaikka pohjoiskorealaisten on julkisesti käyttäydyttävä niin tiukkojen kaavojen mukaan, että heidän tunteensakin näyttävät usein noudattavan puolueen virallista linjaa, ei valtio kuitenkaan ole saavuttanut täysin "paremman ihmisen" ihannettaan, jossa yksilö alistaa oman tahtonsa täysin yhteisölle.

Kirjassa seurataan pääasiassa kuuden ihmisen elämää. Heistä kiinnostavimmaksi minulle nousi ehkä "tosiuskovainen" rouva Song, puolueelle täydellisen uskollinen keski-ikäinen perheenäiti. Rouva Song oli pohjoiskorealaiseksi suhteellisen hyväosainen: hänen miehensä oli puolueen jäsen ja työskenteli toimittajana, ja perhe sai nauttia monista eduista, kuten televisiosta - joka toki oli viritetty näyttämään vain Pohjois-Korean kanavia. Rouva Songin uskoa puolueeseen ja Kim Il-sungiin eivät horjuttaneet mitkään rajoitukset tai puutteet, ei edes 1990-luvun talouden romahtaminen ja sitä seurannut ruokapula tai aviomiehen joutuminen kuulusteluihin yhden varomattoman kommentin vuoksi. Kim Il-sungin kuolema sen sijaan oli rouva Songille pohjaton järkytys:

"Rouva Song alkoi kirkua:
"Miten me pärjäämme? Mitä oikein teemme ilman marsalkkaamme?" Sanat pulppusivat hänen suustaan.
Chang-bo oli tyrmistynyt. Hän ei vastannut. Hän istui kalpeana ja eleettömänä, tyhjyyteen tuijottaen. Rouva Song ei osaannut pysytellä aloillaan. Hän oli yhtäkkiä täynnä virtaa. Hän ryntäsi alas portaita ja ulos rakennuksen pihamaalle. Monet naapureista olivat tehneet samoin. He olivat langenneet polvilleen ja takoivat päätään kivetykseen. Heidän valitushuutonsa kaikuivat ilmassa kuin hälytyssireenien äänet."

Kim Il-sungin kuolemaa käsittelevät luvut olivat kirjan mielenkiintoisimpia, koska niissä kuvattiin paljon ihmisten tunteita ja ajatuksia, sekä ristiriitaa julkisten ja yksityisten tuntemusten välillä. Suuri osa kirjasta keskittyy ihmisten arkisiin toimiin ja tekoihin, kuten ruuan hankkimiseen ja loikkausten yksityiskohtiin. Nekin ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta olisin ehkä kaivannut suhteessa hieman enemmän juuri ihmisten ajatuksia ja sisäisen elämän kuvausta. Samoin olisin mielelläni lukenut hiukan enemmän loikkareiden sopeutumisesta uuteen elämään Etelä-Koreassa. Vaikka tämän kirjan tarkoitus tietenkin on kuvata nimenomaan elämää Pohjois-Koreassa, olisivat sopeutumisongelmat voineet valaista myös esimerkiksi pohjoiskorealaista elämää propagandoineen ja aivopesuineen. Nämä ovat kuitenkin pieniä puutteita yleisesti ottaen hyvin mielenkiintoisessa kirjassa. Voin suositella kirjaa erityisesti kaikille niille, jotka minun laillani tuntevat Pohjois-Korean vain hyvin pinnallisesti ja haluavat antaa suljetun maan asukkaille kasvot.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Norkku, Jori, Amma ja Katja.

Barbara Demick: Suljettu maa. Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - ordinary lives in North Korea, 2009)
Suom. Antti Immonen
Atena, 2011

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Pauli Kallio & Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä: Nuorten naisten maailmassa

Kramppeja ja nyrjähdyksiä on yksi kaikkien aikojen suosikkisarjakuvasarjoistani. Sen neljä päähenkilöä ovat minulle melkein kuin oikeita ystäviä, jotka ovat kasvaneet ja vanhentuneet rinnallani, ja joiden elämässä ja maailmankuvassa on paljon sellaista mihin minun on ollut helppo samaistua.

Kun sarjan alkuperäinen piirtäjä Christer Nuutinen siirtyi syrjään kuvittajan pallilta, tunteeni Kramppeja kohtaan viilenivät hiukan. Luin kyllä sarjaa edelleen, mutta jotain tuntui puuttuvan: Nuutisen sadunomaiset, naivistiset piirrokset olivat olleet täydellinen vastapari Kallion tarinoille, joissa arkirealismia höysti milloin ripaus runollisuutta, milloin aavistus absurdia. Sarjan seuraamiseni oli vihdoin hiipunut jo niin paljon, että minulta oli päässyt menemään ohi se, että Nuutinen oli palannut kuvittajaksi vuonna 2008. Riemastuin siis suuresti, kun luin Norkun blogista viime vuonna ilmestyneestä Nuutisen piirtämästä Kramppi-albumista, Nuorten naisten maailmassa. Löysinkin albumin pian kirjastosta ja ahmaisin sen täynnä jälleennäkemisen iloa.



Nuorten naisten maailmassa sarjan päähenkilöt ovat keski-ikäistymässä, ja kenties sen myötä albumia hallitsee hiukan melankolinen sävy. Populaarikulttuuri ja vapaa-aika eivät enää määritä elämää, vaan tilalle ovat astuneet työ, perheenperustaminen ja asuntolaina. Miksikään kovien arvojen kannatajiksi henkilöt eivät toki ole muuttuneet, ja tietty ulkopuolisuus määrittää edelleen heitä. Esko vastustaa sinnikkäästi "mobiilipuhelimia" (kunnes nuori tyttöystävä painostaa hankkimaan sellaisen), Risto elättää itsensä satunnaisilla soittohommilla ja Tanjan isä ihmettelee, kuinka kauan tämä aikoo viihtyä "pelimannin" kanssa. Vanhemmat ja tuttavat vihjailevat aika ajoin aikuistumisesta ja vakiintumisesta.

Krampeissa ei ole häivähdystäkään toiminnasta eikä juuri juontakaan. Se on arkisen elämän kuvausta - tietyn sukupolven ajankuvaa. Siinä on lämpöä, huumoria, surumieltä ja kaihoa. Pääpaino on ihmissuhteissa ja arjen sattumuksissa, mutta mukaan on aina mahtunut myös pieniä kommentteja politiikasta ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Kramppien hahmot ovat kuin mikä tahansa vuosien saatossa yhteen hitsautunut ystäväjoukko - sellainen jonka seurassa haluaisi mieluusti avata viinipullon ja puhua lempibändin uusimmasta levystä tai kuntavaalituloksesta.

Pauli Kallio, Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Nuorten naisten maailmassa
Arktinen Banaani, 2010

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen


Odotellessani pääseväni lukemaan Lionel Shriverin viimeisimmän kirjan Jonnekin pois, päätin vihdoin lukea toisen Shriverini. Minua on nimittäin vaivannut Poikani Kevin-syndrooma, joka taitaa olla aika yleinen lukijoiden vaiva. Tähän syndroomaan kuuluu se, että luettuaan, järkytyttyään ja vaikututtuaan Poikani Kevinistä lukija ei uskalla ainakaan vähään aikaan tarttua kirjailijan muihin teoksiin: yleensä lukija pelkää, etteivät muut kirjat voi mitenkään olla yhtä vaikuttavia.

Uuden käännöksen ilmestyminen herätti kuitenkin innostuksen päästä lukemaan lisää Shriveriä. Ennen kehuttua uutuutta halusin kuitenkin lukea jonkun aikaisemmista romaaneista. Olin kuullut Shriverin kirjoista monenlaista mielipidettä. Toisten mielestä kirjat ovat Keviniä lukuunottamatta olleet suorastaan surkeita. Toiset ovat nostaneet Syntymäpäivän jälkeen- tai Jonnekin pois -kirjat jopa Kevinin yläpuolelle. Näin ristiriitaiset mielipiteet lisäsivät kiinnostustani tutustua kirjoihin.

Mikä sitten on oma mielipiteeni kun Syntymäpäivän jälkeen on luettu? Kirja oli minusta hyvä, mielenkiintoinen, koukuttava ja oivaltava. Poikani Kevinin kaltainen ravisteleva kokemus kirja ei ollut, mutta en sitä oikeastaan odottanutkaan. Kevinin teemat ovat hyvin rankkoja, kun taas Syntymäpäivän jälkeen käsittelee arkisempia ongelmia, minkä vuoksi Syntymäpäivän jälkeen oli paljon helpompi luettava. Molemmissa kirjoissa luodataan tarkasti ihmismieltä, kaihtamatta niitä alhaisimpia ja likaisimpiakaan kerroksia, ja juuri tässä tarkkanäköisyydessä piilee Shriverin viehätys. Kevin on edelleen minulle ainutlaatuinen lukukokemus, mutta Shriverin muiden teosten lukeminen ei enää pelota, vaan haluan lukea häntä mahdollisimman paljon.

Syntymäpäivän jälkeen perustuu yksinkertaiseen mutta kiehtovaan ajatusleikkiin. Lastenkirjojen kuvittaja ja vakaa avovaimo Irina McGovern viettää illan hurmaavan snookerpelaajan, Ramsey Actonin kanssa ja tuntee illan lopuksi vastustamatonta halua suudella Ramseya. Tämän jälkeen kirjassa seurataan vuorotellen kahta vaihtoehtoista tarinaa: toisessa Irina vastustaa kiusausta, toisessa hän suutelee Ramseya. On kutkuttavaa seurata sitä, kuinka tämä valinta toisaalta vaikuttaa ratkaisevasti Irinan elämään, mutta kuinka tietyt asiat toisaalta tapahtuvat kaikesta huolimatta.

"Valkoisen kylmyyden aalto hulmahti vasten Irinan kasvoja ja jätti kirvelevän tunteen hiusrajaan; oli kuin hän olisi sukeltanut neuloja täynnä olevaan napamereen. Hän ei ollut valmis tähän."

Shriver kuljettaa rinnakkaisia tarinoitaan hyvin uskottavasti, ja vaikka joukkoon eksyy muutama ylilyönti ja keinotekoinen ratkaisu, ne eivät häiritse kokonaisuutta. Tavallaan tällaiset pienet liioittelut jopa lisäävät kirjan viehätystä, koska se ei tunnu liian hiotulta ja hillityltä: sama äärimmäisyys kiehtoi minua Kevinissäkin. Suurimmaksi osaksi Shriverin ratkaisut kuitenkin ovat tyylikkäitä: Irinan kumpaankin tarinaan mahtuu niin hyviä kuin huonojakin puolia, ja lukijana oli mielenkiintoista pohtia, missä määrin Irina itse vaikutti elämäänsä, ja missä määrin tapahtumia ohjailivat muiden ihmisten valinnat tai puhdas sattuma.

"Mutta Irina oli joskus miettinyt - hän ei ollut varma milloin ja miksi- että onni on miltei ehdottomasti tila, josta ei sillä hetkellä ole tietoinen. Tyytyväisyys tarkoittaa täydellista läsnäoloa vailla ainuttakaan kiertelevää satelliittia, joka merkitsee muistiin kliinisiä lukemia maapallon tilasta." 

Ihailen näiden kahden lukemani Shriverin perusteella kovasti sitä, kuinka hän saa lukijan kiinnostumaan ja välittämäänkin henkilöhahmoistaan, jotka eivät todellakaan ole mitään kiiltokuvia. Inan Jonnekin pois -jutun kommenteissa on keskusteltu Shriverin naiskuvasta: siellä on käytetty sellaisia luonnehdintoja kuin kylmä, itsekeskeinen ja karmea. Shriverin ihmiskuva on kieltämättä välillä jopa inhorealistinen: miehet eivät hänen kirjoissaan minusta ole yhtään sen suloisempia kuin naisetkaan. Olen silti hiukan yllättynyt siitä, kuinka voimakkaan negatiivisiksi naishahmot koetaan. Kevinin Eva-äiti on toki monella tapaa varsin hyytävä hahmo, mutta minua kiehtoi Poikani Kevinissä kenties eniten juurin se, kuinka lukijana suhtautumiseni Evaan vaihteli: välillä kauhistelin, välillä samaistuin ja välillä taas sympatisoin häntä.

Tämän kirjan Irinaa puolestaan en kokenut millään tasolla epämiellyttäväksi henkilöhahmoksi. Irina kyllä tekee molemmissa tarinoissa kyseenalaisia ratkaisuja ja on välillä itsekeskeinen ja pikkumainen, mutta kukapa meistä ei syyllistyisi samoihin virheisiin. Minusta Irina oli henkilöhahmona suorastaan poikkeuksellisen normaali ihminen, johtuen Shriverin kyvystä kuvata ihmisen mielenliikkeitä parhaimmillaan ja huonoimmillaan. Irina ei ollut konnatai sankari vaan ihminen.

Snooker on Ramseyn ammatin myötä kirjassa esillä varsin paljon. En tiedä kuinka kiinnostavia pelikuvaukset tai mukana vilahtelevat oikeat snooker-pelaajat ovat lukijalle joka ei seuraa snookeria. Koska itse olen katsonut peliä paljonkin, snooker-elementti toi kirjaan yhden viehättävän lisämausteen: virnistelin itsekseni, kun Irina valittaa että Stephen Hendryn ongelma on se, ettei tämä ole seksikäs, tai kun Peter Ebdonia luonnehditaan luihuksi tyypiksi joka voittaessaan iskee nyrkillä ilmaan kuin idiootti.

Kirjan käännös ei minusta ollut ihan kaikkein onnistunein. Anglismeja oli jäänyt tekstiin häiritsevän paljon (joskus anglismi saattaa olla ainoa toimiva ratkaisu, mutta ei niihin voi jatkuvasti turvautua menettämättä tekstin luontevuutta), ja muutenkin kielenkäyttö oli välillä kankeaa. Kevinissä en huomannut käännöskömpelyyksiä, mutta suomentajakin on eri. Käännöksen arvosteleminen aluperäistä tekstiä lukematta on toki hiukan kyseenalaista, mutta tässä tapauksessa juuri nuo anglismit nousivat liiaksi esille.

Kirjan ovat lukeneet myös Booksy ja Jenni.

Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen (Post-Birthday World, 2007)
Suom. Inka Parpola
Avain, 2008

torstai 17. marraskuuta 2011

Tunnustuksia kera kuppikakun

Sain Mari A:lta tämän tunnustuksen, kiitos!


Tällä kertaa tunnustetaan lempiasioita seuraavasti:
 
Lempiväri: tällä hetkellä hurmaannun marraskuun maanläheisestä väriskaalasta (pidän ihan oikeasti marraskuusta kovasti). Ruskean eri sävyistä, murretuista keltaisista ja oransseista, ripauksista hehkuvaa punaista ja vihreää, sinisen kylmistä sävyistä ja iltojen purppurasta ja roosasta.

Lempieläin: kissa. (Aioin kirjoittaa tähän jotakin kissojen sulokkuudesta ja arvokkuudesta ja itsenäisyydestä, mutta satuin vilkaisemaan erästä sohvalla selällään rötköttävää olentoa, jonka jokainen tassu sojottaa eri suuntaan...)

Onnennumero: ei ole onnennumeroa. Jos olisi, se olisi varmaan 13, koska olen syntynytkin perjantaina, 13. päivänä, enkä pidä syntymääni kovin epäonnekkaana asiana.

Alkoholiton lempijuoma: tee. Erityisesti musta tee (tai siis punainen, kiinalaisittain ilmaistuna), mutta myös vihreä tee, pu'erh ja jasmiiniteet maistuvat.

Facebook vai Twitter: olen tällainen kivikautinen jäänne, enkä käytä kumpaakaan. Facebookin viehätyksen sentään pystyn ymmärtämään, kun taas Twitter on minusta lähinnä ärsyttävä. Eli vastaan kai sitten Facebook.

Mistä pidät: vaikka mistä. Hitaista aamuista, kallioista, hyvästä ruuasta, lumesta ja pakkasesta, meressä uimisesta, kirjoista, polveilevista keskusteluista, suklaasta, piirtämisestä, kynttilöistä, ystävistä, punaviinistä, pitkistä kävelyretkistä, ulkona syömisestä kesällä, joogasta, leipomisesta, musiikista ja rakkaastani. Muun muassa.

Lahjojen antaminen vai saaminen: mikään ei ole kutkuttavampaa kuin se, kun keksii jollekulle yllätyslahjan, josta tietää lahjansaajan ihastuvan. 

Lempimuotosi: Muotoseikka? Muotopuoli? Muotokuva? Sijamuoto? En voi väittää, että minulla olisi varsinaisesti mitään lempimuotoa. Ellei sitten alitajuisesti.

Lempipäiväsi: vapaapäivä.

Lempikukkasi: kaikki metsä- ja niittykukat. Kissankellot, päivänkakkarat, kielot, vanamot, apilat, koiranputket, hiirenvirnat, niittynätkelmät...

Tunnustus on varmaan jo ehtinyt kiertää läpi lukemani blogit, joten en nyt jaa tunnustusta eteenpäin.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Neljästoista viikko musiikkia ja kirjoja

Viime viikolla listasin viisi suosikkikirjailijaani, ja tällä viikolla pitäisi kertoa suosikkikirja suosikkikirjailijalta. Mikäpä sen mieluisampaa, eli ei kun listaamaan:

Dorothy L. Sayers: olen jo aikaisemmin tämän haasteen yhdeydessä listannut Juhlaillan kirjaksi joka tekee minut onnelliseksi. Juhlaillan ohella suosikki-Sayersini on Myrkkyä, joka on Sayersin tuotannossa eräänlainen siirtymävaiheen kirja. Se aloitti muutoksen kepeämmistä ja huumoripitoisemmista kirjoista kohti pohdiskelevampia ja henkilökohtaisempia kirjoja. Myrkkyä-kirjassa nämä Sayersin molemmat puolet ovat esillä, eli lukija saa nauttia herkkuja kaksin käsin.

Jhumpa Lahiri: novellin mestarilta pitäisi tietysti mainita novellikokoelma, mutta Kaima on kuitenkin rakkain Lahirini, luultavasti koska se oli ensimmäinen. Muistan aina ne kirkkaan kylmät, aurinkoiset pakkaspäivät, kun istuin sohvalla lukien ja juoden loputtomia teekupillisia, kirjasta lumoutuneena.

E.M. Forster: Talo jalavan varjossa on aina ja ikuisesti yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani.

L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla on ehkä se rakkain Montgomery. Ei ehkä paras, mutta rakkain.

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät kaikessa rönsyilevyydessään ja rosoisuudessaan on ehkä jotenkin enemmän kirja minun makuuni, kuin Puhdistus, joka sekin on loistelias. Molemmat olen lukenut vain kerran, joten aika tulee osoittamaan, kumpi kestää paremmin aikaa ja lukemista.

***

Musiikkihaasteessa aiheena on kappale josta kukaan ei olettaisi minun pitävän. Minusta tämä kysymys on melkoisen mahdoton. Mistäpä minä tietäisin, mitä muut olettavat minun kuuntelevan. Omasta mielestäni musiikkimieltymykseni tietysti ovat aivan loogisia, koska niitä kaikkia yhdistää oma musiikkimakuni...

Aionkin röyhkeästi muuttaa kysymystä niin, että nimeän kappaleen josta en itse olisi odottanut pitäväni. Minulle kun käy usein niin, että kappale, yhtye tai artisti ensin ärsyttää ja sitten huomaankin ihastuneeni. Ja usein juuri tällaisesta musiikista loppujen lopuksi tulee sitä kaikkein mieluisinta musiikkia, joka kestää kuuntelua vuodesta toiseen.

Maj Karman kauniit kuvat oli aluksi minusta ärsyttävää tekotaiteellista venkoilua, mutta pian huomasinkin pitäväni kovasti tuosta venkoilusta.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Helen D. Boylston: Helena-sarja



Helen D. Boylstonin seitsemän Helena-kirjaa kuuluivat lapsuudensuosikkeihini. Punatukkaisesta sairaanhoitajasta kertovissa kirjoissa ihastutti reipas ja rakastettava päähenkilö, hauskat sattumukset ja ennen kaikkea sairaanhoitotyön kuvaus. Boylston oli itse sairaanhoitaja, ja kirjoista saattoi lapsenakin aistia Boylstonin asiantuntemuksen ja rakkauden sairaanhoitoa kohtaan. Sairaanhoito ei näissä kirjoissa ole sivujuonne, joka tarjoaa taustan tapahtumille, vaan se on tapahtumien keskiössä - kirjojen olennainen elementti.

Näin aikuisenakin kirjat olivat minulle yllättävän antoisia. Kirjoissa on viehättävää raikkautta ja lämpöä, ja lisäksi löysin paljon mielenkiintoista liittyen naisen asemaan. Erityisen kiinnostava oli työn ja perheen yhdistämisen ongelma, joka nousi erityisesti kahdessa viimeisessä kirjassa selkeästi esille. Ajattelinkin tässä jutussa käsitellä erityisesti juuri näitä naisen asemaan liittyviä teemoja.

Koska kirjoitan koko sarjasta jutussa tulee väistämättä olemaan mukana juonipaljastuksia. Lue siis tästä eteenpäin omalla vastuullasi, jos et halua tietää mitään tapahtumista - jos esimerkiksi olet lukemassa kirjoja Marian ihanaan Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa käsittelevät Helenan opintoja sairaanhoitajakoulussa. Opintojen ohella pääosassa ovat ystävyyssuhteet, sekä Helenan suhde Bill Barryyn, sairaalan nuoreen ja komeaan kirurgiin. Uran ja yksityiselämän yhdistämisen teemaa sivutaan ensimmäisen kerran sarjan toisessa osassa, Sisar Helena. Helenan ystävä Constance Halliday on erikoistumassa narkoosihoitajaksi, työhön johon hän omien sanojensa mukaan "on hulluna". Urasuunnitelmat kuitenkin katkeavat siihen, kun Connie rakastuu ja menee kihloihin. "Koko tämä hieno koulutus tulisi Connien osalta päättymään avioliittoon", miettii Helena alakuloisesti. Muistan, että tämä käänne oli minulle lapsenakin pettymys, niin romanttiikkaa janoava kuin olinkin, luultavasti sen takia että Connien innostus työhön oli kuvattu niin lämpimästi.

Helena, sininen sisar -kirjassa opintonsa päättänyt Helena saapuu ystävänsä Kitin kanssa New Yorkiin työskennelläkseen Henry Street -järjestössä. Helena on valmistumispäivänään kihlautunut Billin kanssa, mutta haluaa ennen naimisiinmenoa tulla kunnolliseksi sairaanhoitajaksi ja tutustua sosiaaliseen sairaanhoitoon Henry Streetillä. Bill on luvannut odottaa.

Puolen vuoden kuluttua Bill kuitenkin ilmoittaa, ettei pysty enää elämään erossa Helenasta ja haluaa tämä eroavan työstään ja menevän kanssaan naimisiin. Helena ei halua jättää järjestöä vain kuuden kuukauden jälkeen: hän uskoo että järjestö edellyttää hoitajia olemaan työssä kauemmin jotta heistä olisi todellista hyötyä. Erimielisyys johtaa kiistaan siitä, onko Billillä oikeus vaatia Helenalta uhrauksia koska on kihloissa tämän kanssa. Helena syyttää Billiä siitä, että tämä haluaa omistaa naisen ja ajatella naisen puolesta; Bill puolestaan haukkuu Helenaa kiipijätyypiksi, "jolle ura on kaikki kaikessa - joka pitää miestä reservissä vuosikaudet".

Kihlaus purkautuu, eikä Helena voi antaa Billille anteeksi senkään jälkeen kun kuulee että Henry Street -järjestöstä saa erota niin halutessaan koska vain: Helenaa on loukannut nimenomaan se että mies on yrittänyt pakottaa hänet johonkin mitä Helena itse pitää vääränä ja kieltänyt Helenan itsenäisyyden. Minusta on merkittävää, että erimielisyys ei kirjassa kulminoidu siihen, kumpi on tosiasioiden suhteen oikeassa, vaan siihen millaiset asenteet mielipiteiden taustalla vaikuttavat. Vasta kun Bill sanoo olleensa väärässä ja haluavansa sittenkin odottaa Helenaa, Helena myöntää oman väärinkäsityksensä, ja kihlaus solmitaan uudelleen.

Helena ei luovu sairaanhoitajan työstään mentyään naimisiin: hänestä tulee sairaanhoitajakoulun johtajatar vastaperustettuun sairaalaan, jossa Bill on ylilääkärinä. Johtajatar Helena on mielenkiintoinen erityisesti siksi, että siinä kuvataan tyttökirjoille harvinaiseimmin avioliiton ongelmia. Erilaiset tavat kommunikoida, erilaiset huumorintajut ja persoonallisuuksien yhteentörmäykset ajavat Helenan ja Billin suhteen pahasti tulehtuneeseen tilaan, josta he selviävät vasta kun oppivat hyväksymään toisissaan myös ikävät piirteet.

Helena kotirouvana -kirjassa Helena on kolmen lapsen kotiäiti. Tämä kirja on julkaistu yhdeksän vuotta edellisen osan jälkeen, vuonna 1949. Tässä kirjassa - kuten myös kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessa sarjan viimeisessä osassa - voi hyvin nähdä 1950-luvun hengen, halun palauttaa nainen työelämästä kotilieden ääreen. Boylstonin oma kanta saattaa ensisilmäyksellä näyttää täysin tämän ideologian mukaiselta. Helena on jättänyt työnsä, ja kirjassa todetaan moneen kertaan äitiyden olevan naisen tärkein työ. Monesti väläytellään myös sitä näkemystä, ettei äitiyttä voi kunnolla toteuttaa jos käy samalla töissä. Pintakerroksen alla Boylston nähdäkseni esittää toisenlaisia näkemyksiä. Vaikka Helena kuvataan lähes täydelliseksi äidiksi, Boylston kirjoittaa hänet potemaan lähes jatkuvaa syyllisyyttä työstä luopumisesta. Osittain tämä syyllisyys luultavasti johtuu siitä, että Helena todella rakastaa työtään, eikä tunne itseään kokonaiseksi ilman sitä. Ongelma ratkeaa kirjan lopussa siihen, että Helena tulee jälleen raskaaksi: työhönpaluu ei enää ole vaihtoehto, joten Helenan ei tarvitse sitä harkitakaan.

Sarjan viimeisessä osassa Helena palaa sairaalaan. Bill sairastuu vakavasti ja joutuu parantolaan, ja Helena ottaa työn sairaalasta säästääkseen perhettä taloudellisilta huolilta ja itseään siltä että vain istuisi kotona murehtimassa. Helena on työhönpaluusta enemmän kuin innoissaan. "En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi niin hulluna sairaanhoitoon kuin sinä", toteaa Helenan ystävä Kit huvittuneena.

Ongelmia ilmaantuu vasta, kun Helenan tytär alkaa oirehtia psyykkisesti: tytön opettajan mielestä oireet johtuvat siitä, että tämä kokee joutuneensa sekä isän että äidin hylkäämäksi. Helena pelkää opettajan olevan oikeassa ja miettii, onko hän uhrannut tyttärensä hyvinvoinnin omalle hyvinvoinnilleen. "Et voi avata mitään kirjaa tai aikakauslehteä joutumatta lukemaan jotakin, mikä pelästyttää sinut kuoliaaksi, kun siinä kerrotaan, miten paljon lapset kaipaavat turvallisuudentunnetta.", Helena valittaa. Tämän repliikin voisi kenties nähdä Boylstonin kommenttina aikalaiskeskusteluun naisen roolista.

Tyttären ongelmien syyt selviävät aikanaan, eikä niillä ole mitään tekemistä Helenan työn kanssa. Helena jatkaa työssään, ja kirjan lopussa Bill palaa terveenä tuberkuloosiparantolasta. Se, jääkö Helena työhönsä tämän jälkeen, jää avoimeksi. Kit uskoo Helenan sanovan itsensä irti välittömästi, mutta Bill epäilee ettei kotiäidin rooli enää riitä tyydyttämään Helenaa, kun tämä on päässyt taas sairaalatyön makuun.

Itse haluaisin uskoa, että Helena jatkaa työssään - ehkä Bill saa hänet vakuuttuneeksi tämän ratkaisun järkevyydestä. En toivo tätä siksi, ettei kotiäidin työ olisi mielestäni arvokasta eikä nainen saisi sitä valita halutessaan, vaan koska Helena rakastaa työtään: hänelle oikea ratkaisu olisi mielestäni työn ja äitiyden yhdistäminen, ja uskon Boylstoninkin kannattavan tätä ratkaisua. Oikeus rakastamaansa työhön jokanaisen oikeutena tuntuukin lopulta nousevan kirjasarjan tärkeimmäksi sanomaksi.

Helen D. Boylston:
Helenan oppivuodet (Sue Barton, Student Nurse, 1936), Suom. Kaija Orjatsalo, Tammi 1993
Sisar Helena (Sue Barton, Senior Nurse, 1937), Suom. Helena Anhava, Tammi 1968
Helena, sininen sisar (Sue Barton, Visiting Nurse, 1938), Suom. Helena Anhava, Tammi 1968
Helena tarttuu asiaan (Sue Barton, Rural Nurse, 1939), Suom.Helena Anhava, Tammi, 1968
Johtajatar Helena (Sue Barton, Superintendent of Nurses, 1940), Suom. Kristiina Kivivuori, Tammi 1979
Helena kotirouvana (Sue Barton, Neighborhood Nurse, 1949), Suom. Lea Karvonen, Tammi 1956
Helena palaa sairaalaan (Sue Barton, Staff Nurse, 1952), Suom. Annikki Saarikivi, Tammi 1979

torstai 10. marraskuuta 2011

Kolmastoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteessa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä, sillä nyt kysytään suosikkikirjailijaa. Nyt on kyllä pakko nimetä useampi kirjailija, koska minulla ei yksinkertaisesti ole yhtä suosikkikirjailijaa, jonka voisin nostaa kaikkien muiden yläpuolelle.

Suosikkikirjailijan täytyy olla sellainen, jolta on lukenut useamman kirjan - mielellään enemmän kuin kaksi. Ja ainakin yhden näistä kirjoista on täytynyt olla Suuri Kokemus - pelkällä tasaisella laadulla ei suosikkikirjailijaksi voi päästä. Tai ei ainakaan tälle niukalle Top5-listalle.

Dorothy L. Sayers: edustaa rakkauttani brittiläistä kirjallisuutta ja huumoria, rakastettavia henkilöhahmoja ja sitaateilla kuorrutettua tekstiä kohtaan. Sayers on kirjoittanut monista asioista juuri niin kuin minä niistä ajattelen, ja lisäksi rakastan hänen Wimsey-kirjojensa ajankuvaa, 1900-luvun alun Englantia jossa vanha ja uusi maailma kohtaavat.

Jhumpa Lahiri: edustaa melankolista mutta kaunista arjen ilmiöiden tarkkanäköistä havainnointia, pieniä sattumuksia ja eleettömän tarkkaa kielenkäyttöä. Lahiri lumosi minut sellaisena hetkenä, kun en ollut pitkään aikaan lukenut mitään lumoavaa, siksikin erityisen rakas.

E.M. Forster: edustaa kirjoja joissa juonen sijasta keskitytään ihmisen sisäisen maailman ja sosiaalisen kanssakäymisen kuvaamiseen. Rakastan tapaa, jolla Forster kuvaa piiloon jääviä motiiveja ja ääneenlausumattomia ajatuksia ja tunteita.

L.M. Montgomery: edustaa rakkauttani tyttökirjoja ja nostalgiaa kohtaan. Montgomery on mestari kuvaamaan elämän kauneutta sekä tarkkanäköinen ja teräväkin ihmisluonteen kuvaaja.

Sofi Oksanen: edustaa rujompaa käsialaa, yhteiskunnallisuutta ja feminismiä. Jos jostakin suomalaisesta kirjailijasta voin tällä hetkellä sanoa että tulen takuuvarmasti lukemaan hänen seuraavan kirjansa, se on Oksanen.

Huomaatteko, en aivan tehnyt finlandioita vaan mahdutin listalle yhden mieskirjailijankin.

***

Musiikkihaasteessa on vuorossa salainen pahe. En oikeasti jaksa kiinnostua siitä, kuinka katu-uskottavaa musiikkia kuuntelen, mutta yritin nyt kuitenkin keksiä jotakin epäilyttävää musiikkia vastaukseksi. Ainakin joidenkin ihmisten kulmakarvojen kohottelusta päätellen on hiukan kummallista fanittaa sitä kun Clay Aiken laulaa American Idolissa Elton Johnia. Mutta minusta tämä on aivan mahtava.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Marcel Proust: "Swannin rakkaus" "Paikannimet: nimi"

 

Proust-haaste on edennyt toiseen osaansa, toisin sanoen olen nyt lukenut ensimmäisen osan (Swannin tie) toisen kirjan, joka jakautuu kahteen niteeseen (Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi). Nämä Proustin teoksen osat ja otsikot ovat välillä yhtä hämmentäviä kuin itse kirja.

En tiedä, miksi tämän toisen kirjan lukeminen tuntui jotenkin takkuisammalta kuin Combray. Johtuiko se uutuudenviehätyksen katoamisesta vai siitä että kieli ei tuntunut soljuvan yhtä vaivattomasti eteenpäin suomentajan vaihduttua. Vai oliko syynä tematiikka. Comray käsitteli pääasiassa muistoja ja mielen liikkeitä, kun taas tässä kirjassa liikuttiin Pariisin pinnallisissa seurapiireissä ja ilottomien rakkausseikkailujen maailmoissa.

"Ja sairaus nimeltä Swannin rakkaus oli saanut niin paljon uusia muotoja ja liittyi niin erottamattomasti kaikkiin Swannin tottumuksiin ja tekoihin, hänen ajatuksiinsa, terveydentilaansa, yöuneensa, koko elämäänsä, vieläpä siihenkin, minkä hän uskoi tapahtuvan kuolemansa jälkeenkin, se kuului osana häneen, oli kasvanut häneen kiinni, ettei sitä voinut repäistä irti tuhoamatta suurin piirtein häntä itseäänkin; niin kuin kirurgien on tapana sanoa, Swannin rakkaus ei enää ollut leikattavissa."

Swannin rakkaus on todellakin sairaus - sairaus johon liittyy niin paljon mustasukkaisuutta, omistushalua ja pakkomielteitä, että heikompaa lukijaa alkaa hirvittää. Päähenkilön perhetuttu, Charles Swann rakastuu puolimaailman naiseen, Odette de Crécyyn, vaikka Odette ei ulkomuodoltaan, tavoiltaan tai mieltymyksiltään vastaa hänen ihanteitaan. Rakkaus on kuitenkin kaikennielevää: Swann pohtii jatkuvasti, mitä Odette tekee ollessaan erossa hänestä; hän etsii Odettea öisillä kaduilla; lukee Odetten yksityisiä kirjeitä ja kuulustelee jatkuvasti Odetettea tämän nykyisestä ja aiemmasta elämästä.

Kuin kaikuna Swannin rakkaudelle kirjan kolmas nide keskittyy päähenkilön ihastukseen, jonka kohteena on Swannin ja Odetten tytär Gilberte. Tämä rakkaus on vähintään yhtä pakkomielteistä ja sairaalloista kuin Swannin rakkaus, ja päähenkilö kärsii samanlaisesta tarpeesta omistaa rakkautensa kohteen teot ja ajatukset. 

Swannin rakkauden voi varmasti nähdä monin eri tavoin. Esimerkiksi Vielä palaa lukulamppu -blogissa sympatiat ovat ilmeisesti Swannin puolella, ja Odette nähdään ilkeänä ja itsekkäänä naisena. Odette kenties onkin omahyväinen ja itsekäs, mutta ei Swannkaan takertuvassa rakkaudessaan kovin sympaattinen ole. Swannin rakkaus ei itse asiassa edes kohdistu Odetteen ihmisenä vaan jonkinlaisiin kuvitelmiin ja mielleyhtymiin: Odette on Swannille maalaus tai musiikin teema, ei lihaa ja verta olevan nainen.

Rakkauden lisäksi tässä osassa keskityttiin seurapiirien kuvailemiseen. Näissä pienissä piireissä voi helposti joutua epäsuosioon, ja liehittely sekä oikein ajoitetut nokkeluudet ovat tärkeitä sosiaalisen statuksen kannalta. Seurapiirikohtauksissa on mukana huumoria ja teräviä pikku huomioita sosiaalisista suhteista, mutta Proust on kuitenkin minusta parhaimmillaa ihmisen sisäisen maailman kuvaajana, ei niinkään mikään dialogin tai juonenkuljetuksen mestari.

Jotain taikaa Proustissa ehdottomasti on, ja aion jatkaa kirjasarjan parissa. En vanno pysyväni täysin haasteen aikataulussa, sillä Proust tuntuu vaativan oman tilansa eikä aikataulutettu lukeminen ehkä tee kirjalle täyttä oikeutta. 

Koska ensimmäinen osa on nyt luettu loppuun, on pakko laittaa loppuun vielä tämä klassikkosketsi Monty Pythonilta.  The All-England Summarize Proust Competition.

 

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä, Swannin tie, "Swannin rakkaus" "Paikannimet: nimi" (A la recherche du temps perdu, Du côté de chez Swann, "Un amour de Swann", "Noms de pays: le nom", 1913)
Suom. Inkeri Tuomikoski
Otava, 2007

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Kahdestoista viikko musiikkia ja kirjoja

Kirjahaasteen kysymys aiheutti jälleen kerran hiukan päänvaivaa. Aiheena on kirja jota en enää rakasta, ja olen yrittänyt kovasti muistella menneitä kirjarakkauksia keksiäkseni jonkun kirjan josta aika on ajanut ohi. Lapsuudesta sellaisia toki löytyisi  - viimeksi luettu kirja sai silloin aika usein Maailman Parhaan Kirjan tittelin - mutta yritin keksiä jonkun hiukan tuoreemman tapauksen.

Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini oli minulle aika iso juttu joskus parikymppisenä. En ehkä varsinaisesti rakastanut kirjaa, mutta suhtauduin siihen hyvin vakavasti ja ihailevasti. En nykyäänkään suinkaan inhoa Kellopeliappelsiinia enkä kiellä sen ansioita, mutta en ole lukenut kirjaa vuosiin, eikä minulla ole mitään erityistä tarvetta lukeakaan sitä. Ihmiselle joka lukee suosikkejaan jatkuvasti uudestaan, tämä on tärkeä mittari sille, kuinka rakastavasti kirjaan suhtautuu. Luulen, että Kellopeliappelsiini on antanut minulle sen, mitä sillä oli annettavana.

***

Musiikkihaasteessakin ollaan negatiivisissa tunnelmissa, sillä vuorossa on kappale bändiltä jota inhoaa.

Kaiken järjen mukaan minun kuuluisi pitää Coldplaystä, koska suhtaudun lämpimästi moneen muuhun brittiläiseen vaikertajabändiin. Mutta siinä missä esimerkiksi Radiohead ja Placebo herättävät minussa suuria tunteita, on Coldplay aina ollut minusta hajuton ja mauton, vailla intohimoa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että olen aina jotenkin pitänyt tästä kappaleesta. Clocks.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Kirjamessuilin minäkin

Tänä vuonna kävin kirjamessuilla perjantaina alkuillasta. Mukavinta messuilu on kokemukseni mukaan arkisin aamupäivällä, mutta siihen ei nyt ollut mahdollisuutta. Ihan mukavaa messuilla oli perjantai-iltanakin, eikä ruuhkaa ollut niin paljon kuin pelkäsin.

Messualue oli minusta tänä vuonna jotenkin sekava, kun kirja-, musiiki- ja ruokamessut oli kaikki sijoitettu samaan tilaan. Ehkä suuntavaistollani oli tavallistakin huonompi päivä, koska tunsin välillä olevani hiukan eksyksissä alueella. Selvisin kuitenkin kadottamatta itseäni, ja aika kului nopsaan kuten kirjamessuilla aina.

Olen yleensä pyrkinyt seuraamaan messuilla ainakin yhden keskustelun kokonaan - tänä vuonna  päädyin ilman suurempia ennakkosuunnitelmia kuuntelemaan ohjelmaa aiheesta Fantasia naisen aseman kuvaamisen keinona. Raisa Rauhamaa haastatteli Syysmaa-sarjaa kirjoittavaa Anu Holopaista sekä Tähystäjänaisen takana olevia Anneli Kantoa ja Terhi Rannelaa. Kirjailijat kertoivat paitsi romaaniensa naishahmoista, myös kuvitteellisen fantasiamaailman luomisesta. Kantola ja Rannela kertoivat myös yhdessä kirjoittamisen haasteista - tai ehkä pikemminkin yhdessä kirjoittamisen iloista, sillä kirjoitusprosessi oli ilmeisesti ollut varsin helppoa ja mukavaa. Kaikki kolme kirjailijaa tuntuivat hirveän sympaattisilta ja asiastaan innostuneilta, ja päätin että jotakin täytyy näiltä naisilta lukea. Tällä hetkellä houkuttelevimmalta tuntuisi ehkä Rannelan yksin kirjoittama Scarlettin puvussa, mutta myös Syysmaa-sarja saattaisi kiinnostaa.

Kirjojen ostaminen ei ole kirjamessujeni pääasia, vaikka tykkäänkin kierrellä ympäriinsä kirjoja hypistellen ja kirjakasoja tutkaillen. Tänä vuonna mukaan kuitenkin tarttui kirjoja, kaikki tosin antikvariaattien puolelta. Messuilla on muutenkin erityisen antoisaa kierrellä juuri antikvariaattiosastolla, koska monet myyjät ovat nähneet vaivaa kirjojen esillepanossa ja asettaneet näytteille harvinaisuuksia, vanhoja kirjoja ja lehtiä joissa on herkulliset kansikuvat. Omat löytöni eivät tosin olleet mitään harvinaisuuksia, mutta minulle ihania löytöjä.


Ensinnäkin löysin kaksi Mary Marckin tyttökirjaa, Minnan syyslukukausi ja Toverien kesken. Nämä kirjat ovat kansiaan myöten suloisia ja herttaisia - todellisia hyvänmielen kirjoja. Ostin myös kaksi Agatha Christietä vanhoilla SaPo-kansilla. Ostan näitä vanhoja SaPoja hyllyyni yhtä paljon kansien kuin sisällön takia. Nyt löytyi kaksi erityisen mehevää kansikuvaa eivätkä kirjatkaan muistaakseni ole hullumpia - Kissa kyyhkyslakassa ja Lomahotellin murhat.

Lisäksi löysin kirjan Minun isäni, jossa on Carl Larssonin kotiaiheisia maalauksia. Tämä kirja oli lapsuudenkodissani ja olen lukenut ja katsellut sen kuvia lukemattomia kertoja. Olin niin iloinen, kun sain napata tämän myös omaan hyllyyni vietäväksi.

Tämä on ollut hieno viikko kirjallisesti. Brooklyn oli yksi vuoden parhaista lukukokemuksista, kirjamessut piristivät ja kirjabloggaajien palkitseminen ilahdutti. Onnittelut vielä palkituille!

Mutta erityisen hienon tästä viikosta teki kuitenkin se, että minusta tuli täti pienelle veljenpojalle. Uutta  tulokasta on käyty ihmettelemässä ja ihastelemassa melkoisen liikuttuneina.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Colm Tóibín: Brooklyn


Löysin odottamatta aarteen. Jos olisin ollut menettämässä uskoani kirjallisuuden voimaan, Brooklyn olisi palauttanut sen. Pyydän anteeksi ylisanoja, mutta olen lumoutunut. Colm Tóibínin Brooklyn on parasta mitä olen lukenut aikoihin.

Kirja on sekä tarinaltaan että muodoltaan hyvin yksinkertainen. Se kertoo nuoresta irlantilaisnaisesta, Eilis Laceysta, joka lähtee Yhdysvaltoihin paremman elämän ja ennen kaikkea parempien työmahdollisuuksien perässä. Eilis ei oikeastaan haluaisi lähteä, mutta yrittää sopeutua äitinsä ja isosiskonsa tahtoon. Sopeutuminen vieraaseen maahan on aluksi vaikeaa, ja Eilis tuntuu elävän vain perheelle jatkuvasti mielessään sommittelemien kirjeiden kautta. Mistä kaikesta voisi kertoa äidille ja siskolle - mitä ei voi kertoa etteivät nämä luulisi hänen ikävöivän tai viihtyvän huonosti. Vähitellen Eilisin elämänpiiri laajenee, hän joutuu kohtaamaan monenlaista uutta ja vierasta ja tekemään isojakin ratkaisuja elämänsä suhteen.

"Täällä mikään ei ollut osa häntä. Kaikki oli onttoa, tyhjää, hän ajatteli. Hän sulki silmänsä ja yritti, niin kuin monet kerrat elämässään, miettiä jotain sellaista mitä odotti innokkaasti, mutta ei keksinyt mitään. Ei kerrassaan mitään odotettavaa. Ei edes sunnuntaita. Ei mitään muuta kuin nukkumista, eikä hän oikein ollut varma halusiko päästä uneenkaan, sillä kello ei ollut edes yhdeksää. Hän ei voinut tehdä mitään. Tuntui kuin hänet olisi pantu lukkojen taa."

Brooklynissa ei ole dramaattisia juonenkäänteitä tai elämää suurempia tapahtumia. Kirja ei leikittele eri kertojaäänillä tai rikotulla aikarakenteella. Kirjassa ei ole arvoituksia eikä paljastuksia jotka kääntäisivät yllättäen koko kertomuksen päälaelleen. Se on suoraviivaisesti kerrottu tarina arkisista tapahtumista, joiden voisi kuvitella tapahtuvan kenelle tahansa. Mikä siis teki Brooklynista niin erityislaatuisen kirjan?

Tóibín luottaa yksinkertaisen tarinansa voimaan siinä määrin, ettei hänen tarvitse koristella kirjaansa millään ylimääräisellä. Ehkä juuri siksi minulle tuli tästä kirjasta niin vahvasti elämänmakuinen tunne. Tunsin lukiessani välillä aivan pakahtuvani - en siksi että kirjassa oli tapahtunut jotain ihmeellistä, vaan koska se mitä tapahtui, tuntui niin todelliselta. Loppupuolella kirja onnistui myös särkemään pienen palan sydäntäni, ja senkin Tóibín teki hyvin pienillä keinoilla.

Henkilökuvauksessakin Tóibín luottaa vähäeleisyyteen. Hän ei harrasta yksityiskohtaista ulkomuodon tai luonteenpiirteiden kuvailua, mutta onnistuu muutamalla vedolla piirtämään eläviä henkilöhahmoja. Eilisin vuokraemäntä, asuintoverit ja miesystävät nousivat silmieni eteen tarkkoina ja elävinä kuvina. Eilis itse on äärimmäisen kiehtova päähenkilö. Kaikki tapahtumat nähdään ja koetaan Eilisin kautta, mutta silti suuri osa hänen tuntemuksistaan jää lukijan tulkinnan varaan. Eilis on toisaalta välillä passiivisen ja suorastaan tahdottoman tuntuinen, ja osoittaa välillä suurta päättäväisyyttä ja rohkeutta. Hän kokee vahvasti, mutta tunteet tuntuvat jäävän hänelle itselleenkin välillä käsittämättömiksi. Häneen on helppo samaistua, mutta välillä hänen tekonsa tuntuvat vääriltä. Ristiriitainen ja monikulmainen hahmo siis, kuten ihmiset yleensä oikeastikin ovat.

Vähäeleisyydestään huolimatta Brooklyn ei ole pieni kirja. Se on väkevä ja voimakas ja kätkee sisäänsä monia kerroksia, joista osan luultavasti löytää vasta useamman lukemisen jälkeen. Brooklyn imaisi minut täysin mukaansa, ja tunsin haikeutta luettuani viimeiset sanat. Olisin halunnut lukea kirja heti uudestaan, voidakseni vielä viipyillä sen maisemissa.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin KaroliinaMariaLeena, Zephyr, Anna Elina ja Jenni Kirjakirpusta.

Luettu osana Totally British -haastetta, Éirinn go Brách -kategoriassa.

Colm Tóibín: Brooklyn, 2009
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi, 2011

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Saara Kesävuori: Äidin rakkaus


Nappasin tämän kirjan lukulistalleni Susan arvion perusteella. Teemat tuntuivat kiinnostavilta - itsepetosta, kaatuvia kulisseja ja perheen sisäisiä konflikteja - minkä lisäksi kirjassa veti puoleensa se, ettei se vaikuttanut ihan tyypillisimmältä lukemistoni edustajalta. Aina välillä kun tekee mieli laajentaa kirjallista reviiriään.

Äidin rakkauden keskiössä on Auli Rantala, keski-ikäinen hääsuunnittelija, joka on vakaasti naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Heti kirjan alussa käy selväksi, että on tapahtunut Jotakin. Jonkinlainen tragedia, jonka seurauksena Rantalan perhe on noussut lehtiotsikoihin ja perheen keskimmäinen poika joutunut sairaalaan. Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen tapahtuu Ennen sitä ja toinen Sen jälkeen. Millainen tapahtumaketju on johtanut tragediaan, ja millaisia tunteita ja tekoja se nostattaa? Mitä tapahtuu, kun vuosikausia vaietut ja kielletyt asiat nousevat pintaan.

"Juho oli ketale. Mitäpä sitä kaunistelemaan. Kolme lasta, joista yhdellä oli parantumaton jalkasieni päässä. Olisivat asiat tietysti huonomminkin voineet olla."

Lukukokemukseni Äidin rakkauden parissa oli jossain määrin ristiriitainen. Läysin kirjasta paljon hyvää mutta myös sellaista mikä ei niin suuresti vedonnut. Kirjassa tapahtumia seurataan vuoroin Aulin, vuoroin hänen vanhimman poikansa Vilin näkökulmasta. Aulin perspektiivistä kerrotut jaksot olivat minusta kirjan parasta antia. Auli ja hänen tuntemuksensa tuntuvat aidoilta ja samaistuttavilta. Hän on nainen joka haluaa ympärilleen kauneutta ja positiivisia tunteita siinä määrin että kieltäytyy näkemästä todellisuutta välttelemällä määrätietoisesti vastuuta ja epämiellyttäviä asioita - kuten keskimmäisen poikansa Juhon ajattelemista.

Vili ei henkilöhahmona ollut minusta yhtä uskottava kuin Auli. Siinä missä Auli tuntui oikealta keski-ikäiseltä naiselta, Vilin nuoren miehen maailmantuska jäi minusta ulkokohtaiseksi ja hiukan epäuskottavaksi. Kirjan suurin ongelma minulle oli kuitenkin se suuri tragedia, jonka ympärille juoni rakentuu. Tapahtuma syineen ja seurauksineen oli minusta väkinäinen ja tekemällä tehty - liian dramaattinen ja paperinmakuinen ollakseen elävää elämää.

Kaikesta huolimatta Äidin rakkaus oli minusta ihan mukava kirja. Se oli viihdyttävä ja vetävästi kirjoitettu: Kesävuori onnistui koukuttamaan ainakin minut tarinan seurantaan, sortumatta kuitenkaan turhien cliffhangereiden käyttöön. Kirjan dialogi ei aina täysin vakuuttanut minua, mutta muuten teksti kulki hyvin, ja mukaan mahtui myös piristäviä huumorinpilkahduksia. En usko, että Äidin rakkaus jättää kovin pysyvää jälkeä tajuntaani, mutta viihdyin kyllä sen parissa lukemisen ajan.

Saara Kesävuori: Äidin rakkaus
Tammi, 2011