lauantai 13. elokuuta 2016

A S Byatt: Riivaus


"Silloin tällöin on lukemista, joka saa ihon kananlihalle, olemattoman turkin karvat siirottamaan ja vapisemaan, kun kaikki sanat palavat ja loistavat kovina ja selvinä ja äärettöminä ja täsmällisinä kuin liekehtivät kivet, kuin tähtien pisteet pimeässä – lukemista jolloin tieto, että me pääsemme perille kirjoitetusta poikkeuksellisella tai paremmalla tai tyydytystä tuovalla tavalla, tulee ennen kuin pystymme lainkaan sanomaan, mitä me tiedämme tai mistä me sen tiedämme. Tällaisessa  lukemisessa tunnetta, että teksti on vaikuttanut täysin uudelta, koskaan ennen näkemättömältä, seuraa melkein heti tunne, että se on aina ollut siinä, että me lukijat olemme aina tienneet, että se on sellainen kuin se on, vaikka me vasta nyt käsitämme ja täysin tajuamme, että olemme sen tienneet."

Nuori kirjallisuudentutkija Roland Michell löytää sattumalta 1800-luvun runoilija Randolp Henry Ashin kirjeluonnoksen, joka on ilmeisesti jäänyt huomaamatta muilta kilpailevilta Ash-tutkijoilta. Kirje vihjaa yhteyteen, jopa romanssiin toisen viktoriaanisen runoiljan Christabel LaMotten kanssa. Päästäksen löytönsä kanssa eteenpäin, Roland joutuu ottamaan yhetyttä LaMotte-tutkija Maud Baileyyn. Kaksikko suhtautuu kirjallisuudentutkimukseen samalla pakkomielteisellä intohimolla, ja he uppoutuvat nopeasti yhä syvemmälle Ashin ja LaMotten tarinaan. Vähitellen myös muu akateeminen maailma alkaa havahtua siihen, että Roland ja Maud ovat kirjallisuudentutkimuksellisen sensaation jäljillä.

A S Byatt on luonut Riivaukseen sellaisen monikerroksisen tarinakudelman, että lukijaa sekä ihastuttaa että uuvuttaa. Paitsi että Byatt kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa – 1980-luvulla ja 1800-luvulla – hän on luonut joukon erilaisia tekstityyppejä: Ashin ja LaMotten runoja ja kirjeitä, kirjallisuudentutkimusta, päiväkirjoja. Myös tyylilajit ja tunnelmat vaihtelevat viihtellisestä romantiikasta ja jännityksestä historiallisiin pastisseihin ja postmoderneihin pohdiskeluihin todellisuuden fiktiivisestä luonteesta.

Riivauksen lukeminen otti aikansa. Aloitin kirjan jo viime syksynä. Pidin kirjasta, mutta se eteni hyvin hitaasti, enkä aivan saanut otetta tarinasta. Etenin ehkä sata sivua, jonka jälkeen kirjaston kirjat eräpäivineen alkoivat vaatia huomiotani, ja Riivaus jäi tauolle. Palasin kirjan pariin keväällä, mutta etenin hyvin pienissä pätkissä. Heinäkuussa tartuin kirjaan jälleen kerran, kertasin hiukan kirjan alkupuolta, ja luin jäljellä olleet viitisensataa sivua loppuun varsin sutjakkaasti.

En ole ainoa, jolle Riivauksen lukeminen on ollut haasteellista. Esimerkiksi Katja kirjoitti vähän aikaa sitten omasta pitkästä matkastaan kirjan kanssa.

Mikä Riivauksessa sitten on niin haastavaa? Ainakaan minulla kyse ei missään vaiheessa ollut siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. Riivaus ei myöskään ole suunnattoman vaikea, sisällöltään tai tekstiltään. Kirja on kyllä runsas, rönsyilevä ja monikerroksinen ja toki myös pitkä. Toisaalta Byattin Lasten kirja on vielä massiivisempi järkele ja vähintään samanlainen runsaudensarvi, ja siihen kirjaan hullaannuin aivan täysin. Riivaukseen en missään vaiheessa ihastunut samalla tavalla, vaikka nautin siitä kovasti, kun pääsin kunnolla lukemisen vauhtiin. Se vauhtiin pääseminen ei vain ollut helppoa.

Ehkä ongelma oli kirjan alku. Byatt esittelee nuoren kirjallisuudentutkijan ja tämän intohimon Randolp Henry Ashia kohtaan, mutta lukijan on hiukan vaikea saada kiinni tästä Rolandia vaivaavasta riivauksesta. Fiktiivinen kirjailija Ash on lukijalle tässä vaiheessa täysin tuntematon, eivätkä Byattin Ashille sommittelemat runot varsinaisesti tempaa mukaansa  ja saa jakamaan Rolandin innostusta. Kirjan henkilöhahmojen ja eri aikatasojen esittely etenee huolellisen verkkaisesti ja vaatii lukijalta kärsivällisyyttä. Mutta kun henkilöt ja heidän risteilevät tarinansa alkavat saada tarkemmin erottuvia piirteitä ja peroonallisuutta, Riivauksen maailma alkaakin kiehtoa ja kiinnostaa. Jopa LaMotten ja Ashin runot alkavat viehättää, mitä pidemmälle tarina etenee.

Kirjan jäkisanoista luin, että Byatt on kirjoittanut useita artikkeleita Iris Murdochista. Tämä oli hauska tieto, koska lukiessani ajattelin muutaman kerran, että Riivaus tuo jollain tapaa mieleen Murdochin. Yhteistä on esimerkiksi tietty etäinen viileys, omaan maailmaan sulkeutumisen vaikutelma, jonka molemmat kirjailijat teoksissaan luovat. Myös yksityiskohtaisuus, voimakas visuaalisuus ja kirjavat henkilöhahmot muistuttavat Murdochista. Kuten Murdoch, Byatt vaatii lukijalta keskittymistä ja omistautumista ja tempaa parhaimmillaan syvälle tekstin syövereihin.

Riivaus on suuri ylistyslaulu kirjoittamiselle, lukemiselle ja myös akateemiselle tutkimukselle. Se on vaativa, vaikkakaan ei vaikea, ja lopulta lukijansa runsaasti palkitseva kirja.

Riivauksen ovat lukeet myös Jenni, Kuutar, Alma Kalma ja Ulla.

A S Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990)
Suom. Marja Alopeus. Runojen suomennos Leevi Lehto
Jälkisanat: Sanna Nyqvist, Merja Polvinen
Kansi: Iiro Oivo
Teos, 2008 

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Rakkaat Tintit


Luin pari viikkoa sitten Ylen sivuilta jutun jossa annettiin kesäisiä kirjavinkkejä. Yksi vinkeistä oli Tintti-sarjakuva Seitsemän kristallipalloa, ja minut valtasi välittömästi halu lukea muutama Tintti. No, kävi sitten niin, että vietin yhden viikonlopun lukien melkein kaikki hyllystäni löytyvät Tintti-albumit.

Lapsuudenkodissa oli aikoinaan isot kasat kahta sarkakuvaa: Asterixeja ja Tinttejä. (Toki muitakin sarjakuvia löytyi, ja vuosien varrella hyllyihin kertyi lisää kaikenlaista, mutta nuo kaksi sarjaa edustavat silti aina minulle jonkinlaisia sarjakuvan kantaisiä.) Asterixeista tykkäsin varhaislapsuudessa enemmän, kun taas Tintit tuntuivat vähän liian tylsiltä ja aikuisilta. Jossain vaiheessa Tintit kuitenkin alkoivat viehättää yhä enemmän, kunnes ihastuin niihin, ja edelleen täytyy aika ajoin kaivaa albumit esiin ja lukea (melkein) kaikki läpi. Tinttejä ei kerta kaikkiaan pysty lukemaan vain yhtä tai kahta.

Mikä Tinteissä sitten viehättää? Jo silloin, kun en Tinttien tarinoista niin perustanut, pidin Hergén piirroksista – selkeästä viivasta, puhtaista linjoista ja kirkkaista perusväreistä – ja pidän edelleen. Kuvat ovat tarkkoja ja selkeitä, silloinkin kun ne vilisevät yksityiskohtia. Tinttejä lukiessa onkin loputtoman hauskaa tarkastella, mitä kaikkea pientä hauskaa Hergé on taiteillut kuvien taustalle.

Henkilöhahmot, tietysti. Usein sanotaan, että Tintti itse on hahmona tylsyyteen asti persoonaton – tyhjä taulu jota vasten värikkäät sivuhenkilöt saavat heijastua. Lapsuudessa kuitenkin viehätyin juuri Tintin hahmosta. Jotkut ovat heikkoina pahoihin poikiin, mutta minulla on aina ollut taipumus ihastua puhdassydämisiin, epäitsekkäisiin sankareihin, jotka ovat valmiita uhraamaan itsensä muiden vuoksi.

Mitä pidemmälle Tintti-sarja etenee, sitä enemmän korostuu Tintin usko hyvään ja hänen roolinsa heikompien puolustajana. Vahvimmillaan Tintin sankarillisuus on ehkä Tintti Tiibetissä -sarjassa, jossa hän lähtee pelastamaan ystäväänsä Tsangia, jonka kaikki muut uskovat kuolleen lento-onnettomuudessa. Tintti Tiibetissä onkin minulle ehkä se kaikkein rakkain Tintti. Sydämeni läikähtelee liikutuksesta joka kerta kun Tintti lähtee järjenvastaiselle matkalleen. Sarja on äärettömän kaunis ystävyyden kuvaus – Tintin ja Tsangin, mutta myös Tintin ja kapteeni Haddockin välinen ystävyys on niin suurta, että se melkein siirtää vuoria.

Haddock on tietysti aivan yhtä tärkeä päähenkilö kuin Tintti, vaikka ei sarjan alusta asti mukana olekaan. Haddock on särmikäs ja rosoinen mies, josta muistetaan aina ryypiskely ja ainutlaatuinen sanavarasto. Kaiken melskeen alla Haddock on tunteellinen, hyväsydäminen ja uskollinen. Jos Tintin hyvyys on melkeinpä epäinhimillistä, Haddockin hyvyys on epätäydellistä ja lämmintä. Haddock loistaa esimerkiksi Castafioren koruissa, joka on muutenkin hykerryttävä suljetun tilan arkinen mysteeri.

Mystiikka, yliluonnolliset ilmiöt ja henkimaailman asiat ovat luonteva osa Tinttien periaatteessa arkista maailmaa, ja tämä piirre on vielä yksi Tinttien kiehtova piirre. Tintit eivät ole fantasiaa tai scifiä, mutta silti niiden maailmassa voi törmätä enneuniin, mustaan magiaan, lentäviin lautasiin tai hirmuisiin lumimiehiin. Tinttien yliluonnolliseen puoleen voi sukeltaa esimerkiksi mainiossa albumiparissa Seitsemän kristallipalloa ja Auringon temppeli tai sarjassa Lento 714, joka on mielestäni lähestulkoon täydellinen Tintti. Siitä löytyy huumoria, synkkyyttä, superpahiksia, mystiikkaa, jännitystä ja synkkyyttä.

Aivan varhaisista Tinteistä en ole koskaan pahemmin perustanut, mutta Tinteissä on hienoa sekin, että sarja paranee koko ajan edetessään. Henkilöhahmot kehittyvät, sanailu muuttuu nokkelammaksi ja hauskemmaksi, ja visuaalinen ilmaisu monipuolistuu. Viimeinen varsinainen albumi Tintti ja Picarot päättää sarjan tyylikkäästi. Siinä tunnelma on jossain määrin pessimistinen: Tintti puolustaa jälleen kerran ystäviään, mutta maailma ympärillä ei kehity paremmaksi. Mutta päähenkilöt palaavat turvallisesti kotiin, ja yksi veretön vallankumouskin on saatu neuvoteltua.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous


"Siinä on jotakin...Tšernobylissa...sielläkin näin ja koin asioita, joista ei tee mieli puhua. Esimerkiksi siitä, että meidän kaikkien humaanisuutemme on suhteellista...Äärimmäisissä tilanteissa ihminen on kaukana siitä ihmisestä, josta kirjoitetaan kirjoja. Tuota kirjojen sankaria en sieltä löytänyt, hän ei tullut vastaan. Kaikki oli toisin. Ihminen ei ole sankari. Me olemme kaikki maailmanlopun kaupustelijoita."

Mieli täynnä ajatuksia, mutta on vaikea löytää sanoja. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on vaikuttava, hiljentävä kirja. Se antaa äänen niille, jotka ovat kokeneet historian suurimman ydinonnettomuuden – tšernobylilaisille kuten heitä kutsutaan. Aleksijevitš on haastatellut kirjaansa varten satoja ihmisiä ja koonnut kertomuksista dokumenttiromaanin, joka koostuu monologeista ja kuoro-osuuksista. Ääneen pääsevät voimalan työntekijät, raivaajat, kodeistaan evokuoidut perheet, sotilaat ja lasten kuoro.

Kirja on järkyttävä ja ahdistava, mutta se on myös hämmentävällä tavalla kiehtova ja kauniskin. Lukiessa kasvaa halu tietää enemmän: kirja paljastaa onnettomuudesta sellaisia puolia, joita ei ole ehkä koskaan tullut ajatelleeksi. Toki sitä on tiennyt hylätyt aavekaupungit, vammautuneina syntyvät lapset ja lapioilla sätelyromua raivanneet sotilaat. Niiden lisäksi Aleksijevitš tuo eteemme Tšetšenian pakolaiset, joille saastunut maa tuntuu turvapaikalta; kyliin hylätyt lemmikkieläimet, jotka täytyy tappaa kulkutautien leviämisen estämiseksi; pari päivää onnettomuuden jälkeen järjestetyn vappuparaatin, jossa puoluepomot pitivät helteessä puheita pukeutuneina sadetakkeihin. Säteilymittarit, jotka näyttivät kaikkialla samaa lukemaa. Salailun, valehtelun, tietämättömyyden.

Tšernobylin onnettomuus kytkeytyy erottomattomasti Neuvostoliittoon, sen kulttuuriin ja kulttuurin synnyttämään mielenlaatuun. Tuo mielenlaatu on täynnä ristiriitaisuuksia. Diktatuuri mahdollisti onnettomuuden peittelyn ja valheellisen informaation jakamisen. Ihmiset olivat tottuneet luottamaan johtajiin ja puolueisiin – he uskovat, että onnettomuus on täysin viranomaisten hallinnassa, tai että kyseessä on kapitalistinen salajuoni. Toisaalta kieltoja ja määräyksiä oli totuttu rikkomaan. – saastuneilta alueilta ryöstetään ja salakuljetetaan huoletta ruokaa ja tavaroita.

Neuvostoliittolainen kulttuuri asetti systeemin yksilön edelle. Onnettomuuden salailu ja jopa kieltäminen liittyy epäilemättä tähän: systeemi ei saanut olla väärässä, ja sen rinnalla yksittäisten ihmisten henki ei paljon painanut. Toisaalta, ehkä tämä sama mentaliteetti synnytti myös raivaajasankarit, joiden työn ansioista vältettiin vielä suurempi ydinonnettomuus. Yksilö oli tottunut uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi. Kyse ei ollut (vain) siitä, etteivät raivaajat ja sotilaat olisi ymmärtäneet työnsä vaarallisuutta. Työ oli kuolemanvaarallista, mutta jonkun se oli tehtävä. Aleksijevitšin haastattelemien raivaajien ja sotilaiden monologeista ei juuri löydy katkeruutta, vaan niissä kaikuu ylpeys, joskin melankolisena.

Neuvostojärjestelmä ei antanut ääntä yksilöille, mutta Aleksijevitš antaa. Ne äänet kertovat puolisonsa tai lapsensa menettäneiden pohjattomasta surusta. Kuolemaa suuremmasta rakkaudesta. Koti-ikävästä. Itsesyytöksistä. Ne viljelevät mustaa huumoria, muistelevat nostalgisesti ja maalaavat synkkiä maailmanlopun kuvia. Yhdessä niistä rakentuu moniääninen kuoro, jonka äänen toivoisi kaikkien kuulevan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi ElinaNanna, Katja ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka (Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997)
Suom. Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2000/2015 (laajennettu laitos)


tiistai 12. heinäkuuta 2016

John Williams: Butcher's Crossing


"Andrewsista tuntui kuin vuoret olisivat vetäneet heitä luokseen, sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi päästiin, ihan kuin ne olisivat olleet jättimäinen magneetti, jonka vaikutus olisi suoraan verrannollinen etäisyyteen. Heidän lähestyessään hän koki imeytyvänsä, sisältyvänsä johonkin, jonka kanssa hänellä ei ollut ennen ollut minkäänlaista suhdetta. Mutta toisin kuin nimettömällä preerialla, tämä tunne lupasi, vaikkakin epämääräisesti, runsautta ja tyydytystä, jolle hän ei tiennyt nimeä."

Tämä on tarina itsepäisistä, pakkomielteen ajamista miehistä.

Nuori Harvardin opiskelija Will Andrews saapuu preerialle, pieneen Butcher's Crossingin kylään pää täynnä ihanteita. Andrews haluaa kokea ja nähdä alkuvoimaisen luonnon ja onnistuukin lyöttäytymään yhteen kolmen biisoninmetsästäjän kanssa. Yksi heistä kertoo valtavasta biisonilaumasta, jota kukaan ei ole onnistunut metsästämään: noita eläimiä miehet lähtisivät etsimään.

Mikä ajaa neljä miestä viikkokausiksi erämaahan, vaikeisiin ja vaarallisiin oloihin? Vastaus tuskin löytyy rahasta, jota miehet toivovat  saavansa biisoninnahoista. Yksi etsii erämaasta ihannetta, ehkä jopa elämän tarkoitusta. Toinen haluaa todistaa jotakin, maailmalle tai itselleen. Kolmatta piiskaa eteenpäin kiukkuinen jääräpäisyys. Jotakin he kaikki matkaltaan toivovat saavansa, mutta löytääkö kukaan heistä etsimäänsä? John Williamsin kuvaamana metsästysretki kasvaa vertauskuvaksi elämästä.

Williamsin viime vuonna suomennettu Stoner oli minulle lähestulkoon täydellinen lukukokemus, joten oli selvää että lukisin myös tämän seuraavan käännöksen. Sanottakoon heti, että Butcher's Crossing ei ole samalla tavalla ihana kirja kuin Stoner. Stonerin yliopistomaailma oli minulle lukijana takuuvarma houkutin, kun taas Butcher's Crossing biisoninmetsästyksineen ei kuulostanut lähtökohtaisesti samalla tavalla omalta alueelta. Kirjallisuus, luennot ja yliopiston käytävät ovat vaihtuneet likaisiin vaatteisiin, löyhkääviin sisälmyksiin, tappavaan janoon ja paleltumiin.

Mutta vaikka Butcher's Crossing ei saanut sydäntäni läikähtelemään aivan Stonerin lailla, lumosi Williams tälläkin kertaa minut kerronnallaan. Tarina etenee rauhallisesti, mutta kuin huomaamatta tunnelma kasvaa sivu sivulta, luku luvulta. Miesten matka erämaassa etenee, Williams kiristää jännnitettä yhä tiukemmalle, eikä lukija ole varma, pitäisikö kiirehtiä eteenpäin vai jäädä pidättelemään hengitystä.

Butcher's Crossing on hiljaisella tavalla vimmainen kirja. Se kertoo tarinan, joka on läpikotaisin tuttu, mutta ehkä juuri siksi vangitseva. Se näyttää elämän rumuuden ja julmuuden, mutta lumoaa hengästyttävän kauniilla luontokuvauksillaan. Se on vähäeleisen karski ja henkäyksen herkkä. Kuin Will Andrews erämaassa, lukija tuntee melkein koskettavansa jotakin suurta, jolle ei löydä sanoja.

Butcher's Crossingin ovat lukeneet myös Maija, Airi, Kaisa Reetta, Katja ja bleue.

John Williams: Butcher's Crossing (Butcher's Crossing, 1971)
Suom. Ilkka Rekiaro
Johdanto: Michelle Latiolais
Bazar, 2016 

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi - Askelmerkit sohvalta maaliin


"Paitsi fyysistä iloa juokseminen  on myös vapautta. Se on vapautta aikatauluista ja sitoumuksista. Juosta voi silloin kun haluaa, niin usein tai harvoin kuin haluaa, juuri sen verran kuin haluaa ja sen näköisenä kuin haluaa. Se on vapautta odotuksista ja paineista. Lenkkiä voi lyhentää halutessaan, voi kävellä, jos siltä tuntuu, voi osallistua kisoihin tai olla osallistumatta tai voi juosta kisoissa rennosti ajasta välittämättä. Juoksu on vapautta ylittää itsensä. Voi juosta tunnin pidempään, jos siltä tuntuu, tai voi juosta niin kovaa kuin pääsee. Tietysti juoksu on myös vapautta siinä syvimmässä merkityksessä: vain minä, mieletön, pystyvä kroppani ja tie."

Olen seurannut Sofia Kilpikiven Fitness Führer -blogia kolmisen vuotta, ja voin tunnustaa olevani fani. Fitness Führer on treeniblogi, mutta ei mikään raporttimainen treenipäiväkirja. Kilpikivi kirjoittaa urheiluun liittyvistä asenteista ja uskomuksista, liikunnan yhteyksistä ruumiillisuuteen ja sukupuoleen ja urheiluun liittyvistä trendeistä ja lieveilmiöistä. Ote on usein ilahduttavan ironinen ja feministinen.

Nyt Kilpikiveltä on ilmestynyt myös kirja, Maratonmimmi. Siinä missä blogi liikkuu reippaasti liikkumisen koko kentällä, kirja keskittyy juoksuharrastukseen ja erityisesti sen aloittamiseen. Se käy läpi juoksemisen aloittamiseen liittyvät epäilykset ja harhaluulot, neuvoo miten harjoittelun voi aloittaa ja antaa vinkkejä syömiseen ja vaatetukseen. Kirjan loppupuoli keskittyy juoksutapahtumiin ja erityisesti maratonille valmistautumiseen. Kaiken tämän Kilpikivi kertoo omien kokemustensa kautta.

Kirjassa on aika paljon juttuja, jotka ovat tuttuja jo blogin puolelta, mutta en kokenut sitä ongelmaksi. Sen sijaan totesin, että kuvitus joka toimii mainiosti blogissa, näytti kirjassa välillä hiukan suttuiselta. Tämä saattoi osittain johtua myös kuvien pienestä koosta: ehkä kirjassa olisi voinut olla hiukan vähemmän, mutta isompia kuvia.

Jos kirjan sanoman tiivistäisi yhteen lauseeseen, se voisi olla "Juoksu kuuluu kaikille!". Kilpikivi haluaa purkaa myyttiä siitä, että juokseminen olisi hirveän vaativa laji, joka sopii vain kehdosta lähten urheilleille superihmisille. Edes maraton ei hänen mukaansa ole niin rankka juttu kuin yleensä annetaan ymmärtää, vaan sen voi läpäistä melkein kuka tahansa kohtuullisella harjoittelulla. Kenenkään ei toki ole pakko juosta, jos ei halua, mutta jos juoksu houkuttaa, ei harrastuksen edelle pidä asettaa esteeksi ennakkokäsityksiä juoksusta lajina – tai itsestään liikkujana.

Kilpikiven tarinaan ja sanomaan on ainakin minun helppo samaistua. Hänen tapaansa minäkään en lapsena ollut se urheileva tyttö, vaan vietin mieluiten aikani sohvalla lukien. Liikuntaa harrastavat tytöt olivat minusta ihan oma rotunsa. Ja vaikka nykyään liikun kohtalaisen paljon (joskus jopa juosten), en edelleenkään miellä olevani se urheileva tyttö. Enkä varmasti ole ainoa, jolla tällaiset lapsuudesta periytyvät käsitykset voivat määrittää ja rajoittaa sitä, mitä uskallamme kokeilla ja tehdä. Kilpikivi saa uskomaan, että tällaiset käsitykset ovat turhia.

Juuri tämän kannustavan ja positiivisen asenteen vuoksi nautin Maratonmimmin lukemisesta. En oikeastaan lukenut kirjaa juoksuoppaana, vaan jonkinlaisena asenneoppaana. Kirja kehottaa haastamaan omat asenteet mutta samalla se kannustaa hyväksymään itsensä. Se kehottaa nauttimaan omasta kehosta ja siitä mihin se pystyy, sen sijaan että miettisi, miltä vartalo näyttää. Se kertoo, että voit ylittää itsesi ja tehdä asioita, joihin et koskaan uskonut pystyväsi.Tämän asenteen vuoksi voisin suositella Maratonmimmia myös heille, jotka eivät ajattele olevansa kiinnostuneita juoksukirjasta.

En löytänyt kirjablogeista juttuja Kilpikiven kirjasta, mutta Maratonmimmi on luettu ainakin näissä juoksublogeissa: pikkuliten, Lenkkareiden viemää ja Projektina puolimaraton.

Sofia Kilpikivi: Maratonmimmi. Askelmerkit sohvalta maaliin
Kansi/kannen kuva: Suvi Segercrantz/Raisa Kyllikki Ranta
Tammi, 2016

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä - Ripa ja Kadunlakaisijat


Uusimmassa Kramppeja ja nyrjähdyksiä -albumissa saamme seurata, kuinka Risto pääsee musiikon urallaan vihdoin kiinni maineen kulmasta. Jazz-oopperan säveltämiseen myönnetty apuraha pakottaa kitaristin panostamaan tosissaan sävellystyöhön. Mutta syntyykö luomisen tuskasta jazz-oopperaa vai jotain ihan muuta?

Albumin pääjuonen muodostaa Riston vaimon Tanjan ihastuminen toiseen mieheen. Joonas työskentelee Tanjan tavoin yliopistolla, ja molemmat vievät lapsiaan samaan päiväkotiin, joten kaksikon tiet risteytyvät pakostakin aika ajoin - eikä Tanja voi olla katselematta Joonasta sillä silmällä. Kehittyykö ihastuminen pidemmälle? Miten se vaikuuttaa Tanjan ja Riston suhteeseen.


Samaan aikaan toisaalla Eskon ja Heidin elämä etenee tasaisemmin. Esko on tosin tehnyt radikaalin peliliikkeen ja liittynyt Facebookiin. Tässä uusimmassa albumissa kommentoidaankin varsin paljon sosiaalista mediaa ja sitä kuinka ihmiset somessa käyttäytyvät. Ehkä jopa enemmän kuin penkkiurheilua ja populaarimusiikkia!


Kramppien maailma on lämmin ja kotoisa. Siellä ollaan aina ihmisen puolella, ymmärretään ja annetaan anteeksi, vaikka ei aina kaikkea hyväksytäkään. Maailman meno ahdistaa aina toisinaan, mutta rakkaus ja ystävät pysyvät. Sekä Krampit ja nyrjähdykset.


Ripan ja Kadunlakaisijat on lukenut myös Hannu.

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Ripa ja kadunlakaisijat.
Kustannusliike Hans Nissen, 2016

lauantai 18. kesäkuuta 2016

12 tietokirjaa riippukeinuun


Katveita-blogin Katja lanseerasi jokin aika sitten 12 tietokirjaa riippukeinuun -haasteen. "Voiko tietokirja olla sellainen elämys, että sen parissa haluaa viipyillä ja levätä, viettää aikaa? Voiko kirja olla samaan aikaan hyvä tietokirja ja lukuelämys, joka koskettaa?", pohtii Katja ja haastaa kirjabloggaajat kertomaan rakkaimmista tietokirjoistaan. Sain haasteen myös toiselta Katjalta, Lumiomena-blogista - kiitos!

Parhaimmillaan tietokirja voi todellakin olla koskettava, viihdyttävä ja antoisa lukuelämys. Minulla on joitakin tietokirjasuosikkeja, joihin olen palannut useasti vuosien varrella, ja jotkut niistä ovat olleet jopa eräänlaisia lohtukirjoja, joita olen lukenut silloin kun olen halunnut hemmotella tai lohdutella itseäni. Tietokirjoissa huomaan usein pitäväni esseistä sekä omaelämäkerrallisuudesta (vaikkakaan en välttämättä puhtaista elämäkerroista). Myös taidetta käsittelevät tietokirjat ovat lähellä sydäntäni.


Tässä siis 12 tietokirjaa, joiden parissa ainakin minä mielelläni rentoutuisin riippukeinussa, laiturin nokassa tai rantakalliolla.

1. Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Silfverberg sanoo maailmasta kaiken sen, mitä itsekin haluaisin sanoa, jos vain osaisin. Lisäksi hän kirjoittaa myös sellaista, jos en ole ihan samaa mieltä, joten kirja ei mene pelkäksi samanmielisten selkääntaputteluksi. Nokkelia, hauskoja, suututtavia ja ajattelemaan innostavia esseitä kaikesta tärkeästä.

2. Peter von Bagh: Elämää suuremmat elokuvat 1 ja 2
Kun elokuvakärpänen puraisi minua joskus 15-vuotiaana, von Baghin teokset olivat minulle opaskirjoja filmifriikin maailmaan. Luin von Baghin ainutlaatuisella tyylillä kirjoitettuja elokuvaesseitä uudelleen ja uudelleen, ja tarkoitukseni oli tietysti nähdä kaikki hänen valitsemansa 100 klassikkoa. En vieläkään ole nähnyt niistä varmaan puoliakaan, mutta elokuvaa rakastan edelleen.

3. Danny Peary: Cult Movies 1, 2 ja 3
The Classics, the Sleepers, the Weird and the Wonderful. Jos von Bagh tutustutti minut elokuvan kiistattomiin klassikoihin, Danny Pearyn kirjat toivat mukaan myös kulttielokuvat, unohdetut helmet ja genre-eloluvat. Nämäkin kirjat olen lukenut läpi monta kertaa, ja edelleen jos näen jonkun Pearyn listaamista elokuvista, kaivan kirjat esiin hyllystä, ja luen mitä hän elokuvasta kirjoittaa.

4. Katja Kallio: Elokuvamuisti
Vielä yksi elokuvakirja! Katja Kallion elokuvapakinat osuivat suoraan elokuvahullun sydämeeni, niin osuvasti Kallio kirjoittaa elokuvasta nimenomaan filmihullun näkökulmasta. Millaista on, kun elokuvat kietoutuvat osaksi omaa elämää, niin pienessä kuin suuressakin merkityksessä.

5. Riitta Konttinen: Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulla
Riitta Konttinen on kirjoittanut lukuisia kirjoja kultakauden naistaiteilijoista. Minulle niistä rakkain on ehkä tämä teos, joka kertoo erityisesti näiden naisten uran alkuvaiheista, opiskeluvuosista Suomessa ja Ranskassa. Luin kirjaa ollessani itse nuori taidehistorian opiskelija: mennyt ja nykyhetki, oma elämä ja taiteilijasiskojen kokemukset sekoittuivat päässäni.

6. Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Voi kuinka rakastin tätä Murakamin juoksukirjaa! Omaelämäkerta keskittyen juoksemiseen ja kirjoittamiseen, ja noiden kahden asian kautta koko elämään. Pitäisiköhän lukea tämä uudelleen tänä kesänä...


7. Katarina Haavio ja Satu Koskimies: 50-luvun tytöt ja 50-luvun teinit
Nämä ihanat päiväkirja- ja kirjekokoelmat olen myös aikoinaan lukenut monta kertaa. Sukellus menneen ajan tyttöjen elämään vie erilaiseen aikaan erilaisine tapoineen ja ajatuksineen, mutta näyttää samalla kuinka lapsuus ja nuoruus ovat vuosikymmentenkin jälkeen monella tavalla muuttumattomia.

8. Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
Variksen omaelämäkerta avioliittovuosista Pentti Saarikosken vaimona on yksi kaikkien aikojen lempikirjojani. Siitä löytyy niin nuoren naisen kasvukertomus, hurja kuvaus siitä mitä on olla alkoholistin vaimo sekä hauska ja hämmästyttävä ajankuva 1960-70-lukujen suomalaisesta kulttuurielämästä. Kirja on rankka, kaunis, hupaisa ja viisas - mitä muuta voisi pyytää.

9. Märta Tikkanen: Kaksi. Kohtauksia eräästä avioliitosta
Toinen omaeläkerrallinen alkoholin sävyttämä avioliittokuvaus. Ja aivan yhtä lailla kiehtova, moni-ilmeinen, liikuttava ja hauska.

10. Virginia Woolf: Oma huone
Woolfin 1929 ilmestynyt essee on minulle yksi tärkeimmistä feministisistä teksteistä. Vaikka Woolf kirjoitti erilaisena aikana ja erilaisissa oloissa, hänen tekstinsä on edelleen ajankohtaista. Ja koska se on Woolfin tekstiä, se on tietysti myös läpikotaisin nautinnollista luettavaa.

11. Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kankimäen kirjan luettuani kuljin viikkoja silmät enemmän auki, mieli enemmän vastaanottavaisena maailman kaikelle kauneudelle ja runsaudelle.

12. Bea Uusma: Naparetki
Tämä vuosi ei ole jostain syystä vielä tarjonnut kovin montaa suurta lukuelämystä. Hyviä kirjoja toki, mutta ei juurikaan niitä elämää suurempia (!). Mutta sitten on tämä Bea Uusman Naparetki, joka lumosi, ihastutti ja saattoi hiukan sekoittaa pään. 1800-luvun epäonninen tutkimusmatka ja Uusman oma pakkomielteinen suhde tuohon matkaan synnyttävät yhdessä kerta kaikkisen lumoavan kokonaisuuden.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus


"On helppoa nostaa laitos idealistiselle jalustalle täydellisenä paikkana jossa tehdään kaikki se mitä me ihmiset emme kykene tekemään toisillemme. Samaan aikaan se tuntuu pelottavalta, koska se edustaa jokaisen ihmisen sisällä piilevää epätäydellisyyttä: epäonnistumista, heikkoutta, yksinäisyyttä."

Kummallinen lukukokemus tämä Niin raskas on rakkaus. Odotukseni kirjan suhteen olivat korkealla, vaikkakaan eivät taivaissa. Muutamat houkuttelevat arviot, erityisesti luottolukijani Katjan kirjoitus saivat minut kuitenkin aavistelemaan mieluisaa ja vaikuttavaa kirjakokemusta.

Kirjan lukeminen eteni sinänsä ihan sujuvasti. Stridsberg kirjoittaa hyvin kauniisti ja ilmavasti ja luo tekstillään voimakkaan visuaalisia hetkiä ja maisemia. Huomasin kuitenkin, että minulla oli kovasti vaikeuksia keskittyä kirjan sisältöön: useammin kuin kerran huomasin lukeneeni kappaleen tai sivun ajatusteni harhaillessa jossain aivan muualla. Kauneudestaan huolimatta Stridsbergin teksti ei vetänyt minua mukaansa.

Myös tarina ja henkilöhahmot jäivät kovin etäisiksi. Kirja kertoo isän ja tyttären suhteesta ja Beckombergan mielisairaalasta. Kertojana toimii enimmäkseen Jackie-tytär, joka kasvaa lapsuudesta nuoruuteen vieraillen isänsä Jimin luona sairaalassa. Jim on kuolemankaipuun riivaama alkoholisti, naistenmies ja ikuisesti koditon. Ja äiditön: kaipuu kuolemaan on ehkä kaipuuta kuolleen äidin luo. Jackie puolestaan varttuu isänsä läheisyydessä, mutta vailla isän rakkautta. Ja yrittää katkaista sukupolvien ketjun rakastamalla omaa poikaansa.

Lukiessa mieleeni nousi useamman kerran asia, jonka myös Omppu nostaa esille omassa kirjoituksessaan: romantisointi. En voinut mitään sille, että kirjan maalaama kuva mielisairaalasta ja sen potilaista tuntui rähjäromanttiselta ja runolliselta, ei todelta. Ehkä ei ollut tarkoituskaan tavoitella todellisuutta: kirjassa on unta, runoa, muistoja ja näkyjä haikean lempeänä keitoksena. Makuasioita, mutta itse vierastan usein sitä, kun kipeät teemat kuvataan näin voimakkaasti kauniin kautta.

Kirja, jolta odotin jotakin voimakasta ja ehkä riipivääkin, osoittautui lopulta minulle melko haaleaksi kokemukseksi.

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus (Beckomberga. Ode till min familj, 2014)
Suom. Outi Menna
Kansi:Tuija Kuusela
Tammi, 2016

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Patti Smith: M Train - Elämäni tiekartta


"Marraskuun loppu. Pienessä kahvilassa on kylmä. Miksihän tuulettimet pyörivät? Jos tuijotan niitä riittävän pitkään, ehkä myös mieleni pyörähtää käyntiin.
Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään." 

Ei-mistään ei ehkä ole helppoa kirjoittaa, mutta Patti Smith tekee sen hyvin. Siinä missä Smithin Ihan kakaroita oli kaikessa kauneudessaankin selkeälinjainen ja melko perinteinen nuoruusmuistelu, M Train on runollisen päämäärätöntä vaeltelua pitkin kaupungin katuja ja merenrantoja, pitkin ajatuksia.

M Trainissa Patti isuu kahviloissa kirjoittamassa ja juomassa yhä uusia kahvikupillisia, niin kauan että aika menettää merkityksensä. Hän näkee unia ja valvoo unettomana, katsoo rikossarjoja ja ruokkii kissojaan. Ja samalla ajatukset kantavat mieleen muistojen palasia: matkoista, kuolleesta aviomiehestä, homeen runtelemasta talosta meren rannalla. Muistoja luetuista kirjoista, kohdatuista ihmisistä, haudoista joilla Smith on vieraillut.

Viehätyin M Trainin tunnelmasta, ajalehtivasta unenomaisuudesta, jossa on kuitenkin jotakin arkisen tuttua. Smithin muistot tuntuvat sekoittuvan omiin muistoihini. Olen lukenut samoja kirjoja, katsonut samoja televisiosarjoja, ajatellut samoja ajatuksia. Elettyjen elämien tiekartat risteytyvät hetkeksi.

M Trainin ovat lukeneet myös Ulla, Omppu, Maisku, Taina ja Kirsi

Patti Smith: M Train. Elämäni tiekartta. (M Train, 2015)
Suom. Antti Nylén
Siltala, 2015

maanantai 30. toukokuuta 2016

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö


Nuori tyttö ja vanhempi naimisissa oleva mies. Kesäinen suhde. Tyttö huomaa olevansa raskaana. Pikkukylä, jonka sulkeutuneessa maailmassa avioliiton ulkopuolinen raskaus on tavallinen mutta silti vaiettu ja paheksuttu asia. Vanhemmat, jotka pelkäävät enemmän muiden ihmisten tuomiota kuin itse raskautta. Vanha tuttu tarina.

Marja-Liisa Vartion Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö etenee juonen tasolla koruttoman arkisesti. Vaikutelmaa tukee Vartion pelkistetyn hiottu kieli, joka rytmittyy usein lyhyiksi, luettelomaisiksi lauseiksi. Suurten tapahtumien sijaan Vartio kuvaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi vaatteiden pukemista tai rikkaruohojen kitkemistä. Myös dialogi on korostetun jokapäiväistä: ihmiset eivät puhu niinkään kommunikoidakseen kuin tavan vuoksi tai tyhjyyttä täyttääkseen.

Kirjassa kaikki tapahtuu pinnan alla. Näennäisen mitäänsanomattomien keskustelujen ja tekojen takaa voi lukea nuoren tytön kasvukertomuksen. Kirjan alussa tyttö näyttäytyy passiivisena oman elämänsä sivustakatsojana. Hän tarkkailee jatkuvasti itseään ja omaa ruumistaan: tapahtuuko tämä minulle; onko tämä minun käteni?

"Hänen silmänsä olivat kokonaan auki ja katsoivat kattoon. Katossa oli kaksi vaaleanruskeaa kuviota ja hän ajatteli, että katto oli vuotanut.
Sitten hän sanoi itselleen: Minä olen: minä olen se, joka on tässä.
Ja hetken kuluttua hän kysyi itseltään: Olenko minä se, joka makaa tässä." 

Myös epätoivottu raskaus tekee omasta ruumiista tytölle vieraan, jonkun muun omistaman. Toisaalta raskauden konkreettisuus pakottaa tytön pois passiivisuudestaan, ottamaan aktiivisen toimijan roolin. Mitään sankaritarinaa Vartio ei kuitenkaan kerro, vaan henkilöhahmot säilyttävät koko ajan uskottavuutensa.

En ollut aikaisemmin lukenut Marja-Liisa Vartiota, olin vain ihaillut hänen kirjojensa toinen toistaan hienompia nimiä. Ja olen iloinen, että tutustuin Vartioon juuri nyt, sillä ainakin Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö on juuri sellaista kirjallisuutta, jollaisesta nykyään nautin suunnattomasti. Nuorempana en  ehkä olisi arvostanut sen vähäeleisyyttä ja nuhraantunutta arkisuutta – täydellistä tähtipölyn puutetta.

Mutta vaikka Vartiolta ei tähtipölyä löytyisikään, on hänen tekstissään jotakin lumoavaa. Siinä voi aistia sateisten kesäpäivien hämyn, kuutamoyöt ja talven pakkasen. Ihmisten väliset hapuilevat kohtaamiset, ihmisen elämän kokoiset surut ja ilot.

Kirjan ovat lukeneet myös Heidi V ja Elämäni lukulista.

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö
Kansi; Markku Reunanen
Otava, 1958/1966