sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Ali Smith: Oli kerran kello nolla


"Mutta fakta on: mistä voi tietää onko mikään totta? Daa-ah, mitä ilmeisimmin, asiakirjoissa sanotaan ja niin poispäin, mutta mistä voi tietää ovatko itse asiakirjat totta? Ei mikään ole totta pelkästään siksi, että internet väittää niin. Oikeasti sanamuodon ei pitäisi kuulua: fakta on, vaan: fakta näyttää olevan."

Muistan lukeneeni parisen vuotta sitten blogijuttuja tästä Ali Smithin kirjasta, mutta kirja ei jostain syystä herättänyt suurempaa mielenkiintoa, vaikka lukijat tuntuivat suurimmaksi osaksi pitäneen kirjasta kovasti. Ehkä vastahakoisuuteni kirjaa kohtaan johtui kannesta, joka ei ollenkaan houkutellut lukemaan, tai sitten syynä oli se, että kirjoitusten perusteella oli vaikea hahmottaa, mistä kirjassa oikeastaan oli kysymys.

Tämä tuskin oli arvioiden vika, sillä Oli kerran kello nolla sattuu olemaan niitä kirjoja, joiden sisältöä on aika vaikea kuvailla. Kirjassa on kyllä tarina, mutta se syntyy enemmän kerronnan kuin juonen kautta. Lähtöasetelmakaan ei vaikuttanut omaan makuuni erityisen houkuttelevalta: eräillä päivälliskutsuilla Miles-niminen mies lukittautuu isäntäperheen vierashuoneeseen eikä suostu tulemaan ulos päiväkausiin, ei edes viikkokausiin. Kuulosti vähän teennäiseltä ja liian hassuttevalta.

Joku aika sitten kirja kuitenkin osui silmiini etsiskellessäni kirjastosta jotakin viihdyttävää luettavaa. Muistin positiiviset arviot, ja päätin tehdä kirjalle pikatestin: avasin sen satunnaisesta kohdasta ja luin pienen pätkän nähdäkseni, miten teksti virtaa. Smithin kieli tuntui heti omalta, ja niinpä lainasin kirjan mukaani.

Pistokokeen antama vaikutelma ei ollut väärä – nautin kovasti kirjan lukemisesta. Smith kirjoittaa nokkelasti ja taitavasti, kepeän kirpeällä otteella. Tarinalla ei juurikaan ole merkitystä, sillä Milesin lukittautuminen vieraaseen taloon syineen ja seurauksineen on vain pieni pala sirpalemaista kokonaisuutta, jossa aika, muistot, ihmisten väliset suhteet, kieli, taide ja moraali risteilevät. Oli kerran kello nolla ei varsinaisesti kerro mistään, ja samalla se kertoo hyvin paljon elämästä, ihmisistä ja olemassaolosta. Se kuvaa ihmisten teennäisyyttä, tekopyhyyttä ja typeryyttä, mutta myös heidän ystävällisyyttään, lämpöään ja hyvyyttään. Se kertoo kommunikaatiosta ja sen puuttumisesta ja teoista, joiden vaikutukset kantavat kauas.

Kristiina Drews on tehnyt suomennoksen kanssa loistavaa työtä. Tällainen kirja, joka perustuu suuresti kieleen ja sillä leikittelyyn, ei varmasti ole helpoin käännettävä, mutta Drews on onnistunut kääntämään sanonnat ja kielen kiemurat ihastuttavan luontevasti. Toki muutama sanaleikki on ollut jokseenkin mahdoton käännettävä, mutta tätä ei voi pitää suomentajan huonoutena.

Oli kerran kello nolla oli ilahduttava tuttavuus. Sen mutkitteleva rakenne pitää mielen valppaana, mutta toisaalta se on mukavan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Mieli oli kirjan jäljiltä virkeä ja raikas.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Laura, Zephyr, Katri, bleue, Suketus ja Ulla.

Ali Smith: Oli kerran kello nolla (There but for the, 2011)
Suom. Kristiina Drews
Kansi: Safa Hovinen
Otava, 2013 

lauantai 30. syyskuuta 2017

Roxane Gay: Bad feminist


Olen hurjan iloinen siitä, että viime vuosina on ilmestynyt useampia feministisiä kirjoja, jotka ovat myös nousseet pieneen ja joskus isompaankin suosioon lukijoiden keskuudessa. On myös hienoa, että näissä kirjoissa ääneen pääsevät monet erilaiset feministiset näkökulmat, koska sitä feminismi on ainakin minulle aina edustanut: moninaisuutta, erilaisia näkemyksiä, keskustelevuutta. En ole koskaan kaivannut feminismiltä mitään ohjekirjaa, joka kertoisi, mitä mieltä minun pitäisi asioista olla, tai jonka jokainen väittämä minun tulisi henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Sen sijaan monet feminismin vastustajat (ja viime aikoina jotkut entisiksi feministeiksi julistautuneet henkilöt) tuntuvat edellyttävän feminimiltä jonkinlaista yksimielistä virheettömyyttä. "Kuinka voit olla feministi, kun feministi X on sitä ja sitä mieltä?" ja "En ole enää feministi, koska nykyajan feministit ajattelevat niin ja niin" –  tämänkaltaiset lauseet ovat liiankin tuttuja feminismiä ruotivissa keskusteluissa.

Feminismin moninaisuuteen viittaa myös Roxane Gayn Bad feministin nimi. Gay tuskin on oikeasti erityisen huono feministi, vaikka hän itseään sellaiseksi kutsuukin, mutta hän ei suostu olemaan Feministi isolla F:llä. Sellainen mielikuvien Feministi, joka on virheetön ja noudattaa jokaisessa teossaan ja valinnassaan Feminismin ideaalia. Feministit eivät ole virheettömiä sen enempää kuin feminismi liikkeenäkään, mutta se ei ole Gayn mukaan mikään syy hylätä feminismiä. Gay sanoo ymmärtävänsä naisia, jotka vastustavat feminismiä – onhan hän itsekin nuorempana antanut kaikenlaisten feminismiä koskevien negatiivisten myyttien hallita näkemyksiään. Nykyään hän ymmärtää, ettei kaikkien tarvitse uskoa samaan feminismiin, ja että on parempi olla huono feministi kuin ei feministi ollenkaan.

Gayn esseet liikkuvat laajasti sukupuolisuuden, kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueilla. Hän kirjoittaa paljon (populaari)kulttuurista: Gayn käsittelyyn pääsevät Girls ja Django Unchained, Gillian Flynnin Kiltti tyttö ja Nälkäpeli, Sweet Valley High -kirjat ja Rokkarille morsian. Hän kirjoittaa myös raiskausvitseistä, lehdistön tavoista kirjoittaa seksuaalisesta väkivallasta ja omasta raiskauksestaan. Hän kirjoittaa abortista ja lihavuudesta ja siitä, miten eri tavalla suhtaudumme mustien ja valkoisten tekemiin murhiin tai terroritekoihin. Aiheet ovat monenkirjavia, ja se on myös yksi Gayn kirjan suurista vahvuuksista: tätä kaikkea on feminismi; kaikkia näitä asioita voi katsoa feminismin näkökulmasta.

Joihinkin esseisiin en löytänyt kovin paljon tarttumapintaa, lähinnä sellaisiin joissa analysoitiin kirjoja tai muita taideteoksia, jotka eivät olleet edes pintapuolisesti tuttuja. Kaikissa tapauksissa teosten vierauskaan ei kuitenkaan muodostunut ongelmaksi: esimerkiksi Diana Spechlerin Skinny-romaaniin pohjaava kirjoitus kiinnosti, koska Gay käsittelee kirjan kautta laajemmin lihavuuteen ja kehollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Monissa esseissä lähtökohtana myös ovat niin suuriksi ilmiöksi nousseet teokset, että kirjoitusten sisälle on helppo päästä, vaikkei olisikaan itse lukenut Fifty Shades of Greytä tai nähnyt 12 Years a Slavea.

Minulle kirjan antoisimpia olivat ne essseet, joissa Gay puretuu rotuun liittyviin kysymyksiin, niin taiteessa ja populaarikulltturissa kuin yhteiskunnassakin. Siinä missä sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevät kirjoitukset olivat välillä liiankin helposti sulavia, siinä mielessä etteivät ne tarjonneet kovin uusia ajatuspolkuja, rotua ja seksuaalisuutta pohtivat kirjoitukset tarjosivat enemmän  pureskeltavaa. Jotenkin tuntui, että myös Gayn teksti oli kirkkaimmillaan ja terävimmillään näissä teksteissä, joissa sukellettiin aiheisiin aina mustan rikollismiehen myyttistä Piiat-kirjan ja -elokuvan antamaan kuvaan rodusta ja rotuerottelusta.

Gay kirjoittaa helppolukuista ja napakkaa tekstiä, joka on kuitenkin merkityksistä tiivistä. Kirjaa lukee nopeasti – välillä minusta tuntui, että luin innostuksissani liiankin kiivaaseen tahtiin, ja osa sisällöstä saattoi siinä sivussa livahtaa ohi. Bad feminist tuntuukin kirjalta, jonka voisi varmasti lukea useampaan kertaan, ja siitä löytyisi aina uusia kerroksia. Gayn tapa katsoa asioita on terävä mutta ei koskaan ilkeä. Kirjoituksista saattaa välittyä surua, suuttumusta tai kiukkuakin, mutta vihaisimmillaankin Gay yrittää ymmärtää ilmiöiden taustalla vaikuttavia asioita. Ja ymmärtämisen kautta voi kenties oppia jotakin.

Koko Hubara ja Anu Partanen ovat suomentaneet kirjan varsin pätevästi. Feministisen keskustelun termit ovat hyvin ja perustellusti hallussa, samoin kuin populaarikulttuurin ilmiöt – esipuheessa suomentajat ovat myös avanneet kiinnostavasti joitakin valintojaan termien suomentamisessa. Paikoitellen tekstistä kuitenkin kuulsivat liiaksi läpi englannin kielen lauserakenteet ja ominaispiirteet, mikä häiritsi hiukan lukemisen virtaavuutta.

Bad feministiä voi suositella sekä aloitteleville feministeille että kokeneemmille naisasianaisille. Luonnollisesti olisi myös hienoa, jos kirja löytäisi myös sellaisia lukijoita, jotka suhtautuvat feminismiin ennakkoluuloisesti tai negatiivisesti. En tiedä, onnistuisiko Gay voittamaan heidät puolelleen, mutta ehkä kirja herättäisi vähintään päänsisäistä keskustelua.

Bad Feminististä ovat kirjoittaneet myös ainakin NannaMariHelmi K, Laura, Omppu, Laura ja Sara.

Roxane Gay: Bad feminist (Bad Feminist, 2014)
Suom. Koko Hubara ja Anu Partanen
Like, 2017

tiistai 26. syyskuuta 2017

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit


Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taisteli noin 2600 naista. Naiskaarteihin on liitetty monenlaisia uskomuksia ja väitteitä, niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin. Tuomas Hoppu purkaa monia näistä myyteistä tuoreessa kirjassaan Sisällissodan naiskaartit ja selvittää samalla perusteellisesti naiskaartilaisten taustoja, tekoja ja sodan jälkeisiä kohtaloita.

Sekä punaisella että valkoisella puolella naiskaartien kuvaukset ovat olleet vahvasti ideologian ja oman maailmankuvan värittämiä. Valkoisten puheissa ja kirjoituksissa naiskaartilaiset ovat olleet verenhimoisia raivottaria, eläimellisiä tappajia ja susinarttuja. Helposti heidät on myös leimattu prostituoiduiksi tai "ryssänmorsiamiksi". Punaisten puolella naiskaartilaiset taas on kuvattu pelottomina, kirkasotsaisina taistelijoina, jotka toimivat esimerkkeinä miehille, ja joiden panos taisteluissa oli merkittävä.

Hopun tutkimusten mukaan kumpikaan näkemys ei vastannut todellisuutta. Tutkimusmateriaali osoittaa hänen mukaansa, ettei naiskaartilaisilla ollut kovinkaan merkittävää roolia varsinaisissa taisteluissa. Jotkut naisista kyllä taistelivat ase kädessä, ja jotkut myös todistettavasti olivat osallisina murhissa ja muussa punaisessa terrorissa. Suurimmaksi osaksi naiset kuitenkin vastasivat vartioinnista, viestipalvelusta, merkinannosta ja muista vastaavista tehtävistä. Väitteille naisten huonomaineisuudestakaan Hoppu ei löydä perusteita: suurin osa on ollut tavallisia nuoria palvelijoita tai työläisiä.

Kirjassa käydään läpi naiskaartien syntymisen taustat, sodan ja taisteluiden eteneminen sekä naisten kohtalot sodan jälkeen. Hoppu kirjoittaa tiukan asiallisesti, paikoin kuivakkaastikin, mutta asiapitoisuus on toisaalta myös kirjan valtti. Hoppu ei ota kantaa, ei tuomitse tai selittele. Myötätunto kuitenkin kuultaa asiallisenkin tekstin läpi, kun kirjassa käsitellään naiskaartilaisten teloituksia: on ilmeistä, että naiskaartilaisten kohdalla nimenomaan sukupuoli oli usein raskauttava tekijä ja syy teloitukseen, eivät sodanaikaiset teot. Nainen ase kädessä, nainen kapinallisena oli monelle luonnonvastainen ja iljettävä näky. Näin oli siitä huolimatta, että myös valkoisten puolella oli sodan alkupuolella harkittu naisten aseistamista, mutta sekä naisjärjestöt ja Mannerheim ottivat asiaan kielteisen kannan. Joitakin yksittäisiä naisia taisteli silti sisällissodassa myös valkoisten puolella.

Kiinnostavinta kirjassa olivat naiskaartilaisten taustojen ja motiivien selvittäminen sekä ne asenteet, joita naisiin kohdistettiin, ja jotka myös vaikuttivat naisten kohtaloihin. Kosketuspintaa kirjaan tuovat valokuvat, joissa vakavailmeiset naiset esiintyvätt siviilipuvuissaan tai sotilasasuisina, vangittuina ja lopulta ammuttuina. Suosittelen kirjaa niin sisällissodasta kuin naisten asemasta kiinnostuneille lukijoille.

Kirjan ovat lukeneet myös Tiina ja Reija.

Osallistun kirjalla Ompun 1918-haasteeseen.

Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit. Suomalaisnaiset aseissa 1918
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus, 2017 

lauantai 23. syyskuuta 2017

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä




"Pimeässä olen oppinut olemaan, vailla valonviiruakaan. Kun katson lapseen vierelläni, näen, että kaiken se kerää talteen; vaikka sanaakaan en sano, pimeys menee häneen, säikeeksi vain, ei se häntä alleen hukuta, niin kuin se hukutti minut, ja sitten vaimoni valeli ja lapsieni päälle hyrskyi."

On kesä 1968. Kuopiossa eletään loppukesän suloisia hetkiä. Juho Tiihonen on matkustanut lapsuutensa maisemiin, Hertta Miettisen hautajaisiin. Kauempana Euroopassa Varsovan liiton tankit vyöryvät Prahaan, ja tapahtumat nostavat Kuopiossakin ihmisten mieliin muistoja sodista, vanhoja ja uusia aatteita, menneisyyden ja nykyisyyden kipupisteitä.

Sirpa Kähkösen Tankkien kesä on monella tapaa tilinteon kirja. Se on moniääninen kertomus ihmisistä, jotka ovat elämässään saaneet kestää paljon, ja joiden on jotenkin tultava toimeen menneisyytensä kanssa. Sama pätee niin vanhoihin kuin nuoriinkin: joidenkin muistot ja aatteet ovat tuoreempia kuin toisten, mutta kaikki kantavat niiden painoa harteillaan, vaikka vanhempi polvi mielellään vähättelee seuraavan sukupolven kokemuksia. Eiväthän nämä ole edes olleet sodassa. Mutta Juho Tiihonen tietää, että myös sota-ajan lapset ovat kokeneet sodan vaikka eivät rintamalla taistelleetkaan. Sodan varjot heijastuvat sodan haavoittamien vanhempien lapsiin ja lastenlapsiin asti.

Aatteiden ja vakaumusten paino tuntuu kirjassa raskaana. Mitä pitäisi tehdä, kun aate tuntuu pettävän? Voiko uskosta luopua, vai onko se ainoa joka pitää ihmisen pystyssä. Nuori saattaa joustaa helpommin kuin vanha ihminen, jonka koko olemus on rakennettu aatteen varaan, silloinkin kun sisimmässään tietää uskonsa vääristyneeksi. Vanhan Lassi Tuomen ajatukset olivat Tankkien kesän riipaisivinta tekstiä: syvällä sisimmässä aate on haavoittunut kaiken koetun jälkeen, mutta mahdollisuutta aatteen kieltämiseenkään ei ole olemassa – jos usko aatteeseen kuolisi, olisi koko elämäkin ollut valhetta.

Onko Tankkien kesä Kuopio-sarjan päätös? Sitä ei vielä varmuudella tiedetä, mutta jos niin on, lopetus olisi kieltämättä tyylikäs.Sopivasti sulkeutuvia tarinankulkuja, sopivasti avoimuutta. Toki vanhojen rakkaiden henkilöhahmojen pariin voisi palata niin kauan kuin heissä fiktiivinen henki pihisee, ja Kähkönen on tuonut pitkin sarjaa mukaan myös uutta sukupolvea, jonka kautta saagaa olisi mahdollista jatkaa. Tosin Tankkien kesän nuoret päähenkilöt eivät nousseet suosikkihahmojeni joukkoon: esimerkiksi Stella Mertanen on aivan liian suloinen ollakseen mielenkiintoinen, ja Hilla Tuomi ei viihdyttävyydestään huolimatta tuntunut ihan aidolta pikkulapselta.

Salaa toivoisin, että Kähkönen toisi vielä kerran Anna Tuomen tarinan keskiöön. Annasta kaikki alkoi, mutta ensimmäisten kirjojen jälkeen Anna on usein hiipunut hiukan särmättömäksi sivuhenkilöksi. Sydämeni kuitenkin sykähtää aina, kun pääsemme kurkistamaan hiukan syvemmälle Annan sieluun. Mutta jos nämä ovat jäähyväiset, voin kuitenkin olla täysin tyytyväinen: Anna, Hilda ja Lassi saavat jäädä rauhassa, kerrottuaan vielä kerran kaikesta kokemastaan, uhraamastaan, kaikesta mihin uskoivat, pettyivät, siitä minkä saivat. He jäävät, majakan valoon pimeässä.

Myös HabaneraAmmaTuijata ja Roz ovat lukeneet Tankkien kesän. Arja kirjoittaa kirjasta Helsingin kirjamessujen Tankkien kesä -lukupiirin kautta.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
Kannen kuva: Lehtikuva
Otava, 2016 

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja


Toiseen maailmansotaan osallistui noin miljoona neuvostoliittolaista naista, mutta heidän sotansa oli pitkään vaiettu tarina. Virallinen sota on ollut miesten kokemus, miesten kertomana. Sodan tarina Neuvostoliitossa ja Venäjällä on muutenkin noudattanut tiettyjä sääntöjä siitä, mistä saa puhua ja mistä on vaiettava. Se on ollut tarina taktiikoista ja kenraaleista, sankareista ja isänmaasta. Kun Svetlana Aleksijevitš 1970-luvulla alkoi kerätä naisveteraanien tarinoita, hän halusi kertoa nimenomaan sodan kokemuksesta: hän halusi tavoittaa nuorten naisten elämän, ei virallista sotahistoriaa vaan totuuden elämästä ja kuolemasta.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on moniääninen dokumenttiromaani naisten sodasta. Se on kokoelma muistoja vuosista 1941-1945, vanhojen naisten ja joidenkin miestenkin kertomana. Lukemaani uudistettuun laitokseen tuovat uusia kerroksia 2000-luvulla tehdyt lisäykset. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 1985, ja sen jälkeen niin Aleksijevitšin kuin sodan muistelijoidenkin näkemykset ovat muuttuneet. Naiset ovat ottaneet yhteyttä Aleksijevitšiin ja halunneet kertoa tarinansa uudelleen: "En silloin kertonut teille kaikkea, koska aika oli toisenlainen. Olimme tottuneet vaikenemaan niin paljosta...". Uuteen laitokseen on myös lisätty kohtia jotka joko virallinen sensori tai Aleksijevitšin itsesensuuri aikoinaan poistivat.

"Kunpa voisin kirjoittaa sotakirjan, joka saisi sodan tuntumaan niin oksettavalta, että pelkkä ajatuskin olisi vastenmielinen. Mieletön. Että itseään kenraaleitakin oksettaisi..."

Kirja on ravistelevaa luettavaa, täynnä pelkoa, vihaa, surua ja verta. Vanhat naiset itkevät ja manaavat muistellessaan nuoruuttaan, jonka oli tarjoitus kulua opiskelun, töiden ja rakkauden merkeissä, mutta josta tulikin sodan ja kuoleman näyttämö. Jokaisen naisen kokemus on yksilölllinen, mutta tietyt teemat nousevat kerta toisensa jälkeen esiin naisten kertomuksissa. Yksi niistä on se, kuinka täynnä intoa ja isänmaallista hehkua nämä  nuoret lähtivät sotaan. Aate oli voimakas ja järjestelmään uskottiin vilpittömästi – silloinkin kun se oli pettänyt. Moni kertoo lähteneensä sotaan juuri siksi, että perhe oli tuomittu pettureiksi ja kansanvihollisiksi: varmasti uskollinen ja urhea palveleminen sodassa takaisi sen, että perheen maine palautettaisiin ja isät tai veljet vapautettaisiin vankileireiltä...

Toinen usein toistuva kokemus on se, kuinka naissotilaat voiton jälkeen unohdettiin. Sodan sankarit olivat miehiä, kun taas kunniamerkkejä kantavia naisia saatettiin halveksua. Valtio ei tukenut veteraaneja, eikä heitä haluttu aviopuolisoiksi. Miesten keskellä sotineella naisella oli huono maine. Katkeruutta naiset eivät tästä unohduksesta niinkään ilmaise, mutta surua kyllä: he antoivat kaiken isänmaalle, mutta eivät saaneet siitä samaa tunnustusta kuin miehet.

"Näen kaiken uudelleen: suu auki makaavat kuolleet, he ovat huutaneet, mutta huuto on jäänyt kesken, heidän suolensa ovat valahtaneet maahan. Kuolleita näin enemmän kuin polttopuita...Hirveää! Hirveää on lähitaistelukin, kun toisen ihmisen kimppuun on käytävä pistimellä...Pelkällä pistimellä. Sen jälkeen ei voi moneen päivään edes puhua kunnolla, änkyttää vain."

Vaikka Aleksijevitš kirjoittaa sodan historiaa, hän muistuttaa lukijaa aika ajoin myös siitä, että kyseessä ovat muistot, ei totuus. Muistot ovat saattaneet muuttua vuosien aikana, tai ne ovat saattaneet värittyä sen mukaan, mitä kertoja olettaa kuulijoiden haluavan kuulla. Haastateltavat saattoivat kertoa Aleksijevitšillekin erilaisia muistoja sen mukaan, oliko haastattelutilanteessa läsnä muita ihmisiä, tai he saattoivat kieltää haastetteluiden julkaisemisen, koska muistot eivät sopineet viralliseen totuuteen sodasta. Sotamuistojen tuli olla kohottavia, ihanteellisia, sopia esikuviksi nuorisolle. Niihin eivät sopineet tarinat pelosta, säälistä tai edes tarkat kuvaukset ruumiista ja verestä.

Yksi alue, jonka kohdalla herää epäilys virallisen totuuden vaikutuksesta kertomuksiin on seksuaalinen häirintä ja väkivalta. Se mainitaan hyvin harvoin, oli sitten kyseessä venäläisiin tai saksalaisiin naisiin kohdistuvat teot. Vain muutamat naiset puhuvat siitä, kuinka  sukupuolinen häirintä saattoi olla jokapäiväistä – useimmissa kertomuksissa miespuoliset kollegat ovat täydellisiä herrasmiehiä ja kohtelevat naisia suojelevasti. Yksi nainen muistelee hyytävästi sitä, kuinka saksalaisnaisten raiskaaminen hyväksyttiin hiljaisesti.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on ahdistava ja järkyttävä kirja, joka jokaisen kannattaisi lukea. Aleksijevitšin tallentamina naisten muistot ovat tuskallista, surullista ja riipaisevaa luettavaa. Kirja antaa sodalle todelliset, moninaiset kasvot – se kuvaa kamaluudet mutta myös nuoruuden johon kuului sodan keskelläkin rakkautta, toivoa ja omanlaistaan kauneutta. Se todistaa lasten, eläinten ja luonnon kärsimyksen. Ja se kertoo, kuinka sota ja sen vaikutukset eivät pääty rauhaan – sota kulkee mukana elämän loppuun asti.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny ne ženskoje litso, 1985/2013)
Suom. Pauli Tapio
Kansi: Markko Taina
Progress/SN-kirjat, 1988, uudistettu laitos Tammi, 2017

tiistai 12. syyskuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna


"Meni kotiin koulun jälkeen, keitti teetä, istuutui lukemaan Hufvudstadsbladetin ja Åbo Underrättelsin. Henkeä ahdisti, päätä särki vaimeasti, teki mieli nukkua. Kuvitteli erilaisia tapoja henkensä riistämiseksi, kirjoitti Saralle kortin: "Ei mitään erityistä kerrottavaa." Vihkojen korjausta. Ruoanlaitto. Tiski. Vesi. Puut. Pyykinpesu. Sänkyyn."

Ulla-Lena Lundbergin varhaiset romaanit, Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna julkaistiin pari vuotta sitten yhteisniteenä. Hyvä ratkaisu kustantajalta, koska näin Annan tarinan seuraaminen lapsuudesta vanhuuteen sujuu helposti. Yhteisniteessä on myös tavattoman kaunis ja tyylikäs kansi.

Anna varttuu Kuninkaan torpassa, Kökarin saarella. Isän kuolema Annan varhaislapsuudessa on jättänyt parantumattomat arvet, mutta siitä huolimatta Annasta kasvaa avoin ja iloinen nuori nainen. Tuo iloinen luonne kiinnittää tukholmalaisen taiteilijan ja hurmurin, Staffan Gabrielssonin huomion, kun tämä saapuu Kökarille maalaamaan ulkosaaristoa.

Kuninkaan Anna piirtää nopean luonnoksen Annan lapsuudesta, mutta keskittyy ensisijaisesti Annan ja Staffanin rakkaustarinaan. Lundberg kuvaa ihastuttavasti sekä saariston arkea että Annan sisäistä maailmaa: verkkojen nostamiset ja laskemiset, varhaiset aamut ja iltapäivälevot, silakkamarkkinat ja myrskytuulet rytmittävät elämää, ja Anna tarkkailee ja elää tätä kaikkea luontevasti ja alati kiinnostuneena.

Kirjan romanssi ei sykähdyttänyt minua samalla voimalla kuin muu tarina. Kenties siksi, että Staffan jää henkilöhahmona jokseenkin ulkokohtaiseksi, vaikkei Lundberg häntä yksiulotteisesti kuvaakaan. Nolostelin myös seksikohtauksia, jotka särähtivät korvaani harlekiinimaisilta. Kokonaisuudessaan kirjassa oli kuitenkin valloittavaa raikkautta ja syvää tunnetta, joka sai ahmaisemaan sen melkein yhdeltä istumalta.

Kökarin Anna on laveampi kokonaisuus kuin Kuninkaan Anna. Siinä missä ensimmäinen kirja keskittyy muutamaan vuoteen, toinen osa kuljettaa Annan varhaisesta aikuisuudesta aina vanhuuteen asti. Kirja ei pysykään aivan kasassa, ja erityisesti loppupuolella tarina jää laahaamaan ja takertuu turhilta tuntuviin juonenpätkiin. Nuoren kirjailijan hapuilua on myös Lundbergin tarpeessa selittää asioita auki sen sijaan että lukijan annettaisiin tehdä omat johtopäätöksensä.

Paikoitellen Kökärin Anna oli raskasta luettavaa, koska se kuvaa ihmistä, joka on pohjimmiltaan syvän surun läpitunkema mutta on päättänyt hymyillä läpi surunsa. Tämä oli kuitenkin hyvää raskautta, ja minua viehtätti Lundbergin taito kuvata yksinäisyyttä ja kaipausta.

Vaikka näissä Anna-kirjoissa oli puutteensa, niiden parissa oli helppo viihtyä. Meri ja saaristo kutsuvat mukaansa, Annan hahmossa on voimaa, ja Lundbergin teksti virtaa paikoitellen itkettävän kauniisti. Suosittelen suolaisten tuulten ja katkeransuloisten rakkaustarinoiden ystäville.

Yhteisniteen ovat lukeneet myös Aino, Maria ja Elina, Kuninkaan Annasta ovat kirjoittaneet Jonna ja jaana, joka on lukenut myös Kökarin Annan.

Ulla-Lena Lundberg: Kuninkaan Anna
Alkuteokset Kungens Anna (1982), Ingens Anna (1984)
Suom. Kaija Kauppi, suomennoksen uudistanut Juhani Lindholm
Kansi: Helena Kajander
Gummerus, 2014

torstai 31. elokuuta 2017

Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki


"Lait on säädetty sen varalta, mitä ihmiset pelkäävät kaikkein eniten itsessään. Älä tapa, oli Shingin ainoa ylistetty Laki. Kaikki muu oli sallittua, mutta ehkäpä vain siksi, että oli niin vähän  muuta mitä he todella halusivat tehdä...Peläten omaa syvää viehtymystään kuolemaan Shing saarnasi Elämän kunnioitusta ja petkutti omalla valheellaan lopulta myös itseään."

Pieneen kylään hoipertelee alaston, muistinsa ja puhekykynsä kadottanut kissansilmäinen mies. Kyläläisten hoidossa mies oppii vähitellen puhumaan ja saa nimekseen Falk. Muistojaan hän ei kuitenkaan löydä, ja vähitellen Falk ymmärtää että hänen on pakko lähteä etsimään vastauksia. Kuka on tyhjentänyt hänen mielensä? Kuka hän oikeasti on? Onko kaiken takana Shing, joka on hajottanut Maailmojen Liiton ja joka hallitsee nyt terralaisia valheilla ja pakottamalla nämä tietämättömyyteen ja eristäytyneisyyteen? Vai voiko Falk uskoa siihenkään, mitä hän on kyläläisiltä oppinut Shingistä ja maailmasta?

Le Guin kuvaa kiehtovasti maailmaa, joka on valloittajien jäljiltä taantunut askeettiseen ja eristäytyneeseen elämäntapaan, mutta jossa elävät legendat kehittyneemmistä ja vapaammista ajoista.Välillä legendat heräävät eloon: ilma-aluksen repivä ääni leikkaa hiljaisuuden tai erakkovanhus omistaa yllättäen lentolaitteen. Mutta suurimmaksi osaksi ihmiset elävät pienissä heimoissa, suhtautuvat muukalaisiin epäluuloisesti ja elävät tiukkojen sääntöjen ja uskomusten mukaan. Maailmassa, jossa tieto ja kaikenlainen kehitys ovat kiellettyjä, ihmiset sulkeutuvat ja epäilevät kaikkea.

Harhakaupunki on osa Le Guinin Hainilaista sarjaa ja nostaisin kirjan yhdeksi sarjan parhaimmista. Ei se toki yllä huippukaksikon (Pimeyden vasen käsi ja Osattomien planeetta) korkeuksiin, mutta heti seuraavalle tasolle kyllä. Kirja on tarinaltaan varsin yksinkertainen, mutta siinä on hieno tunnelma joka vähäeleisyydessäänkin tiivistyy loppua kohti melkoisen voimakkaaksi. Se on sävyiltään tummanpuhuva mutta pohjimmiltaan humaani ja toiveikaskin.

On vaikea määritellä, mikä tekee Le Guinista niin kiehtovan silloinkin, kun hän kirjoittaa jotakin päällisin puolin niin simppeliä kuin tämä Harhakaupunki. Mutta niin se vain on: Le Guin ei tarvitse koukeroita ja kommervenkkejä, vaan hän vie mukanaan ajatuksten ja sanojen voimalla.

Harhakaupungista ovat kirjoittaneet myös Raija, marjis ja Johnny.

Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki (City of Illusions, 1967)
Suom. Jyrki Iivonen
Kansi: Samppa Ranta
Avain, 2012

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Olin keväällä Gummeruksen syksyn uutuuskirjojen esittelytilaisuudessa, jossa Selja Ahava sanoi, että häntä hiukan ahdistaa jo etukäteen tieto siitä, että omaelämänkerrallisuus tulee nousemaan puheenaiheeksi hänen uutuuskirjansa kohdalla. Ja niin se on tosiaan noussutkin, useammallakin eri tavalla. Ehkä väistämättä. Tietyt aiheet ovat sellaisia, että ne herättävät ihmisissä halun tietää, onko tämä totta; tapahtuiko näin sinulle? Kuolema, väkivalta, sairaudet, seksuaalisuus: nehän ihmisiä ovat aina kiinnostaneet. Ja "perustuu tositapahtumiin" lisää kiinnostavuutta entisestään. Joistakin muista aiheista voi kirjoittaa fiktiota aivan rauhassa, eikä omakohtaisuus kiinnosta kuin korkeintaan kirjallisuudentutkijoita ja elämäkertureita.

Ennen kuin mieheni katoaa kuvaa päähenkilön suruprosessia aviomiehen sukupuolenkorjauksen aikana. Päähenkilö ja hänen kokemuksensa ovat monella tapaa kirjailija itse. Kirjasta tätä ei voi suoraan päätellä, mutta asiaa olisi luultavasti arvuuteltu, jos Ahava ei olisi omakohtaisuudesta haastatteluissa kertonut. Kirjan ympärillä onkin käyty paljon keskustelua siitä, kuinka tieto omaelämäkerrallisuudesta on vaikuttanut lukukokemukseen. Onko se koettu rohkeana, häiritsevänä tai paheksuttavana? Laskeeko kirjan arvo lukijan silmissä, jos sen markkinoinnissa hyödynnetään omaelämäkerrallisuutta?

No, markkinointi on hetkellistä, mutta hyvä teos jää (toivottavasti) elämään. Ahavan kirjalle ainakin toivoisi pitkää ikää ja lukijoita, sillä Ennen kuin mieheni katoaa on hieno ja kaunis kirja aivan riippumatta siitä, missä määrin se sekoittaa faktaa ja fiktiota. Se on taidokkaasti kirjoitettu, koskettava ja myös teemoiltaan kiinnostava, ajatuksia herättävä.

"Olisin halunnut rakastaa komeasti ja sanoa, että sehän on vain ihminen. Sitten muut olisivat voineet hämmästellä, miten selittämätön asia rakkaus on."

Kuinka paljon voimme koskaan tietää toisista ihmisistä tai ympäröivästä maailmasta? Näemmekö sen, mitä haluamme nähdä, sen mikä sopii omiin toiveisiimme ja haluihimme? Voimmeko luottaa siihen, että maailma on sellainen, millaisena sen näemme? Ja entä jos kaikki näyttääkin eräänä päivänä erilaiselta? Pidämmekö edelleen kiinni vanhasta maailmasta, vai pystymmekö näkemään uusin silmin? Entä jos on maanosan verran väärässä – entä jos Intia onkin Amerikka?

Kirjassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa: aviopari keskellä aviomiehen matkaa naiseksi ja Kristoffer Kolumbus matkalla Intiaan. Kolumbuksen matkassa on sankaruutta, kuolemattomuutta, historian siipien havinaa, mutta se on myös tarina suuresta erehdyksestä, kolonialismista, tappamisesta ja epäilyksistä. Aviomiehen matka on rohkeutta, iloa, itsensä löytämistä, naiselle matka on surua, menetystä, katoamista. Kolumbus haluaa itsepäisesti pitää kiinni Intiastaan; nainen yrittää säilyttää miehen.

"Ja sitten minä teen sen mitä hän eniten pelkää. Päästän irti hänen kädestään  ja kaikki on selvää."

Nainen kokee aviomiehensä katoamisen edessä surua ja vihaa, niin suurta että se tuntuu melkein julmuudelta. Tuntuu, että naisen pitäisi ymmärtää ja tukea entistä miestään enemmän – ulkopuoleltahan näin on helppo ajatella. Naisenkin suru sekoittuu syyllisyyteen: miksi en pystynyt rakastamaan enemmän, miksi rakkauteni ei kestänyt tätä muutosta. Rakkauden kuoleminen on surua, ja se, kuinka vähän nämä entiset rakastavaiset toisiaan nyt ymmärtävät, toistensa surua tai suruttomuutta. Kuinka paljon he sanoillaan toisiaan satuttavat.

"Kaikki nämä vuodet kartassa oli tämä valkoinen alue, jonne meillä kummallakaan ei ollut reittiä."

Ahava kirjoittaa viiltävän kauniisti: teksti lukee kuin runoa. Kirja on tunteista raskas, mutta ilmaisussaan kevyt ja hengittävä. Täytyy myös ihailla sitä, kuinka taitavasti Ahava kutoo yhteen kaksi tarinanlankaansa. Kolumbuksen tuominen mukaan tarinaan saattaa kuulostaa teennäiseltä, mutta ainakin minulle se toimi loistavasti. Lähes kaikki oli tässä kirjassa kohdallaan. Ennen kuin mieheni katoaa vie mukanaan ja viipyilee mielessä pitkään lukemisen jälkeen, haikean kauniina muistona.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Helmi Kekkonen, Laura, tuijata, Elina, Tuomas, Erja ja riitta k.

Kustantajalle kiitos ennakkokappaleesta.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus, 2017 

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä


Jayne Anne Phillips on tarjonnut minulle parin viimeisen vuoden aikana kaksi upeaa lukuelämystä: vaikuttava Suojelus ja kerta kaikkiaan lumoava Kiuru ja termiitti tekivät minusta Phillipsin ihailijan. Siksi onkin hämmentävää, että nyt Phillips on vastuussa yhdestä vuoden kirjapettymyksestä.

Kirja perustuu 1930-luvulla tapahtuneisiin murhiin, joista vastasi useita salanimiä käyttänyt Harry Powers. Powersin uhrien määrästä ei ole varmuutta, mutta hän tappoi ainakin viisi ihmistä.  Powers löysi uhrinsa seuranhakupalstojen kautta, hurmasi keski-ikäiset naiset kirjeillään ja tappoi nämä julmasti. Phillipsin kirja keskittyy uhrerista erityisesti Eicherin perheeseen, Asta Eicheriin ja tämän kolmeen lapseen.

Kirja alkaa vahvasti. Ensimmäiset 150 sivua seurataan Eicherin perhettä, heidän joulunviettoaan ja perheenjäsenten ajatuksia ja keskinäisiä suhteita. Phillips kuvaa perheen, joka on kokenut monella tavoin kovia, mutta joka on silti selvästi onnellinen, rakastava, melkein idyllinen. Jakson lopussa päästään murhenäytelmän näyttämölle ja Powersin tekoihin, jotka kuvataan melko viittellisesti mutta kauhistuttavasti.

Alku on niin voimakas, että luen kirjaa melko pitkälle ennen kuin havahdun siihen, kuinka pahasti tunnelma on lässähtänyt. Viimeiset 400 sivua keskittyvät fiktiiviseen toimittajaan Emily Thornhilliin, jolle Eicherin perheen kohtalosta ja Powersin tuomitsemisesta tulee sydämenasia. Emily on varsinainen supernainen: itsenäinen uranainen 1930-luvulla, joka on kaunis ja tyylikäs ja hurmaa mennen tullen niin toimittajakollegansa kuin rikosta tutkivat poliisitkin. Hän pääsee seuraamaan rikoksen selvittämistä aitiopaikalta, ja ratkaisee myös itse muutaman johtolangan: Emilyn kautta lukija kulkee askel askelelta mukana rikoksen selvittämisessä ja oikeudenkäynnissä.

Emilyn hahmo on paitsi epäuskottava myös täydellisyydessään jokseenkin epäkiinnostava. Jälkisanoissa Phillips kertoo, että Emilyn esikuvana on hänen oma äitinsä, mikä ehkä selittää puuduttavan täydellisyyden. Kunnianosoitus äidille on ajatuksena kaunis, mutta kirjallisuutena laimeaa.Asiaa pahentaa Emilyn sokerikuorrutettu romanssi Eicherien kotikaupungin pankinjohtajan kanssa sekä orpo taskuvaras, jonka Emily adoptoi.

Phillips on ehkä halunnut luoda kirjaan vastavoiman murhille ja Powersin pahuudelle. Maailmassa on myös hyvyyttä ja rakkautta; muukalaisiin kannattaa luottaa; rakkautta voi löytää odottamattomista paikoista. Toteutus on kuitenkin osoitteleva ja yliampuvakin. Emilyn elämä vie kirjasta kohtuuttoman paljon tilaa, ja tuntuu kuin Phillips olisi kirjoittanut kahta eri kirjaa, toista Eichereista, toista Emilystä. Rehellisesti sanottuna en edes tunnistanut Phillipsin ääntä Emilyn osuudessa. Kerronnasta puuttui tuttu virtaavuus, taidokas sanankäyttö ja arvoituksellisuus. Kirjan loppupuoli oli välillä suorastaan kiusaannuttavaa luettavaa, ja varsinkin orpopojan jaksojen kohdalla ihmettelin, mitä ihmeen hömppää oikeastaan luen.

Tarinassa olisi ollut potentiaalia. Kuten sanottua, kirjan alku oli hyvä, ja myös lopun oikeussalikohtauksessa on hyytävää vaikuttavuutta, vaikka Emilyn välikommentit vesittävät sitäkin. (Tässä vaiheessa kirjaa olin kurkkuani myöten täynnä Emilyä.) Se, missä Phillips onnistuu, on sarjamurhaajan kuvaaminen melko lailla ilman glamouria: hänen Powersinsa on pelottava mutta samalla mitätön mies. Jos Phillips olisi kirjoittanut puolet lyhyemmän kirjan, joka olisi keskittynyt vain Eicherien ja Powersin tarinaan, Murhenäytelmä olisi voinut olla hieno lukukokemus.

Murhenäytelmästä ovat kirjoittaneet myös Ulla, Leena, Omppu, Opus eka, Katja, Arja, Jane ja Annika K.

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä (Quiet Dell, 2013)
Suom. Kersti Juva
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2014

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Helen Macdonald: H niin kuin haukka


"Se oli surua kaikesta kuolemasta. Olin iloinen Mabelin onnistumisesta ja surin yksittäistä kaniinia. Kyykkiessäni ruhon äärellä tiedostin selvästi omat ääriviivani. Kaulukselle ropisevan sateen. Polven vihlonnan.Säärten ja käsivarsien naarmut, jotka olin saanut työntyessäni pensasaidan läpi, naarmut, jotka alkoivat kirvellä vasta nyt. Ja tiedostin terävästi ja sanattomast oman kuolevaisuuteni. Niin, minä kuolen."

Helen Macdonald on ollut kiinnostunut haukoista koko elämänsä. Hän on katsellut haukkoja, lukenut haukkakirjallisuutta ja lennättänyt haukkoja. Omaa haukkaa hän ei ollut kesyttänyt ennen kuin isän kuolema ja suuri suru kuljettivat Helenin matkalle Mabel-haukan kanssa.

Helen hankkii itselleen haukan ja omistautuu täydellisesti sen kasvattamiselle. Mitä haukan kesyttäminen vaatii? Haukan totuttamista ihmisiin ja inhimilliseen ympäristöön. Haukan huputtamista, jotta se saa olla rauhassa vieraalta ympäristöltä. Haukan pitämistä nälässä, jotta se oppii yhdistämään omistajan positiivisiin mielikuviin ruuasta. Jalkahihnoja, joilla kontrolloidaan haukan vangittua lentoa. Pakastinta täynnä kaniineja ja kyyhkysiä. Jatkuvaa pelkoa siitä, että haukka karkaa – että se ei palaakaan lentomatkaltaan Helenin käsivarrelle.

H niin kuin haukka on outo ja omalaatuinen kuvaus pakkomielteestä ja surutyöstä. Kirja herätää paljon ajatuksia erityisesti ihmisen suhteesta luontoon ja eläimiin siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että Macdonald itse enemmänkin kuvaa haukankasvatusta kuin analysoi sitä. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti haukan kesyttämistä, ruokintaa, lennättämistä ja haukankasvatuksen historiaa, mutta sivuaa siihen liittyviä moraalisia tai filosofisia kysymyksiä vain muutaman kerran. Ja sitä enemmän tilaa jää lukijan ajatuksille, kysymyksille, ihmettelyllekin. En tiedä, kuinka tietoinen ratkaisu tämä on Macdonaldilta ollut, mutta mielestäni juuri tämä ajattelun jääminen lukijalle on kirjan parhaita puolia.

Ihminen käyttää luontoa ja eläimiä hyväkseen monin eri tavoin. Ihmisellä on myös taipumus inhimillistää luontoa, arvottaa sitä ja ladata erilaisilla merkityksillä. Jotkut eläimet ovat ihmiselle kumppaneita, toiset ruokaa, jotkut vihollisia. Luonto voi olla symboli nationalismille tai vapaudelle; ihminen voi nähdä eläimessä oman kuvansa tai yrittää muokata eläimestä kaltaistaan. Macdonald sivuaa kirjassaan ihmisen ja luonnon suhdetta hyvin monin eri tavoin, ja teemat jatkavat elämistään lukijan mielessä. Haukan vangitseminen ja kesyttäminen tuntuu vaistomaisesti väärältä tai ainakin arveluttavalta. Mutta voiko sitä kritisoida, jos itse pitää lemmikkejä tai käytää eläinkunnan tuotteita? Missä kulkevat rajat, joiden ylittäminen ei ole sopivaa?

Ihmisen ja eläimen suhteen lisäksi kirjassa on toki muitakin teemoja. Helenin surutyö kulkee koko ajan päällimäisenä: se on kirja ilmeisin ja tavallaan helpoimmin luettava kerros. Suuri osa on myös kirjailija T. H. Whitella, joka kirjoitti 1950-luvulla oman haukkakirjansa The Goshawk. White on Macdonaldille toisaalta alter ego, toisaalta jonkinlainen varoittava esimerkki. Whiten tarina tuo kirjaan oman erikoisen lisänsä ja alkoi kiehtoa yhä enemmän mitä pidemmälle sitä luin.

H niin kuin haukka oli kiistatta kiinnostava kirja, mutta en pitänyt kirjasta niin paljon kuin etukäteen uumoilin. Syynä ei ollut ristiriitaisia ajatuksia herättänyt aihe, vaan se että Macdonaldin kirjoitustyyli oli minusta ajoittain kovin raskassoutuinen, jopa pitkästyttävä. Teksti ei temmannut mukaansa. Toisaalta kirjassa oli kummallista lumovoimaa, kauneutta, jotakin vierasta ja kiehtovaa. Helen elää jonkin aikaa symbioosissa haukkansa kanssa, samaistuu siihen, uskoo melkein muuttuvansa haukaksi. Lopulta hän ymmärtää, että haukka on aina pohjimmiltaan jotakin vierasta, ihmisestä erillistä. Läpi koko kirjan tuntuukin kulkevan jonkinlainen vierauden ja erillisyyden teema, joka luo siihen pimeän mutta kiehtovan tunnelman.

Monipuolinen, monimutkainen lukukokemus.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Opus eka, Arja, NannaKatja, tuijata, Kirsi ja bleue.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk, 2014)
Suom. Irmeli Ruuska
Kansi:Chris Wormell
Gummerus, 2016